Guardians of the Galaxy on yksi Marvelin universumin tuoreimmista sarjakuvasankarielokuvista (ensi-ilta vuonna 2014) ja se perustuu sarjakuvaan Galaksin Vartijat. Allekirjoittanut ei oikeastaan koskaan ole ollut mikään hirmuinen sarjakuvafriikki ja vain muutamat yksittäiset supersankarit ovat onnistuneet kiinnostamaan.
Ensimmäinen sankari-ihastukseni jo kauan kauan sitten oli varmastikin tummasävytteinen Batman, mutta myöhemmin se teki tilaa myös Deadpoolille sekä esimerkiksi X-Menin Wolverinelle. Yhtenä tuoreimmista joukkoon liittyivät siis edellä mainitut Galaksin Vartijat.
Lapsuudessani omistin muutamia Teräsmies -ja Hämähäkkimies-sarjakuviakin, mutta ne eivät ole koskaan säväyttäneet samalla tavalla, kuten esimerkiksi juuri klassikkohahmo, psykopaattinen oikeudenpuolustajalepakko Batman. Deadpool ja Wolverine ovat nekin kiehtovia, sillä ne ovat sankareina jotain niin erilaista kuin nuo ”perusmuotin” sankarit omine hillittyine taustoineen. Erikoismaininnan omalta osaltani saa Iron Man, mutta lähinnä Robert Downey Jr.:n näyttelyn ansiosta – yhtäkään rautamiehen sarjakuvaa en ole koskaan lukenut.
Ennen kuin näin alkuperäisen Guardians of the Galaxy -elokuvan, en ollut koskaan kuullutkaan koko sarjakuvasta. Elokuva silti veti oitis mukanaan. Miksikö? Se mielenkiintoni herättävä koukutus ja erilaisuus tuli tällä kertaa sankariviisikon rämäpäisyydestä ja niin mahtavasta erilaisuudesta ja kirjavuudesta.
Peter ”Star-Lord” Quill jo sinänsä on hauskan humoristinen ja sarkastinen veikko (vähän kuin Deadpool tai Tony Stark). Kun galaksia pelastamaan rinnalle laitetaan vielä lisäksi puhuva puu Groot, geenimanipuloitu puhuva ja täynnä käsittelemätöntä vihaa pursuava pesukarhu Rocket, kostonhaluinen sekopää Drax sekä vihreä naissoturi, Gamora, on soppa erittäin maukasta tasoa.
Gamorakaan kun ei ole aivan kuka tahansa. Hänen isänsä on mielipuolinen Thanos. Tuo purppuranahkainen vihainen heppu esimerkiksi sarjakuvien sivuilla tuhosi suurimman osan kotiympäristöstään Titan-kuusta kostoksi erilaisuutensa vuoksi. Hänellä on myös pakkomielle erittäin voimakkaita ja vaarallisia ikuisuuskiviä kohtaan, joiden avulla voisi hallita koko galaksia yksinään. Bioniset lisäosat ja ahkera meditointi lisäksi tekivät Thanoksesta ultravoimakkaan ja yli-inhimillisesti älykkään. Että sellainen pahis.
Ensimmäinen elokuva keskittyikin oikeastaan tähän. Star-Lord passitettiin noutamaan tällaista kiveä eräältä planeetalta ja heti sen jälkeen leffa lähti lennokkaasti käyntiin, kun kaikki halusivat saada kiven käsiinsä – niin Thanos kätyreineen kuin Star-Lordin lapsena vuonna 1988 Maasta kaapannut Yondu Udontakin.
Elokuva ei turhia jumittanut taustatarinoiden kanssa, toisin kuin jotkin supersankarielokuvat liikaakin tekevät. Galaksin Vartijoiden muut neljä jäsentä tutustuivat toisiinsa ja lyöttäytyivät yhteen kuka mistäkin syystä ja leffa tarjosi räjähtävää toimintaa 80-luvun musiikin räyhätessä makeasti taustalla. Musiikki oli tuolta vuosikymmeneltä siksi, koska Peter kun kaapattiin ufon kyytiin, oli hänellä äitinsä nauhoittama mix-kasetti Walkmanissaan soimassa. Muuta musiikkia ei ole olemassa.
Jos et ole elokuvaa katsonut varo tätä pientä spoileria! Elokuvan edetessä kohti loppuaan viisikosta tuli hyviä ystäviä ja galaksia puolustava ”supersankarijengi”, joka asuvat ja hengaavat toistensa kanssa Star-Lordin aluksella.
Tätä kirjoittaessa elokuvan jatko-osa, Guardians Of The Galaxy Vol. 2 on jo teattereissa, mutta en ole sitä ehtinyt käydä katsomassa. Juonen perusteella samanlainen meininki ilmeisesti jatkuu ja elokuvaakin on jo kehuttu. Ja kolmas on jo tekeillä.
Ennen kuin tästä muodostuu jonkinlainen elokuvia koskeva blogipostaus, lienee syytä palata aiheeseen. Aiheen keskiössä on siis tarinavetoisilla episodipeleillään kunnostautuneen Telltale Gamesin uusin tuotos. The Walking Dead -pelin uusin kausi on pian kokonaan julkaistu ja on aika uuden sarjan nousta parrasvaloihin.
