Genji: Dawn of the Samurai arvostelussa
Hienosti toteutettu Genji on miellyttävä pelikokemus ja tarjoaa näyttävää grafiikkaa, seikkailua, tasohyppelyä ja mätkintää. Yllättävän koukuttava pelin heikoin lenkki on aivan liian yksinkertainen taistelujärjestelmä. Lisäksi Genji: The Dawn of the Samurai loppuu aivan liian nopeasti ja kenttätasoja kierrätetään vain hieman muunneltuina versioina.
Muinaisessa Japanissa vuonna 1159 käytiin Heishin taistelu, jossa kaksi johtavaa klaania, Heishi ja Genji, ottivat mittaa toisistaan. Heishi voitti ratkaisevan taistelun ja alkoi johtaa maata rautaisella otteella.
Heishi -klaanilla oli ylivertainen ase Genjiin nähden. Muutamalla eliittisoturilla oli kyky liikkua ja iskeä muita nopeammin sekä tuhoisammin. Eliittisoturien voiman eli kamuin lähteenä olivat salaperäiset hohtavat kivet, Amaheganet, joilla voimajoukko kylvi jumalaista tuhoa ympärilleen. Kivet mukautuvat niitä kantavan sielun mukaan. Jos kiven omistaja on sydämeltään julma tämä saa käyttöönsä mahtavat pimeyden voimat. Kunniallisella sielulla Amahegane antaa jumalaista suojaa. Vain muutamat valitut yksilöt voivat kantaa kiviä ja saada niistä kamui -voimaa.
Muutaman vuosikymmenen päästä Genjin klaani on noussut hiljaiseen vastarintaan muutamien päälliköiden johtamana. Heishin taistelussa kaatunut Genjin legendaarinen johtaja jättää jälkeensä pojan, Yoshitsunen, joka perii isänsä Amaheganen ja kyvyn käyttää sitä. Nuoren miehen hartioille vyörytetään raskas vastuu. Yoshitsunen kohtaloksi koituu Heishin kukistaminen.
Samannimiseen japanilaiseen 1000-luvulla kirjoitettuun tarinaan perustuva Genji on tarjonnut aiheen ja innoituksen lähteen Yoshiki Okamotolle. Kulttimaineeseen nousseelta japanilaiselta pelisuunnittelijalta sopii odottaa hienoa peliä. Miehen töihin lukeutuvat mm. Pong, Street fighter, Computer Space, Resident Evil ja Devil May Cry. Alkudemo lupailee hyvää. Grafiikka miellyttää silmää ja animaatiot rullaavat sujuvasti. Varsinainen peli alkaa hieman kankeasti ja alku vaikuttaa sekavalta, mutta hiukan pidemmälle pelatessa taistelusysteemi on hauska ja etenkin kamui -voiman käyttäminen on viihdyttävää. Kamui -tilassa peliympäristö muuttuu mustavalkoiseksi, vastustajien liikkeet hidastuvat ja iskut ovat tehokkaampia kuin normaalissa hack’n’slash -tilassa. Ajoitus on tarkkaa ja pelaajan on iskettävä vihollista kun peli ilmoittaa siitä. Ruutuun ilmestyy iskusymboli ja mikäli nappia painaa liian aikaisin tai myöhään, kamui murtuu ja peli palaa takaisin normaalitilaan. Kamuista tulee ensimmäisenä mieleen esim. God of Warista ja Prince of Persia: The Two Thrones:sta tuttu pikatappojärjestelmä eli speed kill. Kamui -voimaa kerätään takaisin perustaisteluissa vihollisia hakkaamalla. Aina Amaheganen käyttö ei ole perusteltua, sillä kamuita kannattaa säästää ja suurimmasta osasta perusvihollisia selviää perusmätkinnällä.
Hakkaamista kannattaakin harjoittaa urakalla, sillä tarpeeksi hienoilla komboilla ja riittävällä vihollismäärällä pelaaja nousee tasoluokassa ylöspäin kasvattaen kaikkia ominaisuuksiaan, elinvoimaa, puolustusta ja iskutehoa. Lisäksi viholliset jättävät jälkeensä parantavia yrttejä, ominaisuuksia kasvattavia taikajuomia, aseita sekä rahaa, joilla voi ostaa parempia miekkoja tai haarniskoja. Taistelusysteemin tullessa tutuksi hakkaamiseen kuitenkin kyllästyy ennen pitkää, sillä perustaisteluiden haastavuus on melkoisen alhainen. Lisäksi kenttiä ei voi koskaan tyhjentää kokonaan vaan aina, kun huoneeseen tai kentälle palaa, takaisingeneroituneita vihollisia on odottamassa pahaa-aavistamatonta sankaria. Heishi -soturien loputtomassa uudelleensyntymisessä on etuna se, että hahmon tasoluokkaa on nopeampi hilata ylöspäin ja kamuita voi harjoitella mielin määrin helpommilla tai vaikeammilla vastustajilla.
Pelin edetessä Yoshitsune saa pian kumppanikseen kömpelön, mutta vahvan Benkei munkin. Tehtävät ratkaistaan yhteisvoimin. Yoshitsune on kevyt, ketterä ja kiipeää korkeille paikoille, kun taas Benkei murtaa voimallaan raskaita ovia ja arkkuja auki. Lisäksi puunrungot ja muut raskaat esineet siirtyvät vasemmalla kädellä heilauttaen. Kutakin hahmoa pelataan erikseen, joten roolipelistä ei ole kyse. Pelin taistelut sopivat paremmin Yoshitsunelle, joten pojan hahmolla on miellyttävämpi pelata. Lisäksi Yoshitsune saavuttaa useampia paikkoja kiipeilemällä ja hyppäämällä korkealle.
Hahmoille kerätään Amahegane -kristalleja, jotka kasvattavat hahmon ominaisuuksia. Kolmella kivellä saa kasvatettua elinvoimaa, puolustusta tai iskutehoa. Kristalleja löytyy erilaisista paikoista ja niiden sijainti selviää Amaheganen avulla. Ohjain alkaa väristä ja ruudulla vilkkuu valo, kun pelaaja lähestyy kristallia. Kamuin avulla kristallin voi nähdä ja kristallia lyömällä sen saa itselleen. Usein kamuita ei tarvitse tuhlata sillä huitomalla miekalla oikeassa kohdassa kristalli löytyy näkymättömänäkin. Silloin tällöin kristallit on piilotettu ja ne löytää vain kekseliäisyydellä ja oikealla hahmolla.
Pelin pikkupomoja kukistamalla voi kerätä hahmoille lisää Amahegane -kiviä. Jokaisesta kivestä saa lisää kamui -voimaa. Kiviä voi kerätä vuorotellen molemmille hahmoille tai keskittyä vain toiseen hahmoon. Vain Yoshitsunen tai Benkein kehittäminen voi olla melkoista kikkailua, sillä peli on selkeästi suunniteltu siten, että molempia hahmoja on luontevaa käyttää.
Grafiikka ja äänimaailma ovat onnistuneita. Animaatiot muistuttavat loisteliaisuudessaan Final Fantasyja, joskaan niitä ei ole kuin muutama. Myös äkkiarvaamatta ilmestyvät viholliset, pelin suoraviivaisuus ja joidenkin hahmojen ulkonäkö muistuttavat FF -pelisarjaa. Toisaalta missäpä kirsikankukkien saarivaltiosta ponkaisevassa pelissä hahmot eivät olisi länsimaalais-aasialaisin piirtein varustettuja jokanörtin päiväunelmia.
