InFamous 2 arvostelussa
InFamous 2 on jälleen hieno osoitus Sonyn hovituottajana toimineen Sucker Punchin kyvystä taikoa kuluneestakin teemasta erittäin mukaansatempaava kokonaisuus. Harvoinpa sitä näkee toimintapelejä, jossa yhdistyvät tyylitaju, sopivalla tavalla kypsä käsikirjoitus ja viimeisen päälle hiottu pelattavuus. Tätä modernia klassikkoa ei kannattaisi jättää väliin, vaikkeivät supersankarit ihan kympillä kiinnostaisikaan.
Vielä reilut pari vuotta sitten suhteeni Sonyn hovituottajana profiloituneeseen Sucker Punchiin oli olematon. Sly Cooper oli tuttu vain nimenä ja InFamouskin kuulosti enemmän markkinamiesten puhinalta kuin oikeasti hyvältä peliltä. Yllätyksekseni ensimmäisestä InFamouksesta kuoriutuikin yksi parhaista koskaan pelaamistani supersankaripeleistä ja myöhemmät kokemukseni Sly ?trilogian parissa osoittivat ettei kyseessä ollut mikään onnenkantamoinen. InFamous 2:lta osasin siis jo odottaa paljon ja siksi onkin yllättävää, että se jaksoi pyyhkäistä jalat alta entistäkin kovempaa.
Supersankarimähistelyn toinen luku käynnistyy synkissä tunnelmissa. Kukoksi raunioituneen Empire Cityn tunkiolle noussut sähkösankari, Cole McGrath, saa haastajan tuomiopäivän ennustusten hirviöstä ? The Beastista. Mörkö tekee silsaa sekä Empire Citystä että Colesta, pakottaen päähenkilömme kavereineen vetäytymään syvälle etelään, New Maraisin kaupunkiin. Huhun mukaan paikallinen tiedemies osaisi taikoa Colesta taistelukelpoisen vastuksen pitkin Yhdysvaltain itärannikkoa laahustavalle pedolle, mutta ihan alkuun pitäisi saada työrauha paikalliselta militia-diktaattorilta, Joseph Bertrandilta, sekä tämän uskonnollis-fasistiselta punaniska-armeijalta.
Juoni on vain yksi niistä monista asioista, jotka InFamous 2 tekee kunnolla. Alkuasetelma ei omaperäisyydellään pullistele, mutta Sucker Punch onnistuu tapansa mukaan taikomaan käsikirjoituksella ja vakuuttavalla ääninäyttelyllä hahmokaartin, joka jaksaa kantaa tarinan alusta loppuun. Mukaan on mahtunut kliseitä, eikä pelaajaa yritetäkään hämmästyttää nokkelilla käänteillä, mutta touhusta paistaa ammattimaisuus ja tekijöiden vilpitön innostus aiheeseensa. Lopputulos on kuin kiiltävä timantti verrattuna siihen harmaaseen höttöön, jota keskimääräisen toimintapelin juoneksi vielä tänäkin päivänä kelpuutetaan.
Pelinä InFamous 2 on kuin ilmetty edeltäjäänsä. Tarjolla on siis akrobatiaa, räiskintää ja moraalisia valintoja leviteltynä pitkin kaupungin kokoista hiekkalaatikkoa. Kolmannesta persoonasta ohjastettava Cole kiipeilee rännejä ja surffaa sähköjohtoja kuin vanha tekijä, eikä pelaajan tarvitse tehdä muuta kuin paistatella täydellisyyttä hipovien kontrollien loisteessa. Tarina edistyy tuttuun tyyliin juonitehtävin, joita on toisinaan valittavissa kaksinkin kappalein: yksi moraalimittarin kummallekin ääripäälle. Colen hyvyys- ja pahuusakselilla painavat myös arkisemmat päätökset, kuten esimerkiksi se, kuinka hanakasti pelaaja käristelee siviilejä ja viimeistelee haavoittuneita. Valintojen vaikutukset heijastuvat Colen valittavissa oleviin erikoistaitoihin sekä viimekädessä tarinan päätökseen.
Aina silloin kun ei hypitä pitkin seiniä, on tekemisen keskiössä taistelu. Cole nakkelee tuttuun tyyliin salamoita ja sähkökranaattejaan tyydyttävin seurauksin. Mukaan on mahtunut pari uuttakin temppua, kuten ensimmäisen osan vajavaista lähitaisteluarsenaalia paikkaava huitomakepukka, The Amp sekä hieman suurempaan tuholaistorjuntaan tarkoitettu sähköhurrikaani, Ionic Vortex. Tuoreita juttuja ovat myös kyky viskellä autoja ynnä muita irtoesineitä, sekä erilaiset tuli- ja jäätaidot, joita jaellaan sen mukaan, kummalle puolelle moraalia sähkömies pelin edetessä taipuu.
Sekä Colen terveys että erikoistaidot vaativat sähköä. Ampeereita imetään sieltä mistä niitä löytyy, eli toisin sanoen, vaikkapa ohi kiitävien autojen akuista tai kaupunkia koristavista valomainoksista. Cole on täydessä latingissaan kuin moderni Zeus, mutta jännitteen hiipuessa hiipuvat myös voimat. Latausmekaniikka ei ole pelkkää turhaa kikkailua, vaan se tasapainottaa peliä suorastaan nerokkaasti – Cole tuntuu samanaikaisesti uskottavan supervoimaiselta, mutta ei kuitenkaan täysin haavoittumattomalta.
