Journey - Collector's Edition arvostelussa

80-luvulla, jolloin peliteollisuus oli pitkälti vielä lapsenkengissään ja muodostumassa siihen nykyiseen megatuottavaan ja suosittuun muottiinsa jollaisena se nykyään elää, tarjosi kasvava ja opetteleva ala paljon erilaisia pelikokemuksia ja mielikuvituskin tuntui olevan rajatonta sorttia. Tämä oli osittain siksi, että suurin osa tuon ajan pelien kehittäjistä oli tyypillisesti muutaman kaveruksen autotallissa tai vastaavissa paikoissa pakertavia tiimejä, jotka itse tekivät kaiken ohjelmoinnista musiikkiin eikä päätavoitteena ollut niinkään rahan nettoaminen tai järjettömien summien haaliminen valmiiksi rikkaille osakkaille.

80-luvulla syntyneenä olen päässyt kokemaan jos jonkinlaisia pelejä aina Alley Catista Paratrooperiin ja Shamusiin (mainitakseni vain muutamia) ja ne kaikki olivat omalla tavallaan valloittavia pelikokemuksia. Yhteistä monille tuon ajan peleille oli se, että pelaajaa ei koskaan oikeastaan pidelty kädestä. Pelin alussa saattoi olla yksinkertainen kysymys “joystick Y/N ?” johon vastattiin painamalla näppäimistöltä joko Y tai N ja sen jälkeen oltiinkin jo pelin parissa. Kontrollit piti joissain tapauksissa oppia tietämään aivan itse, mutta joissain peleissä ne myös kerrottiinkin. Se mitä pelissä yleensä piti tehdä tai minne mennä oli aivan pelaajan itsensä pääteltävissä. Tällaisia pelejä löytyi toki PC:n ohella myös esimerkiksi supersuositulta 8-bittiseltä Nintendoltakin ja monissa peleissä oleellisia, etenemiseen vaikuttavia asioita jätettiin tyystin kertomatta pelaajalle.

Kun pääsin hiljattain ensimmäisen kerran kokeilemaan Journey – Collector’s Editionin pelejä, olin aika lailla myyty. Mieleeni alkoi tulvia samanlaiset tuntemukset, joita en ole oikeastaan kokenut sitten 80-luvun ja 90-luvun taitteen. Ah, sitä tutkailun, kokemisen ja oppimisen tunnetta!
Journey on alun perin vuonna 2012 julkaistu indiekehittäjä Thatgamecompanyn järjestyksessä toinen peli, mutta nimestä huolimatta Journey – Collector’s Editioniin on niputettu Thatgamecompanyn kehittämät kaikki kolme peliä. Kokoelman mukana tulevatkin siis debyyttipeli flOw, mutta myös Flower sekä Journey.

Hintaa kokoelmalla on noin kolmekymmentä euroa, eli kymmenisen euroa per peli, mutta lätty on mielestäni rahansa arvoinen. Yksittäin ostettuna PS Storesta esimerkiksi pelkästään Journey maksaa noin viisitoista euroa, joten kokoelman hankkimalla tulee selvää säästöä eikä fyysistä julkaisua allekirjoittaneen mielestä muutenkaan voita mikään.

Kokoelman kukin peli on remasteroitu hyödyntämään kuudenkymmenen kuvan päivitysnopeutta 1080p tarkkuudella ja kieltämättä kaikki kolme peliä kokoelmassa ovatkin varsin nättejä katsella. Journeyn loputon aavikko ja dyynit saavat eteen piirtyvän maailman näyttävän valtavalta, kun taas Flowerin kauniin värikäs maailma tuulessa huojuvine niittyineen ja kukkineen luo tunteen siitä, että joku todella on onnistunut herättämään Windows XP:n vakiotaustakuvana toimineen valokuvan virtuaalisessa muodossa todella upeasti henkiin.

Alun perin vuonna 2006 PS3:lle konsolin ensimmäisten pelien joukossa julkaistussa FlOwissa ohjataan valtavassa ja loputtoman sinisessä meressä jonkinlaista alkueliötä. Muistan olleeni jopa hieman kade Xbox 360 -konsolin omistajana silloin joskus, kun näin flOwista pelivideota ja kuvia ensi kertaa. Se näytti mielenkiintoiselta, eikä siihen aikaan nykyinen voimakkaana pitkään jatkunut pienten indiepelien buumi ollut oikeastaan vielä edes alkanut, joten jo sinänsä kyseessä oli jotain erikoista.

