Peliarvostelu

Evil Dead: The Game

Pelin nimi: Evil Dead: The Game
Lajityyppi: Online Survival
Alusta: Xbox Series X
Kehittäjä/Julkaisija: Saber Interactive/Boss Team Games
< >
Avaa pelin lisätiedot
User profile picture Teksti: Mikko Kosonen, 12.6.2022 Arvioitu lukuaika: 10 minuuttia
Arvostelun Evil Dead: The Game kansikuva

Kun kuulin ensimmäisen kerran, että Saber Interactive työstää uuden karheaa Evil Dead -peliä, en ollut uskonut korviani. Spider-Man elokuvatrilogiasta (sekä tuoreimmasta Dr. Strangesta!) nykypäivänä kenties parhaiten tunnettu Sam Raimi nousi pinnalle 80-luvun kauhuelokuvallaan The Evil Dead.

Evil Dead julkaistiin vuonna 1981, jolloin slasher-genre yleisestikin ottaen alkoi nostaa päätään. Halloween sai samana vuonna jatko-osan, ensimmäinen Friday the 13th oli julkaistu vuotta aiemmin, kun taas ensimmäinen A Nightmare on Elm Street julkaistiin vain kolme vuotta The Evil Deadia myöhemmin.

Vaikka The Evil Dead oli ja onkin edelleen varsin katsottava elokuva, on myönnettävä, että allekirjoittaneen ehdoton suosikki kaikista kolmesta elokuvasta on kuitenkin Evil Dead 2. Se on kuin ensimmäinen, mutta kaikkea on vähän enemmän ja paremmin, kreisimmin – moottorisaha käden tilalla! Riivattu irtokäsi. Täytetyt eläimenpäät pilkkaamassa Ashia ja sitä rataa. Olen katsonut kolmannen, Army of Darkness -elokuvan muutaman kerran, enkä välttämättä miellytä elokuvasarjan faneja sanoessani, että en pidä sitä kovin erikoisena elokuvana.

Trilogian päätösosan jälkeen kesti peräti 23 vuotta, että syntyi tätä nykyä Netflixistä löytyvä kolme kautta kattava hauska sarja Ash Vs. Evil Dead, joka tarjoaa lisää hyvää herkkua faneille ja laajentaa Ashin universumia mainioiden uusien hahmojen, Kellyn ja Pablon kera. Meno on Evil Dead 2 -elokuvaan nähden vieläkin yliampuvampaa, kun deaditet saavat kerta toisensa jälkeen yhä näyttävämmin köniinsä, eikä sarjan osalta enää voida puhua mistään kauhusta, vaan pikemminkin kauhukomedian puolelle mennään, mikäli se ei sitä ollut jo Army of Darknessin aikaan.

Nyt käsittelyssä oleva Evil Dead: The Game on kaiken kaikkiaan vasta viides Evil Dead game koskaan. Kaiken aloitti vuonna 1984 julkaistu The Evil Dead seikkailupeli, joka julkaistiin muun muassa Commodore 64 tietokoneelle. Uudemmat kolme, 2000-luvun puolella julkaistua peliä ovat ainakin netistä löytyvien arvosteluiden perusteella kaikki olleet budjettihintaisia, lyhyitä ja enemmän tai vähemmän keskinkertaisia pelejä.

Voisiko Evil Dead: The Game siis olla kaikkien aikojen paras Evil Dead -peli koskaan nostamalla lisenssin keskinkertaisuuden suosta, samalla ympäten mukaan vieläpä sarjan materiaaliakin? Mikäli audiovisuaalisen suunnittelun osalta pitäisi päättää, niin sanoisin heti ehdottomasti!

Unreal-pelimoottorilla työstetty Evil Dead -peli kun näyttää todella hyvältä. Visuaalisesti pelottavat metsämökkimaisemat on saatu mahtavan kuumottaviksi ja tietysti parasta pelissä on autenttisesti mallinnetut ja äännellyt Ashley ”Ash” Williams -hahmot.

Erilaisia Ash-malleja löytyy kustakin elokuvasta – aina ykkösen nörttitukasta kolmosen lihaksikkaaseen repalepaitaan, eikä harmaantunutta Ash Vs. Evil Dead -versiotakaan ole unohdettu. Mies hahmon takana, Bruce Campbell, ei ole koskaan vastustanut ääninäyttelytyötä. Spider-Man 2 -pelissä hän muun muassa äänteli tutoriaaliheppua elokuvassa nähdyn cameoroolinsa lisäksi, joten luonnollisesti ja vuorenvarmasti miestä kuullaan hänen omassa pelissään.

