Monster Hunter Wilds on tarinalla höystettyä hirviönmetsästystä

Päälle seitsemän vuotta sitten pääsin ensi kertaa kokemaan Capcomin menestyneimmän ja kerta toisensa jälkeen myyntiennätyksiä tehneen pelisarjan, Monster Hunterin. 2018 ilmestyneen World-pelin hirviönmetsästys osasi koukuttaa varsin mukavasti pariinsa, vaikka mitään sen kummempaa tarinaa ei tarjolla ollutkaan.

Tätä kirjoittaessa uusin ja nyt arvosteltavanakin oleva peli, Monster Hunter Wilds on myynyt ensimmäisen kuukautensa aikana huikeat kymmenen miljoonaa kappaletta ja luvut varmasti ovat siitäkin jo liikahdelleen mukavasti. Wilds rikkoi myös aiemman, vuonna 2019 julkaistun Monster Hunter Rise -pelin ensimmäisen kolmen päivän myyntiennätyksen joka tuolloin oli neljä miljoonaa. Suosiota siis tuntuu riittävän roppakaupalla. Jopa Hollywood näki pelisarjan menestyksekkyyden ja 2020 ulos putkahti Milla Jovovichin tähdittämä Monster Hunter -teemainen elokuva, joka kuitenkin tuottonsa kuin arvosteluidenkin osalta jäi aika laihaksi metsästysreissuksi.

Monster Hunter Wilds on pääsarjan kuudes osa ja niinpä esimerkiksi aiemmin mainittu (ja omalta osalta kokematta jäänyt) Monster Hunter Rise oli tekijöidensä sijoittelun mukaan eräänlainen välipeli. Wilds erottuu edeltäjästään Worldista muutamin eri tavoin. Hirviönmetsästyksen keskelle on luotu tällä kertaa kunnollinen juonellinen kampanja ja sen tukemiseksi pelaajan metsästäjähahmolle sekä mukana matkaavalle ja taistelussa auttavalle Palico-kissalle on molemmille tarjolla nyt ääninäyttelyäkin, vaikka Palicon saa halutessaan myös asettaa pelkäksi söpöksi naukujaksikin klassiseen malliin. Ei pelaajan metsästäjä mikään alituinen pulisija nytkään ole ja kissakin puhuu lähinnä taisteluiden aikana, mutta on se tämäkin askel oikeaan suuntaan.

Vaikka tarinaa löytyy, Wildsin kerronta laahailee eikä lihaa luiden ympärille saatu oman pelirupeamani aikana kuin vasta noin kymmenen tunnin jälkeen. Tarinan taso muistuttaakin jossain määrin Capcomin hyisemmästä monsterinmetsästyksestä Lost Planet -peleissä, joiden tarina tuntui jäätyvän pakkasessa etanan mateluun.

Monster Hunter Wildsin tarina alkaa siitä kun hirviönmetsästäjien kiltaan kuuluva pelaajan hahmo sekä tämän kaveriposse kohtaavat hädissään olevan nuoren pojan, Natan, joka sanoo paenneensa kaukaa toisesta maasta (Forbidden Lands) jota on aina luultu asumattomaksi. Sitä kuitenkin asuttaa omissa oloissaan pysytellyt kansa, the keepers, jotka kaipaavat kipeästi ammattilaisten torjunta-apua, sillä sukupuuttoon kuolleeksi luultu ”valkoinen aave” piinaa keepersien asuttamaa Wyveriaa. Maailmaa kansoittavaista elukoista on myös eräänlaisia valkoisia kopioita, joiden alkuperäkin alkaa raottua tarinan aikana. On melko selvää, että ainakin pientä inspiraatiota on saatu Horizon Zero -sarjasta. Capcomin pelissä kun seikkaillaan muun muassa jäätyneissä raunioissa, romahtaneen sivilisaation entisillä asuinsijoilla samalla kun ihmetellään näitä outoja valkoisia eläimiä – Horizon Zerossa ihmeteltiin ja ihasteltiin kone-eläimiä.