FlOwissa ideana on syödä muita alkueliöitä, kasvaa isommaksi ja kerätä energiaa alati kasvavaan pyrstöön ja sen jälkeen käydä vielä isompien alkueliöiden kimppuun, jotka meren syvyyksiä hallitsevat. Konsepti on varsin simppeli, mutta niin kovin hauska ja käytännössä on esimerkiksi kuin pieni variaatio Nokian vanhojen kännyköiden matopelistä ? sillä erotuksella, että pelissä ei ole seiniä mihin törmätä. Eliöiden ohella merestä löytyy punaisella ja sinisellä varustettuja eliöitä, joista punaista haukkaamalla voidaan sukeltaa entistä syvempään siniseen, kun taas sinisen värinen palauttaa kerroksen ylemmäs.

Aina kun mennään astetta syvemmälle on haaste kovempaa ja viholliseliöt isompaa lajiketta. Jos saa turpaansa isommalta eliöltä, palauttaa peli pelaajan kerrosta ylemmäs ja pelaaja saa mahdollisuuden syödä kitusiinsa vähän pikkueliöitä ja samalla kerätä energiaa menetetyn tilalle, jotta henki ei lähtisi ja tarvitsisi aloittaa alusta. Eliötä ohjattiin PS3-versiossa ohjaimen liiketunnistimen avulla ja niin se tapahtuu PS4:lläkin.

FlOw on kokoelman ainoa peli, jota voi pelata suoraan kaksinpelinä samalla konsolilla. Pitää vain muistaa varoa kaverin eliön näykkimistä jos haluaa yhdessä pärjätä muuta vedenalaista maailmaa vastaan. Kokonaisuutena FlOw on kokeilemisen arvoinen peli, mutta pidemmän päälle toistaa ehkä hieman liikaa itseään. Kaksinpelinä ehdottomasti hauskempaa ja helpompaakin, kun voi kaksin käydä isompien eliöiden kimppuun. Kokoelman kolmikosta FlOw:n kontrollit ovat ehkä kaikkein kiikkerimmät. Eliön ohjaaminen ohjainta keinuttaen on etenkin aluksi todella turhauttavaa, ennen kuin oivaltaa, että eliön liikuttaminen toimii parhaiten aivan pienillä ohjaimen liikutuksilla. Silti välillä tulee sekoiltua ja eliö poukkoilee vähän minne sattuu. Kaksinpelissäkin kaverin eliö saattaa ajoittain jäädä ruudun ulkopuolelle jos pelaajat jäävät liian kauaksi toisistaan.

Kokoelmassa iältään toiseksi vanhimpana on kokoelman nimikkopeli, Journey. Tässä vaiheessa lienee syytä mainita, että pelistä toiseen siirtyminen kokoelmassa on toteutettu todella hölmösti. Painamalla ohjaimen options-näppäintä tai muutakaan FlOw:ssa ei saa esille minkäänlaista menua mistä poistua takaisin pelin valintaan. Sen sijaan koko peli pitää lopettaa ja käynnistää sitten uudelleen. Sama juttu kokoelman muissa peleissä – suoraan pelistä peliin siirtyminen on mahdotonta. Omasta mielestäni kyseessä on aivan käsittämätön suunnittelumoka, vaikka haitta vähän pienempi onkin.

Journeyssä ohjataan punaiseen nuttuun sonnustautunutta mystistä hahmoa, johon viitataan pelkästään sanalla ?wanderer? eli vaeltelija. Pelin alussa pelaaja heitetään keskelle aavikkoa ja mistään kerrotaan hyvin vähän. Kaukana horisontissa kuitenkin siintää jättimäinen vuori, jonka keskellä on halkeama. Nopeasti tulee ajatelleeksi, että vuorta kohti siis? Muutakaan kun ei loputtomissa hiekkamaisemissa ole maamerkkinä aluksi tarjolla. Hahmo saa pelin edetessä muutaman erilaisen taidon, joista yksi on kommunikointi sointujen avulla ja se tapahtuu ympyränäppäintä painelemalla. Myös leijailu ja hetkellinen lentämisen mahdollisuus tulevat tutuksi hahmon kaulassa olevan punaisen, latautuvan taikakaulaliinan avulla, joka vaatii energiaa mahdollistaakseen hahmon lentämisen. Esimerkiksi taivaalla liihottavat pienet, lintumaiset kankaanpalat osaavat tämän homman.

Kun aletaan tutkailemaan hiekkamaailmaa wandererin roolissa pintaa syvemmältä, alkaa paljastua erinäisien rakennelmien raunioita, jotka ovat joko osittain tai lähes kokonaan hiekkaan hautautuneita, enemmän tai vähemmän hajonneina. Tuulessa huojuvia kankaita, jotka saa kadotettua soinnuilla ja vastaavasti saadaan vapautettua leijailevia punaisia kankaita? Outoa! Juuri tällaista saisi peleissä olla paljon enemmän – vähemmän ekspositiota ja paljon enemmän “näytä, älä kerro” -meininkiä.