Siispä Telltale tarjoilee pelattavaksi Guardian Of The Galaxy -pelin. Ensimmäinen episodi ”Tangled Up In Blue” on tutun kaavan mukaan ensimmäinen viidestä.
Liikaa mitään spoilaamatta, peli mukailee ensimmäisen elokuvan juonta siinä mielessä, että episodin alussa Galaksin Vartijat löytävät kummallisen artifaktin, Eternity Forgen, joka pian onkin sitten jo puolen galaksin hamuama esine. Erona vain se, että pelin alussa tuttu posse on jo valmiiksi kasassa – pohjustusta ei tarvita. Tarina on ehkä hieman turhan paljon ensimmäisen elokuvan juonta matkiva, mutta se ei pidemmän päälle jää vaivaamaan, kun kaikki muu sisältö on niin hyvällä mallilla.
Pelimekaniikaltaan Guardian Of The Galaxy vaikuttaa jo nyt varsin lupaavalta. Tämä uusi sarja tuntuisi yhdistelevän sitä perinteistä Telltalea, eli hahmojen suhteisiin vaikuttavia monivalintadialogeja, ISOJA kahden valinnan päätöksiä, sekä oikeaa ajoitusta vaativaa QTE-rämpytystä, joiden aikana Star-Lord pääsee muun muassa paukuttelemaan tupla-aseillaan.
Lisäksi peli tuntuisi kasvattaneen sitä seikkailemisen ja tutkailemisen määrää, joka on jo jonkin aikaa loistanut Telltalen peleissä poissaolollaan, mutta joka nyt tuntuisi taas nostavan päätään, aivan kuin uusimman The Walking Dead -episodin kohdalla tuli havaittua.
Episodi tuntuikin kuin sekoitukselta klassista Telltalea sekä sitä tutkimista ja kevyttä puzzlenratkontaa, jota nähtiin jo studion Batman-sarjassakin, mutta hieman vielä mielenkiintoisempana. Peliin elementiksi on otettu mukaan myös Star-Lordin rakettibuutsit, joiden avulla voi tietyissä kohtauksissa nousta korkeammille tasoille ja muutenkin liihotella ilmassa vapaasti ja se tuntuu varsin tuoreelta ja kovin vapaalta toiminnalta.
Pelissä mukana ei ole yhtäkään elokuvan näyttelijöistä ääntelemässä sankariviisikkoa tai edes sivuhahmona toiminutta Nebulaa, mutta äänityöskentely on siitä huolimatta kauttaaltaan erittäin onnistunutta.
Visuaalisesti aloitusepisodi on kenties parasta Telltalea tähän saakka ja kaikki on herätetty ruudulla varsin elävästi henkiin. Telltalen pelien fanit ovat pitkään kaivanneet peleihin visuaalista uudistusta ja se mikä on jo osittain näkynyt Batmanissa ja uusimmassa The Walking Deadissa, näkyy entistä paremmin nyt.
Peligrafiikka on samaan aikaan sarjakuvamaista sekä ilahduttavan yksityiskohtaista. Pienoinen pettymys saattaa tietysti olla se, että Gamora eikä Drax muistuta yhtään elokuvaversiotaan, eikä oikeastaan edes Star-Lord.
Chris Prattin sijaan 80-luvun musiikkia korvalappustereoillaan kuunteleva hahmo näyttää jonkinlaiselta pelihahmo Roger Wilcon ja näyttelijä Jake Gyllenhaalin sekoitukselta. Hahmojen ulkonäköön kuitenkin pian tottuu episodin edetessä ja Star-Lordillekin suotu dialogi ja hauskat letkautukset ovat melkein samaa tasoa elokuvan kanssa.
Hauskana yksityiskohtana Rocketin ääninäyttelijänä kuullaan Nolan Northia, eli ”herra jokapaikanhöylää”, joka muun muassa antoi äänensä Deadpoolille hahmon nimikkopelissä. Ei kait sen parempaa miestä voisikaan laittaa ääntelemään lähes yhtä sekopäistä ja kaksimielistä pesukarhua – nappivalinta omasta mielestäni. Niiden oikeiden ääninäyttelijöiden paikkaa myös pelin musiikkiraita – episodi tarjoilee elokuvan hengessä osuvasti valittuja 80-luvun kappaleita välipätkien ja kohtauksien taustalla.
Kokonaisuutena avausepisodi on mielestäni täyttä rautaa – jos ei sitä juonen samankaltaisuutta elokuvan kanssa lasketa. Episodi on kestoltaan tasoa sopiva, mutta ennen kaikkea on ihailtava sitä, kuinka se pitää otteessaan alusta loppuun asti jämäkällä käsikirjoituksellaan, joka ei turhia löysäile. Tarinan lomassa peli heittää sekaan muutaman takautuman, Peter Quillin lapsuuteen ja aikaan ennen joutumistaan ufon kaappaamaksi.
Kaiken kaikkiaan tunnelma on katossa musan rokatessa taustalla, vauhdikkaiden kohtausten lisätessä omat sävelmänsä keittoon ja Telltalen monivalintapelattavuuden viimeistellessä kaiken. Juuri tätä kirjoittaessa samana päivänä ykkösleffan uudelleen katsoneena, tuntuukin kyseinen episodi aivan kuin viralliselta Guardian Of The Galaxy -peliltä, mihin on epäilemättä pyrittykin. Innolla odotan kakkosepisodin ilmestymistä.