Juoni ja kirjoituksen taso ei ole kovin kummoista ja moneen otteeseen varsinkin pelin alkupuolella tuntuu siltä, että mitään kunnon tarinaa ei edes ole – metsästetään hirviöitä, välillä katsellaan dialogia hahmojen välillä ja toisinaan joko kävellään hitaasti porukalla tai ratsastetaan hitaasti paikasta A paikkaan B höyhenen peitossa olevien ja etäisesti velociraptoreita tai jotain lintueläimiä muistuttavien seikret-eläinten selässä – mieleen nousevat kovasti Red Dead Redemption -pelien alituiset ratsastuskohtaukset. Toisinaan rauhoitutaan hengailemaan leireissä ja jutustellaan niitä näitä ja puhutaan tulevista suunnitelmista.

Suurin osa etenkin alkupään dialogista ja välipätkistä on useimmiten sen verran turhanoloisia, että niitä voi surutta ohittaakin, eikä missaa oikein mitään. Kyllä pelin hahmot silti ihan symppiksiä ovat ja niiden ääninäyttely kauttaaltaan toimivaa ja siksi ohuenkin tarinan etenemistä on kiva seurata. Seurueeseen kuuluu pelaajan metsästäjän ja Palico-kissan ohella ”kiltasihteeri” Alma, napapaidassa pääosan ajasta viihtyvä ase- ja varusteseppä Gemma sekä itse the keepers -kansan edustaja, Nata. Muitakin mukana roikkuvia hahmoja metsästyskiltaan kuuluu, mutta ne jäävät enemmän statisteiksi.

Pelin maailma on jaettu erityyppisiin biomeihin ja pelissä seikkaillaankin muun muassa vihertävässä vuoristossa, aavikolla, lumessa kuin sateisessa metsässäkin. Erilaisia hirviöitä kohdataan jatkuvasti eikä yksikään ole samanlainen ja niiden nimetkin ovat mitä eriskummallisempia. Myös paikallista, passiivista pienempikokoista villieläimistöä voidaan kohdata.

Isoista hirviöistä yksi muistuttaa Dunen aavikkomatoa (jota myös tavataan aavikolla) Quematrice on kuin jättimäinen kukkoviritys ja Lala Barina näyttää isolta hämähäkiltä (araknofobia-filtteri pelistä löytyy!) Gorillan ja leijonan sekoitusta muistuttava Doshaguma on sekin aika mielenkiintoinen ilmentymä. Erilaisia lohikäärmeentyyppisiä ja siivekkäitäkin löytyy esimerkiksi Rey Daun ja Rathianin muodossa. Kaikkiaan erilaisia monstereita pelin perusversiossa on 47, joista isoja on 29 ja pienempiä, melko helposti nitistettäviä ja verkollakin vangittavia 18 kappaletta.

Toisinaan pelin vihamieliset eläinlajit ottavat jopa keskenäänkin yhteen sattuessaan laiduntamaan samalle alueelle ja meno on melkein kuin katsoisi Godzilla vs King Kong -taistelua. Mikäli toinen osapuolista on pelaajankin aktiivisena kohteena, on tästä lämmittelyottelusta vain hyötyä, kun saadaan valmiiksi jo hieman murennettua lihaa kehään – tai sitten pelaaja voi lopettaa turvallisen sivustaseuraamisen ja mennä kolmanneksi pyöräksi sekaan, jos uskaltaa. Tuttuun tapaan hirviöt ovat yleensä toinen toistaan suurempia ja kovempia nujertaa mitä pidemmälle tarinassa edetään.

Pelattavuudeltaan Monster Hunter Wilds on melko lailla samankaltainen kuin pelaamani Worlds. Taisteleminen ei ole mitään superbalettia, jossa miekka viuhuu kuin sukkelimmassa hack’n’slashissa konsanaan. Sen sijaan kuvaisin taistelemista ennemminkin sanoilla viiveistä lihan veistelyä. Monesti iholle on mentävä, koska aseet ovat lähitaisteluun suunniteltuja. Kättä pidempi viuhuu ja joskus iskut osuvat ja joskus eivät. Iso miekka tai vasara ei saman tien maasta nousekaan uudelleen ja staminan kuluminenkin hengästyttää poloista metsästäjää. Onkin tarkoin mietittävä milloin nuija heilahtaa – taisteleminen on omalla tavallaan turhauttavaa ja samaan aikaan nautinnollista, koska raskaat aseet tuntuvat juuri siltä – kömpelöltä käyttää, mutta tehokkailta tekemään lopulta lommoja panssaroidumpaankin monsteriin.