Tällä toteutustavalla saavutetaan sitä arvostelun alussa mainitsemaani tunnetta, joka on ollut peleistä kadoksissa pitkälti vuosikymmenet, mutta minkä Thatgamecompany selkeästi on oivaltanut ja vanginnut hienosti. Pelatessa herääkin useita kysymyksiä. Missä olen? Kuka olen? Kuka rakensi kaikki rakennelmat, mitä maailmalle on tapahtunut ja niin edelleen. Hiekkaa kaikki paikat täynnä, eikä hiekkamyrskyiltäkään säästytä. Journeyn maailma on niin kovin yksinkertaisen näköinen visuaalisesti, mutta samaan aikaan niin rikas tunnelmaltaan. Journey onkin juuri sitä mitä lupaa, matka ihmetyksen maailmaan. Pelimaailman rikkautta lisää pelin värien lievä muuntuminen. Välillä näyttää vähän siltä kuin kahlaisi valkoisessa lumessa, kun välillä taas aurinko heijastaa hiekkaan niin kirkkaasti ja niin sokaisevasti, että vaikuttaa siltä kuin wanderer tarpoisi jonkinlaisessa kultajauheessa.
Pelattavuudeltaan Journey on puzzlenratkontaa ja samaan aikaan myös hieman tasohyppelyä ja miksei ihan vaan seikkailuakin. Pelin parhaimpia ominaisuuksia on se, että pelatessa aavikolla aina tietyssä vaiheessa tulee bonganneeksi toisenkin kuljeksijan, täysin identtisen näköisen. Ennen kuin luin asian netistä en tiennyt, että satunnainen toinen ihmispelaaja liittyy aina peliisi ja luulinkin, että kyseessä oli tietokoneen ohjastama hahmo.

Journeyssä on mahdollista valita pelaako yhteistyössä tämän toisen peliin ilmaantuvan pelaajan kanssa vai keskittyykö omaan yksinäiseen vaeltamiseensa. Pelaajat eivät voi kommunikoida keskenään muuta kuin hahmojen sointuominaisuuksien avulla, joten kumpikaan ei voi verbaalisesti sanoa ratkaisseensa miten esimerkiksi hajonneen tornin huipulle päästäisiin sen juurelta. On vain toivottava, että toinen seuraisi tai auttaisi. Yhdessä pelaaminen, kuten sanottua, ei ole pakollista, mutta on siinä vain jotain niin kovin maagista surffailla kuin mikäkin lumilautailija konsanaan alas isoja auringossa kimmeltäviä hiekkadyynejä toisen kanssapelaajan kanssa vierivieressä. Lisäksi yhdessä pelaamiselle ei tule tällä tavoin mitään ylimääräistä rasitetta, kun ei tarvitse alkaa vääntää kuulokkeisiin englantia tai kuunnella yhdenkään kärsimättömän teinin loputonta kiroilua.

Journeyn vähäisempi äänimaailma ja esimerkiksi puheäänien täydellinen puuttuminen mahdollistaa sen, että pelissä on varaa muutamien äänien vallata koko esiintymislava itselleen. Tuuli humisee, liikkuva hiekka suhisee kuin pitkä heinikko ja kaunis, dynaamisesti tapahtumien mukaan muuttuva vaihtelevanoloinen musiikki on kaunista ja todella rentouttavaa kuunneltavaa. Myös Journey tarjoaa mahdollisuuden käyttää ohjaimen liiketunnistinta, mutta toisin kuin flOw:ssa, Journeyssa sillä voidaan kontrolloida vain kuvakulmaa, ei hahmon liikkumista. Kallistaminen alas tai ylös tilttaa kuvakulmaa ylös tai alas ja kallistaminen sivuille liikuttaa kameraa vaakatasossa. Pelissä pärjää kuitenkin varsin hyvin perinteisillä tattikontrolleillakin, enkä itse kokenut tarvitsevani liiketunnistinta pelaamiseen ja onneksi sen käyttö vieläpä on täysin vapaaehtoista.

Kokemuksena ja pelinä Journey on suorastaan maagisen oloinen omasta mielestäni.
Sen minkä kokoelman kolmas ja viimeinen peli, Flower, häviää maagisuudessaan Journeylle, korvaa se puutteensa rentouttavuudellaan. Ei silti voida sanoa, että Flower olisi sekään mitenkään taianomaisuutta vailla, sillä Flower on erittäin mielenkiintoinen pelikonsepti sekin. Se voisi olla tai ainakin olisi voinut olla alkuperäisalustallaan PS3:lla jokin hieno teknologiademo, jolla esitellä konsolin grafiikkaa, mutta kyllä se on ihan oikea pelikin.