Hauskat one-linerit lentävät, kun epäkuolleita hakataan miekoin ja kirvein ja tietysti paloitellaan sillä kuuluisalla moottorisahalla, jota vain Ash osaa käyttää. Hienosti mukaan one-linereitä heittämään on saatu myös Netflix-sarjan Dana DeLorenzo ja Ray Santiago. Harmillisesti kaikki repliikit on ikävä kyllä miksattu muun äänimaailman sekaan jotenkin hieman kummallisesti, joten sahatessa, hakatessa ja ammuttaessa, taustalla kuuluvan musiikin pauhatessa, tuppaa hahmojen äänet välillä jäämään muun alle.

Tarinatonta kauhua

Evil Dead: The Game ei ikävä kyllä ole mikään tarinallinen kauhutoimintaseikkailu esimerkiksi takavuosien Buffy the Vampire Slayerin, Alan Waken tai edes niiden aiempien Evil Dead -pelien tapaan.

Sen sijaan Evil Dead: The Game on budjettihintainen PvP-peli, jonka keskipiste on nettipohjaisessa yhteistyöpelaamisessa, ei niinkään yksinpelailussa. Kun katsoo Evil Dead -elokuviin liittyvien tekijänoikeuksien omistajien poikkeuksellista määrää pelin alkuruudussa, joita ovat Renaissance Pictures, Orion Pictures, Canal Digital sekä sarjan luonut Starz, voi melkein kuvitella sen kokouksen, jossa pelistä on haluttu väkisin leipoa trendikäs (ja mahdollisimman paljon tuottava) nettimoninpeli.

Mielestäni tässä kohtaa pallo ja tilaisuus onkin hukattu, vaikka kuusi yksinkertaista yksinpelitehtävää sekä offline-muotoisestikin pelattava Survivor Vs. Demon ovatkin tarjolla. Yksinpelitehtävät ovat kuitenkin rasittavan vaikeita, ilman checkpoint-tallennusta alusta loppuun pelattavia maratojena eikä niiden vaikeustasoakaan saa säätää. Loppujen lopuksi palkintokin on laiha: lisää hahmoja Survivor Vs. Demoniin. Kuitenkin jos haluat Pablolla tai vanhalla Ashilla pelata, on yksinpeli koluttava läpi.

Evil Dead: The Gamen sisältämän Survivor Vs. Demon -moodin osalta yhtäläisyyksiä näkisin helposti nettimuotoisena co-oppina toimineeseen Friday the 13th -peliin, mutta myös muutaman vuoden takaiseen Predator: Hunting Grounds -peliin, jotka molemmat olivat käytännössä pelkkää nettipelaamista ja jossa yksi pelaaja edustaa ”pahuutta” taistellessaan muita vastaan. Liekö sattumaa?

Toivon mukaan yhtäläisyydet eivät tarkoita myös sitä, että pelaajat vähitellen hylkäävät Evil Dead: The Gamen sen sisällön vähyyden ja vähäisten päivitysten vuoksi, joka taas johtaa siihen, että tarvittavaa porukkaa enää saada kasaan ja sessioon lähdetään jatkuvasti alimiehityksellä tai ei laisinkaan…

Pelissä oli nimittäin jo nyt havaittavissa toimintaa, jossa kasaan saadusta porukasta joku lähtee jo hahmonvalintaruudussa pois sessiosta. Pelaajien poistuminen valintaruudun aikana ei olisi sinänsä ongelmakaan, koska peliseuraa tuntuu löytyvän helposti, mutta kun yhden poistuminen lopettaa koko aloitetun session ja kaikkien on siinä vaiheessa etsittävä uusi sessio. Mikäli peliin asti päästään ja joku päättää lähteä, ei pois lähteneen pelaajan tai pelaajien tilalle ei nosteta ketään uutta, joten pahimmillaan pelaaminen muuttuu 4 vs 1 -muotoisesta 2 vs 1 -muotoon, jossa hyvin pelaava demonipelaaja pääsee helposti niskan päälle.

Metsädemoneille kyytiä

Kaikkineen Evil Dead: The Gamen valikosta löytyy siis tasan yksi nettipelimuoto, Survivor Vs. Demon. Tätä voidaan pelata kolmella tavalla: bottimatsi-tyylisen yksinpelivaihtoehdon ohella tarjolla on ihmiset vs ihmisdemoni sekä ihmiset vs tekoälydemoni. Privaattipelin mahdollisuuskin löytyy, mikäli kavereita on.