Hauska yksityiskohta hirviöissä ovat niihin ilmestyvät haavat, jotka vasen liipaisin pohjassa tarkasteltuna näkyvät hirviön nahkan pinnassa hehkuvana kuin hiillos. Mikäli monsterin jalka tai häntä hehkuu, kannattaa iskuja pyrkiä kohdistamaan niihin osiin, koska silloin saadaan lopulta häntä irti tai raaja vaikkapa murrettua huonoon kuntoon. Pikkuhiljaa hirviöstä tulee hitaampi ja kömpelömpi liikkumisessaan kuin iskuissaankin, kunnes se saadaan kukistettua.

Myöhemmin pelissä tulee vastaan tehokkaampia versioita samoista monstereista, aiemmin mainittuja valkoisia monstereita jotka litkivät maitomaisen kristallista, mystistä wylk-ainetta ja tällä tavoin voivat parantaa omat haavansa, ellei pelaaja ehdi tuhota haavoja sataprosenttisesti riittävän nopeasti. Sitkeällä harjoittelemisella wylk-monsteritkin saadaan kuitenkin nujerrettua.

Uutta peliä aloitettaessa saadaan luoda oma nais- tai miesmetsästäjä kattavan ja erittäin hyvän hahmoeditorin avulla, jonka avulla kuka tahansa saa luotua persoonallisia hahmoja. Mitään hahmokohtaisia taitotasoja ei kuitenkaan viritellä vaan kyseessä on pelkkä kosmeettinen ulkonäköeditori.

Harmi vain, että Capcom on päättänyt nihkeillä ja tehdä jo luodun pelihahmon muokkaamisesta (vaatetus ja mahdolliset meikit pois lukien) maksullista: PSN Storesta saa ladata yhden ilmaispoletin laaja-alaisempaan muokkaamiseen, jossa kaikki leuan muodosta nenän pituuteen voidaan laittaa uusiksi, mikäli tarvetta tulee, mutta toinen muokkauskerta maksaakin sitten jo järkyttävät seitsemän euroa.

Toki harvassa toimintaroolipelissä hahmoaan ylipäätään saa jälkikäteen muokata kampanjan aloittamisen jälkeen, mutta koska Capcomin pelissä tämä rakenteellisesti on mahdollista (ilmaispoletin käyttäneenä) on todella härskiä ruveta veloittamaan siitä erillistä maksua. Toinen hieman kumma juttu on peliserverin valinta. Monster Hunter Worldsin tapaan peliä voi aivan hyvin pelata yksinään, mutta hädän hetkellä voidaan ilmaan ampua SOS-raketti ja toivoa, että nettipelaajat rientävät hätiin co-op -toimintaa varten – ja usein näin käykin ja crossplay-tuesta on apua pelaajamääriä kasvattamaan.

Serveri valitaan joka kerta kun peli käynnistetään ja vaikka online-aulaan ei olekaan pakko liittyä, on silti aina valittava vähintään online single player -serveri. Monster Hunter Wilds on siis muotoa always online. Niille, jotka eivät halua muiden pelaajien kanssa pelata edes mahdottomalta tuntuvan paikan edessä, tarjotaan bottiapua.

Yksinpeliserverillä botit ovat ainoita mitä seurakseen SOS-raketilla saa, mutta toisinaan myös ihmisservereille tulee botteja pelaamaan ainakin siksi aikaa, kunnes löytyy aitoja korvikkeita. Eivät botit huonoja kuitenkaan ole ja kaksin tai kolmin on aina kaunihimpi jopa tietokonepelaajien kanssa. Yksinpelatessakaan Wilds ei silti kuitenkaan yllä mihinkään soulslike-kokemukseen, vaan kyllä hirviöistä aina selvitään, jos ei ensi yrittämällä niin tulevilla viimeistään.