Thatgamecompanyn ajattelumallin mukaisesti Flower ei sekään hirveästi kertoile eikä työnnä luettavaksi tai koettavaksi mitään elämää suurempaa juonta tai tarinaa. Pelaajan rooli on olla tuuli ja ohjata kukan terälehtiä sen mukana. Kuulostaa kamalan tylsältä, mutta sitä se ei ole. Flower tarjoaa tällaista seikkailua kuuden kentän verran.

Tekijöidensä itsensä mukaan Flower on eräänlainen hengellinen seuraaja flOw-pelille ja samanlaisia piirteitä kieltämättä löytyykin. Homma aloitetaan pienestä ja kun ruudulle ilmestyvää ihka ensimmäistä irtoterälehteä ohjataan itsensä tuulen ominaisuudessa kukasta kukkaan loputtomien vihreiden niittyjen yllä, alkaa terälehtien määrä pelaajan kokoamassa, tuulenpuuskan liikuttelemassa ryppäässä kasvaa yhä isommaksi ja isommaksi.

Idea on simppeli: kuihtuneet niityt pitäisi saada jälleen vihertämään ja myöhemmissä kentissä ihan vain lisää väriä maailmaan erilaisin konstein. Mitenkö? Lennättämällä terälehtikokoelmaa ensin kaikkiin keltaisiin kukkiin ja saada ne puhkeamaan kukkaan, minkä jälkeen niityille ilmestyy punaisia kukkia sinne tänne. Samalla tavalla ohjataan terälehtien kasvavaa kokoelma kaikkiin punaisiin kukkiin ja johan rupeavat niitytkin saamaan taas väriä pintaansa. FlOw:n tapaan terälehden liikuttaminen tuulen mukana onnistuu vain ja ainoastaan ohjainta kallistellen suuntaan jos toiseen siinä missä tuulen nopeutta hallitaan vasenta tattia käyttämällä. Ohjaaminen on omasta mielestäni paljon tarkempaa ja saumattomampaa kuin flOw:ssa, eikä outoja mokailuja ohjaamisessa tunnukaan juuri tulevan pelaajan itsensä osalta.

Kun on tehnyt tarpeeksi töitä ja käynyt läpsimässä kaikkia tarpeellisia kukkia, pelaaja saavuttaa eräänlaiseen maaliin ja ?taso? vaihtuu, vaikka varsinaisia tasoja pelissä ei olekaan. Ennen uutta tasoa kuitenkin aina välissä muistetaan näyttää harmaansynkkiä ihmisrakennelmia, sekä aina uusi yksinäinen kukka rähjäisen yksiön kukkapurkissa ikkunalla. Kahdessa viimeisessä kentässä jopa tuhotaan ihmisrakennelmia terälehtiparvella uudelleensyntyvän luonnon tieltä.

Kenties Flowerissa on mukana jotain symboliikkaakin: ihmisen rakennelmat luonnon keskellä ovat rumia ja sinne kuulumattomia tai kenties peli yrittää sanoa ettemme oikeasti muistakaan kuinka kaunis koskematon luonto voikaan olla harmaiden betoniviidakoidemme sijaan – tai jotain muuta tällaista. Luonnon kauneutta korostetaan entisestään pelin äänimaailmalla. Jälleen kerran ne on jätetty vain muutamien äänien varaan. Luonto on kovin hiljainen paikka, kun siellä ei ole lainkaan ihmisiä ja pelaaja kuuleekin pelkän tuulen huminan ja pitkän ruohon suhinan. Taustalla soi äärimmäisen rentouttavaa musiikkia, joka vaihtelee rauhallisesta pianomusiikista huilumusiikkiin. Välillä musiikki muuttuu eläväisemmäksi ja välillä se hidastaa tahtiaan tai muuttuu jopa hieman synkäksi ja pahaenteiseksi. Omasta mielestäni Flowerin ääniraita on kokoelman parasta sorttia.

Kokonaisuutena, vaikka flOw ei kokoelmassa loistakaan aivan samaan tapaa kuin sen kaksi muuta peliä, on Journey – Collector’s Edition hankkimisen arvoinen kokemus, jos et ole näitä pelejä aikaisemmin ehtinyt kokea. Kokoelma vie melkeinpä filosofiselle matkalle millaista et taatusti tule löytämään ison budjetin megajulkaisuista.