Hauskimmaksi tavaksi pelata muodostui oikeastaan loppujen lopuksi ihmistiimin kanssa AI-demonia vastaan. PvP-muotoisesti tuppasi käymään monesti niin, että demonin roolin omaksuva ihmispelaaja jää aivan liikaa alakynteen, jolloin ihmisporukan eteneminen on liiankin helppoa, kun kukaan ei ole riittävästi estämässä. Demonipelaaja ei näe kartalla liikkuvia selviytyjiä, mikäli nämä liikkuvat jalan. Yleensä sessiot demonina menevätkin niin, että demonipelaaja yrittää arvailla missä muut liikkuvat, samalla demonipallukoita keräten ja ansoja viritellen ylhässä yksinäisyydessään kulkien.

Survivor Vs. Demon -pelimoodissa ihmisselviytyjien olisi tarkoitus etsiä ja napsia mukaansa kolme kartan palaa, joka yhdistettynä paljastavat missä elokuvastakin tutun pahamaineisen kuolleiden kirjan, necronomiconin, kadonneet sivut ovat. Sitten pitäisi vielä noutaa Kandarian tikarikin. Demonipelaaja näkee kartalla ainoastaan tikarin sekä kadonneiden sivujen sijainnit. Demoni ei tiedä missä kartan palat ovat, eikä siten voi kuin sattumalta ajautua selviytyjien olinpaikkaan.

Pelikartta on iso – oikeastaan valtavakin, eikä peli anna selviytyjillekään tietoa kartan eri palojen olinpaikasta, kuin ainoastaan vihjeenä siitä missäpäin pelikarttaa ensimmäinen pala sijaitsee. Yleensä onneksi pienellä hölkkäilyllä ympäriinsä vihjepaikan lähistöllä peli lopulta paljastaa tarkan sijainnin. Kun yksi kartanpala löytyy, peli kertoo vihjeen seuraavan luokse.

Kimppakyydillä helvettiin

Pelikartan suuruuden ja puolen tunnin aikarajoituksen vuoksi pelaajien käyttöön on annettu myös autoja, joiden kyytiin mahtuu sopivasti koko selviytyjäporukka ja joilla voidaan matkaa taittaa nopeammin kartalla paikasta toiseen. Harmillisesti autojen ohjattavuus ei ole mitään suurta nautintoa, eikä ajettavia teitäkään lopulta ole yhtään liikaa. Monesti ajaminen meneekin metsässä poukkoiluksi ja lopulta törmätään kiveen tai pudotaan kalliolta. Suosiolla tehty pienempi pelikartta olisi eliminoinut kokonaan lähes turhan autojen tarpeen.

Etua autoista on oikeastaan eniten demonille ja demonipelaajalle. Demoni kun näkee kartalla liikkuvat selviytyjät vasta siinä vaiheessa, kun joku hyppää auton rattiin. Luonnollisesti yhteisö on jo sen verran valveutunut tässä vaiheessa pelin elinkaarta, että ”parhaat” selviytyjät eivät koskaan hyppää auton rattiin.

Tämä tekee pelaamisesta (lue: odottelusta) demonin roolissa pelaavalle tylsän kokemuksen, kun taas selviytyjät joutuvat kahlata ja juosta satoja metrejä valtavalla ja monesti tekemisen puolesta olemattomalla kartalla, vain päästäkseen seuraavaan tärkeään paikkaan. Toki parempia varusteita, ammuksia ja terveysroinaa saattaa löytyä sieltä täältä, mutta laiha lohtu se on.

Pelaajademoni pääsee mukaan hauskanpitoon kunnolla oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun kartalla on nähtävissä, että muut pelaajat ovat saaneet kartan palat kasaan ja lähtevät hakemaan joko tikaria tai kadonneita sivuja.

Evil Endgame

Kun Kandarian tikari sekä kadonneet sivut on saatu noudettua, voidaan käydä metsässä odottelevan Kandarian demonin kimppuun ja porukalla toivottavasti saadaan pahuus lopullisesti tuhottua. Kaiken tämän pitää onnistua selviytyjiltä aikarajan puitteissa. Demonin tuhoamisen jälkeen on vielä suojeltava necronomiconia sen kimppuun hyökkäileviltä loputtomasti spawnaavilta demonilaumoilta. Niin kauan, kun pelikellossa on aikaa jäljellä, pitäisi kirjaa pystyä suojelemaan. Vastaavasti demonipelaaja yrittää suojella ensin Kandarian demonia ja jos se ei onnistu, yrittää tuhota kirjan ja voittaa pelin, viimeistään tässä vaiheessa. Vain harvoin pelatessa kuitenkaan käy niin, että demonipelaaja olisi liian tehokas ja selviytyjät joutuisivat tuon tuosta elvyttämään toisiaan tai pahimmassa tapauksessa kuljettaa kuolleen kaverinsa sielun alttarille asti henkiin herätettäväksi hieman Apex Legendsin respawn-majakan tapaan.

