Knight Rider - The Game arvostelussa

Ei ole varmastikaan kovinkaan montaa sellaista 80-luvun alkupuolella syntynyttä pelaajaa, joka ei olisi edes joskus katsoa töllöttänyt televisiosta ihmeauto KITTin(Knight Industry Two Thousand) ja Michael Knightin kommelluksia. Itse tuota Knight Rideriksi tai näin suomalaisittain Ritari Ässäksi nimettyä, jonkinasteisen kulttimaineen omaavaa sarjaa tuli aikanaan ainakin itse katseltua ja kyllähän sitä mielellään seurasi kun puhuva, ajatteleva, itsekseenkin ajava ja tuhoutumaton Pontiac Firebird ja hänen kuskinsa pysäyttivät jos jonkinmoisia rikollisia lähinnä auton “superominaisuuksien” ansiosta.

Mikäli ei sarjasta ole ikinä ennen kuullut tai tiedon rippeet siitä on jo haihtunut päästä, niin heitetäänpä tähän alkuun lyhyt kertaus. Sarjan alussa Michael Knight (David Hasselhoff) oli tavallinen poliisi nimeltään Michael Long, kunnes häntä ammuttiin naamaan ja FLAG (Foundation for Law and Government) niminen firma otti miehen siipiensä suojaan. FLAGin perustanut Wilton Knight niminen heppu kasasi Michaelin naaman uuteen kuosiin plastiikkakirurgin avulla tehden miehestä identtisen näköisen oman vankilassa viruvan poikansa, Garth Knightin(jota myöskin näytteli Hasselhoff) kanssa ja antoi miehelle samalla uuden nimen Michael Knight.

Jotta Ritari Ässässä, kuin niin usein monessa muussakin sarjassa olisi joitain “kestopahiksia”, pääsi Garth karkaamaan vankilasta ja sai selville että hänen naamastaan oli tehty kopio jollekin mitättömälle tyypille ja siitäkös Garth veti herneen nenäänsä ja omaksui Michaelin ja koko FLAGin hänen päävihollisekseen. Pitääkseen homman vielä mielenkiintoisempana, keksivät sarjan tekijät, että FLAG olikin ennen KITTIiä rakentanut jo aiemmin yhden superauton nimeltään KARR (Knight Automated Roving Robot). KARR tosin oli epäonnistunut versio sinänsä, että toisin kuin KITT, tätä “pahaa kaksosta” ei kiinnostanut ollenkaan ihmisten suojeleminen, vaan ainoastaan oman edun tavoittelu. Siinä sarjan perusjuoni lyhykäisyydessään.

Sarjasta on vuosien varrella ehditty vääntää pari peliäkin tätä aiemminkin, jotka eivät tosin olleet mitään huippulaadukkaita tai edes mukailleet esikuvaansakaan kovinkaan hyvin. Nyt hollantilainen Davilex Software on päättänyt ottaa härkää sarvista ja kokeilla vuorostaan taitojaan suhteellisen vapailla markkinoilla, jossa ei muita samasta aiheesta tehtyjä pelejä ole tällä hetkellä (eikä varmasti lähitulevaisuudessakaan) suosiosta kilpailemassa/myyntilukuja tiputtamassa. Miten on siis uuden tulokkaan Knight Rider – The Gamen laita?

Peli alkaa introlla, joka on lähes sellaisenaan TV-sarjasta otettu ja muokattu digitaaliseen muottiin klassikkotunnarin pauhatessa kivasti taustalla. Intro saakin vanhat hyvät ajat palaamaan nopeasti mieliin ja peliä haluaakin päästä pelaamaan mahdollisimman nopeasti. Peliin valikoihin kun pääsee huomaa nopeasti kuinka suppea peli onkaan sisällöltään; kunhan on ensin selvittänyt itsensä läpi ensimmäisen, harjoittelutehtävänä toimivan levelin läpi on sen jälkeen pelaajalle vielä tarjolla vaivaiset 14 tehtävää tahkottavaksi. Pelin yksinpelikampanja on ainut pelattava mitä pelistä löytyy, eikä mistään moninpeleistä tai muustakaan lisäpelattavasta ole tietoakaan.

Valitettavasti peli on vielä lyhykäisyytensä lisäksi vielä suhteellisen helppokin ja pelin pelaa läpi parhaimmillaan päivässä, ellei sitten satu jäämään jumiin useissa tehtävissä esiintyviin tasohyppelyosuuksiin. Kyllä vain kuulit oikein, peli todellakin sisältää jonkin verran “tasohyppelemistä” KITTillä tarkoittaen käytännössä sitä, että pelaajalle tulee vastaan tilanteita joissa esimerkiksi aidattujen alueiden sisäpuolelle pääsee ainoastaan käyttämällä auton Turbo Boostia pomppimiseen isojen laatikoiden ja välillä jopa talon kattojen kautta haluttuihin paikkoihin. Davilexin idea on ollut täysin naurettava ja tuntuukin, että pojat ovat suunnitelleet osan pelistä lasillisen parin ääressä. Itselleni kävin pelin kanssa siten, että pelasin pelin käytännössä päivässä tehtävään numero 10, jossa jäinkin sitten jumiin juuri niiden ärsyttävien, alkupään vastaavia vaikeampien hyppelykohtauksien takia. Asiassa ei myöskään auta yhtään melko tylsähkö, yksinkertainen ja itseään parin ensimmäisen tehtävän jälkeen toistamaan rupeavat tehtävät. Kyllä sitä Turboa onneksi välillä käytetään pelissä hieman normaalimpaankin toimintaan, sillä varsinkin takaa-ajo jaksoissa pelaajan tielle asettuu useita eri esteitä kuten rekkoja, junia, kiviä ynnä muita. Silloin ainut vaihtoehto onkin hypätä niiden yli mikäli mielii jatkaa takaa-ajoaan. Hienona yksityiskohtana auton hypätessä esteen ylitse kuva alkaa pyörimään hidastettuna ja kamera kuvaa autoa lähikuvassa hieman esikuvansa tyyliin.