Tämänkertaiseksi leikkikentäksi on valikoitunut New Orleans ?henkinen New Marais, joka tuntuisi näin näppituntumalla hieman edellisen pelin Empire Cityä persoonallisemmalta ja vaihtelevammalta. Ympäristö on enemmänkin kuin pelkkä tyhjä kulissi; paikka suorastaan kuhisee takametsien militantteja ynnä muita pelaajaa työllistäviä kummajaisia. Satunnaisten yhteenottojen lisäksi lähes joka kaupunkineliölle on mahtunut jokin sivutehtävä, esinejahti, tai satunnainen sivullisten auttamiseen / kiusaamiseen kannustava aktiviteetti. Palkinnoiksi puhdetöistä jaellaan negatiivisia ja positiivisia moraalipisteitä, juonta taustoittavia ääninauhoja, sekä parannuksia Colen kykyyn varata virtaa. Erityisen motivoivia ovat varsinaiset sivutehtävät, jotka putsaavat kokonaisia kortteleita Bertrandin korttelipoliisien ja muiden friikkien ikeestä. Sucker Punchilla ollaan selkeästi ymmärretty kannustimien päälle, sillä oheistoiminnasta saatavat palkkiot ovat yleensä anteliaassa suhteessa käytettyyn aikaan. Liki täydelliseen balansointiin havahtuu usein siten, että huomaa pelanneensa tuntitolkulla pelkkiä sivutehtäviä, vaikka tarkoitus oli rynnistää nopeinta reittiä juonen alusta loppuun.
Kokonaisuuden kruunaa loistava tehtäväsuunnittelu. Vaikka pelaaminen koostuu 95-prosenttisesti tutuista peruspalikoista – taistelusta ja tasohyppelystä – saavat käsikirjoitus, erinomainen rytmitys ja muutokset miljöössä jokaisen tehtävän tuntumaan uniikilta kokonaisuudelta. Itselleni pelin kohokohdaksi nousi eräs loppupään tehtävä, jossa kurmotetaan mieleltään tärähtäneitä palkkasotureita ukkosmyrskyssä. Mahtipontiset säätehosteet ja Colen kyky imeä virtaa suoraan ilmasta saivat minut unohtamaan aivan täysin sen tosiasian, ettei tehtävässä ollut oikeastaan muuta sisältöä kuin pisteiden välillä juoksentelu ja näennäisen loputtomia vihollislaumoja vastaan taistelu. Vastaavanlaisilla muutoksilla Sucker Punch on onnistunut taikomaan parikymmentuntisen elämysjunan, josta ei turhaa filleriä löydy.
Jos InFamous 2:sta haluaisi etsiä väkisin jotain kritisoitavaa, voisi sitä kai halutessaan näpäyttää moninpelin puutteesta. Itse en moista nykypelien pakkopullaa jäänyt kaipaamaan, enkä ole aivan varma kuinka se voisi edes toimia pelissä, jossa jokaisen pitäisi olla uniikki ja ylivoimainen supermies. Yhteisöllisyyden virkaa ajaa pelin kylkiäiseksi pakattu tehtäväeditori, jolla itse kukin voi luoda sekä julkaista nettiin mieleisiään sivujuonteita Colen seikkailuille. Pikainen näperrys työkalun parissa toi mieleen LittleBigPlanetien mainiot kenttäeditorit, joskin vähän kevyempänä versiona. Kyse ei ole kuitenkaan mistään aivan parin nappulan puolivalmisteesta, vaan kunnollisen tehtävän rakentaminen vaatii ajatusta ja aikaa. Netistä löytyvien tehtävien taso vaihtelee arvatenkin rajusti, mutta mahdollisuus teosten pisteyttämiseen auttaa erottamaan helmet hiekanjyvistä.
Nykypelit ovat saavuttaneet audiovisuaalisesti sellaisen kypsyystason, etten jaksa useinkaan enää kommentoida grafiikoita tai ääniä, ellei kyseessä ole jotain poikkeuksellista. InFamous 2 ei visuaalisesti loksauta leukoja, mutta äänimaailma ? etenkin jazzahtavin rumputaustoin ja orkesterisoittimin höystetty ääniraita ansaitsee suitsutusta. Musiikin takaa löytyy sellaisia puolituntemattomia suuruuksia, kuten Galactic ja The Black Heart Procession. Ei pitäisi olla yllättynyt, sillä mahtuihan ensimmäisenkin InFamouksen raidoille mm. Amon Tobinia. Hämmästyttävää ei ole myöskään pelkkä biisien laatu, vaan se, kuinka tehokkaasti ja maltillisesti niitä on osattu käyttää. Suurin osa pelistä taittuu hiljaisuudessa ja musiikki hiipii etualalle ainoastaan valikoiduissa kohdissa tunnelmaa tehostaen.
Loppujen lopuksi InFamous 2 jättää jälkeensä vähän haikean olon. Näin tyyliteltyyn ja tunnelmalliseen toimintapeliin törmää harvoin, eivätkä juonen kaksi erilaista loppua herätä suuria toiveita jatkolle. Varmaa on kuitenkin yksi asia: Sucker Punch tulee jatkamaan Sonyn suojattina tulevaisuudessakin, sillä viihdejätti iski elokuussa pöytään riittävän kasan taaloja ostaakseen putiikin kokonaan itselleen. Mitä tämä yhteistyö tuleekaan tuottamaan, sitä luultavasti kannattaa odottaa.