Kun matsi päättyy voittoon tai tappioon, saa kukin pelaaja silti pisteitä ja sitä kautta XP:tä eli sielupojoja hahmojen kykyjen kasvattamiseen.

Matseista kertyvillä sielupojoilla vastaavasti täytetään jokaisen hahmon omaa XP-mittaria ja täyttyessään saadaan taitopiste. Hieman ärsyttävästi pojojen ja pisteiden kerääminen tuntuu kuitenkin aika lailla grindaamiselta – hahmojen parantelu ei ole mitään kovin nopeaa toimintaa. Pitäisi jaksaa pelata paljon, mutta kun tarjolla on vain se yksi ja sama kartta sekä pelimoodi itseään toistavalla kaavalla.

Kokenut demoninmetsästäjä

Kullakin pelin hahmolla – jotka jakautuvat neljään hahmoluokkaan ja joita on ihan sopiva määrä mukana muutenkin – on kaiken lisäksi aivan oma taitopuunsa ja XP-mittarinsa, vaikka sielupojot ovat yhteisiä. Toisin sanoen, jos kaataa kaikki kertyneet pojot yhden hahmon laariin ja ostelee koko rahalla taitopisteitä, eivät muut hahmot saa käyttää näitä ostettuja taitopisteitä. Pelaaja voi taitopisteillä parannella muun muassa hahmojen staminaa, aseenkäsittelytaitoa ja vähentää esimerkiksi sitä, kuinka helposti pelkomittari täyttyy. Peli on jakanut ihmishahmot ja demonit omaan kastiinsa ja niinpä myös demonien hahmoluokilla on omat taitopuunsa. Taitopuiden vähyydestä ei kuitenkaan ainakaan voida puhua.

Yhdessä on syytä pysytellä ihan senkin takia, että pelko näyttelee omaa rooliaan pelissä. Pelissä on ihan mielenkiintoinen idea sen suhteen, että yksin liikkuminen ja porukasta eksyminen nostaa pelkomittaria, kun taas lauman löytäminen ja nuotion sytyttäminen kerättävillä tulitikuilla keskelle synkkää metsää rauhoittaa ja tyhjentää mittaria. Pelkomittarin täyttyminen saa hahmon henkisen kantin putoamaan ja pidemmän päälle seonnut hahmo ei kestä enää ja kuolee.

Huonosti yhteen pelaavat ja siten kehnosti pärjäävät selviytyjät hukkaavatkin helposti aikaa ja pahimmassa tapauksessa jäseniään. Lopulta kuka tahansa voi nähdä, ettei jäljellä oleva aika enää riitäkään välttämättä kaiken suorittamiseen. Kärvistelläkö viimeinen kymmenenminuuttinen suosiolla loppuun alimiehityksellä XP:n toivossa, vai ottaako joku ragequitit ennen loppua nollan pisteen kera? Kas siinäpä pulma.

Onneksi demonin paikalle tunkua ei sentään ole samaan tapaan kuin yllä mainitussa Predator-pelissä, jossa jono universumin parhaan metsästäjän pallille oli pahimmillaan jopa lähemmäs kymmentä minuuttia. Demoniksi pääsee yhtä helposti kuin ihmisrooliinkin ja pelin crossplay-tuki takaa sen, että pelaajakuntaa imetään useammalta alustalta mukaan. Demonina pelatessa pelaaja saa valita kolmen eri demoniluokan välillä, joita ovat warlord, puppeteer ja necromancer. Eroa on lähinnä siinä, millaisia demoneita pelikentälle ilmestyy ja voidaan spawnata. Demonit jakautuvat taviksiin, kestävämpiin elite-yksiköihin sekä koviin bosseihin. Kaiken spawnaaminen maksaa demonipallukoita ja jos niitä ei ole riittävästi, niin pelaajademoni ei voi oikeastaan tehdä mitään muuta kuin kerätä lisää ja katsella vierestä, kun selviytyjät etenevät tehtävässään.