Tehtävien päämäärät eivät todellakaan päätä mielikuvituksella huimaa ja pääosassa tehtävistä joko ajetaan takaa jotain pelin kolkkoon juoneen jollain lailla liittyviä rikollisia(loppupuolella KARRia) tai sitten vain ajellaan paikasta A paikkaan B joskus aikarajoituksilla joskus ei, sen jälkeen hyödynnetään KITT:stä löytyvää skanneria/micro jammersia johonkin tiettyyn kohteeseen ja saadaan selville uutta tietoa, jonka jälkeen ajetaan joko uuteen paikkaan C tai takaisin lähtöpaikkaan A jona usein toimii sarjassakin mukana ollut rekka, jonne pelaajan täytyy auto lopuksi ajattaa. Poikkeuksia tähän kaavaan löytyy noin yhden tehtävän verran, jossa pelaajan täytyy ajaa kilpaa KARRin kanssa pelastaakseen kidnapatun Bonnien.

Turbo Boostin ja scannerin, sekä micro jammersin lisäksi KITT pystyy käyttämään kaikkia muitakin sarjasta tutuksi tulleita auton ominaisuuksia joita ovat edellä mainitun lisäksi Super Pursuit Mode, Ski mode ja Night Vision. Ensinnä mainittua pääsee käyttämään vasta pelin loppupuolella ja se auttaa auton huimiin nopeuksiin auton pelleistä ulos nousevien siivekkeiden ynnä muiden avulla. Ski mode onkin sitten se mitä lapsena tuli aina ihasteltua, eli auton kyky mennä ahtaistakin paikoista ajamalla vain kahdella renkaalla. Night Visionia nyt tuskin tarvitsee sitten sen enempää selitellkään. Vaikka KITTillä olikin ihan kiva ajella ja sen ominaisuuksia ihan kiva kokeilla, olisi autoa silti mielestäni voinut hyödyntää vielä enemmänkin tehtävissä. KITTin automaatti-ajoa pelistä ei löydy, tosin ei siitä mitään hyötyä olisi ollutkaan sillä pelin pääsankari on puhtaasti pelin auto ja tyylilaji autopeli, eikä Michael siten autosta nouse ulos kertaakaan pelin aikana.

Graafisestikaan peli ei ole mikään häikäisevän kaunis, mutta menettelee juuri ja juuri silti sen verran ettei ainakaan pahemmin ala ärsyttämään. Mitään kovin kummoisia yksityiskohtia ei pelistä löydy, sillä pelin tekstuurit, räjähdykset kuin maisematkin olivat aika vaisunnäköisiä. KITT nyt sentään oli ihan kivasti mallinnettu ohjaamoaan ja sitä nokassa vilkkuvaa valoaan myöten ja kyseinen ihmeauto olikin oikeastaan pelin graafisen osion kohokohta. Vaikkei graafinen loisto ollutkaan kovin kummoinen, niin silti peli jopa hidastui aika ajoin pelattessa 1024x768x32 resoluutiolla ja kaikilla detaileilla. Välianimaatiot sen sijaan olivat ihan OK kamaa, tosin niitäkään ei pelin jokaisen tehtävän välillä saanut katsella ja tällöin liikkuva kuva oli korvattu juonta eteenpäin kuljettavilla “diaesityksillä”. Liekö loppunut rahat, motivaatio tai molemmat kesken, mutta on se silti aika säälittävää.

Ääninäyttely olikin sitten pelin yksi parhaimmin toteutettuja osioita, vaikkei sekään nyt mitään kyseisen alan ammattimaisinta kärkikastia lähimainkaan ollut. Kukaan peli hahmoista ei ole saanut taakseen sarjassa näytellyttä vastaavaa roolia näytellyttä näyttelijää, vaan kaikki hahmot pulputtavat eri äänillä. Ei se mikään ihan paha juttu tosin ole, sillä Devon, Michael ja KITT kuullostivat aika paljolti oikeilta esikuviltaan, mitä nyt Michaelin ääninäyttelijässä oli havaittavissa lievää yli-innokkuutta. autonasentaja Bonnien ja pahisauto KARRin äänistä en osaa mennä sanomaan mitään, sillä en enää millään muista miltä oikeiden näyttelijöiden äänet kuullostivat.