Pahuuden tuottama tyhjyys

Evil Dead: The Gamen suurin ongelma on sen sisällön auttamaton vähyys. Vaikka nostetaan esiin pelin tavallista alhaisempi neljän kymmenen euron hintalappu, on kaksi(joskin isokokoista) pelikarttaa aivan liian vähän pitääkseen pidempiaikaista kiinnostusta yllä – etenkin kun ne kartat muistuttavat todella paljon toisiaan. Jo muutaman pelatun ensimmäisen matsin jälkeen kartta alkaa tuntua turhan tutulta, niin ihmisenä kuin demonin roolissakin pelatessa. Tämän päälle jokainen sessio kestää sen puoli tuntia väkisinkin – aika on vakio. Pelin tekijät ovat sanoneet, että lisäsisältöä olisi tulossa ainakin yhden uuden ilmaisen pelikartan muodossa (Amy of Darknessin linna) mutta muusta ei ole tässä vaiheessa tietoa.

Pelin perimmäinen tavoite yhteistyömoodissa ei sekään juurikaan vaihtelua koe, vaikka erilaisia lyömäaseita ja tuliluikkuja löytyykin. Hauskinta on totta kai riehua Ashin ikonisen moottorisahan kanssa, mutta siinäkin kohtaa erityisesti oikealla tatilla toteutettavat, aina samanlaisina toistuvat teloitusanimaatiot alkavat kyllästyttää, eikä yleisesti ottaenkaan kontrolleista löydy kuin nopea tehottomampi lyönti sekä hidas tehokkaampi isku.

Väistöliike sen sijaan on yksi surkeimpia ja hyödyttömämpiä, joita missään pelissä olen pitkään aikaan kokenut. Oikea-aikainen painallus toki väistää iskua, mutta esimerkiksi yksinpelitehtävissä isompien voimakkaiden karjujen onneton väistely ja välitön Ashin väsyminen sen jälkeen oli turhauttavaa touhua, kun heti mitättömän väistön jälkeen pitäisi olla energiaa uuteenkin. Turpaan tulee niin, että heilahtaa, eikä siinä paljoa auta aseen lataaminen tai energiaa palauttavan shemp-kolankaan kittaaminen, kun useimmiten näitä ei edes kerkeä animaatioiden puolesta suorittamaan loppuun, kun karju jo iskee kurkkuun ja keskeyttää tekemisen.

Kontrollit kaipaisivatkin siis ehdottomasti ehostusta, tai esimerkiksi Alan Waken kaltaisen väistöliikkeen, jossa juuri oikealla hetkellä tehty väistö tuottaa hetkellisen ajan hidastumisen pelaajan eduksi. Selviytyjäporukassa tönköt kontrollit eivät samalla tapaa erotu, eikä esimerkiksi väistöliikettäkään nettipelissä tarvitse juuri koskaan, kun on lauma kavereita hakkaamassa samoja demoneita, mutta yksinpelitehtävistä tönköt kontrollit yhdistettynä turhan keinotekoiseen vaikeustasoon tekevät kokonaisuudesta vieläkin kömpelömmän.

Loppusanat

Kaiken kaikkiaan Evil Dead: The Game on näyttävä ja hyvän tunnelman päälle rakennettu peli, jossa olisi varmasti ollut potentiaalia ja aineksia paljon parempaankin. Nyt se on kuitenkin suurelta osin tuhlattu sisällön vähyydestä kärsivään crossplay-yhteistyömoninpeliin, jota kyllä sinänsä pelailee, mutta itseään toistavuuden tunne nosta nopeasti päätään. Yksinpelisisältönsäkin osalta tarjolla on vain ylivaikeita ja turhan simppeleitä tehtäviä, joiden hahmopalkinnot eivät liiemmin lohduta.

Yhteenveto

Keskivertotasoa parempi

Hyvää

  • - Lähdemateriaalia on hyödynnetty hienosti
  • - Paljon potentiaalia ja yksityiskohtaisia ideoita
  • - Audiovisuaalisesti ehtaa Evil Deadia
  • - Alhaisempi hinta
  • - Parhaimmillaan pelaamisessa on hienoa tekemisen meininkiä
  • - Riittävästi erilaisia hahmoja ja näiden taitopuita

Huonoa

  • - Vain kaksi samankaltaista karttaa
  • - Ajoneuvojen tuntuma vähän niin ja näin
  • - Yksinpelimateriaalin vähyys ja liiallinen vaikeus
  • - Survivor Vs. Demon käy nopeasti itseään toistavaksi
  • - Ihmisdemoni on pelaajana joko liian hyvä tai liian huono..
  • - ..ja monesti demoni saa liian vähän tekemistä
  • - Sessiosta kesken kaiken poistuminen tuottaa ärsyttäviä ongelmia