Monster Hunter Wilds -pelissäkin keskeinen idea on opetella monstereiden liikehdintää ja iskuja, mutta kuolemisen (siis pyörtymisen) jälkeen palataan aina leirin turviin ja voidaan hioa uusiksi omaa strategiaa kuin minkäkin ottelun puoliaikatauolla.

Leirissä voidaan sitten parannella asusteita ja aseita tai valita pelin kahdeksastatoista aseesta toiset kaksi matkaan aiempien sijaan parempaa onnea toivoen. Pelin aseista valtaosa on lyömäaseita, kuten miekkaa, vasaraa tai jättimäistä soitinta, mutta varsijousi ja aseenkaltainenkin mahtuu joukkoon.

Yhden keikan aikana sallitaan kolme pyörtymistä – neljännellä tehtävä epäonnistuu. Hyvää on toki se, että kun uusintayrityksiä on vielä jäljellä, eivät hirviön energiat palaudu ennalleen, vaikka leiriin palataankin. Hirviönmetsästyksissä on olemassa myös aikarajakin ja jos se umpeutuu, tehtävä päättyy. Tämä kuitenkin useimmiten on 50 minuuttia, joten aikaa on – vaikka sekään ei aina tunnu riittävän. Toisinaan ajan loppuminen osaakin harmittaa, kun huomaa monsterin vetelevän viimeisiään, mutta ottelukello sanookin pelaajalle ”hei, hei.”

Aivan tauotonta hakkaamista taistelut eivät ole, kun pitää ottaa takapakkia ja hypätä esimerkiksi seikretin selkään ja kulauttaa kitusiin pari energiamittaria täydentävää putelia tai vaikkapa kuumaa juomaan jäisen monsterin vicks-hengityksestä aiheutuneita sivuvaikutuksia kumoamaan. Aika ajoin metsästyksen kohde myös päättää vaihtaa aluetta ja silloin hypätään seikretin selkään ja sännätään perään – tähänkin kuluu oma aikansa.

Peliä ei voi tallentaa lainkaan alkaneen taistelun aikana, joten silläkään tavoin pelissä ei voi ”huijata.” Jopa pelin saaminen pause-tilaan on kiellettyä kesken alkaneen monsterikahnauksen, mutta kaipa tässä yritetään totuttaa pelaajaa online-muotoisuuteen – ei peliä voi paussille tietystikään laittaa, jos mukana on muita ihmispelaajia, mutta luulisi online single player -serverillä tämän olevan sallittua vaan ei ole.

Puteleiden craftaaminenkin on tehtävä pelin ollessa koko ajan käynnissä taustalla. Usein tässä käykin niin, että pelaaja craftaa valikossa puteleita ja jos istutaan seikretin selässä, ratsu vetelee sillä aikaa päin seiniä. Onneksi jyrkänteiltä putoaminen ei tarkoita kuolemaa tai edes kriittistä pyörtymistä, vaan ratsu kuin jopa jalkaisin kielekkeeltä hyppäävä metsästäjäkin tuntuvat olevan täysin immuuneja putoamiskivulle.

Kaikista kaadetuista hirviöiden ruhoista voidaan louhia tärkeää craftausmateriaalia muun muassa uusia ja parempia asusteosia varten. Monstereiden kaadoista palkitaan lopuksi Z-valuutalla, kiltapisteillä sekä kokemuspisteillä, joista jälkimmäiset nostavat pelaajan HR-tasoa, eli hunter rating kasvaa. HR-taso on tärkeä kun katsellaan ilmoitustaulua aikeena liittyä sivutehtäviin ja muiden pelaajien postaamiin keikkoihin, joissa vaatimuksena on tietty HR-taso. Kiltapisteillä voidaan pystyttää uusia pikkuleirejä, jotka toimivat kartalla myös pikamatkustuspisteinäkin. Rahalla käydään kauppaa kauppiaiden kanssa ja ostellaan raaka-aineita kuin valmiita tuotteitakin. Varusteita ei voi ostaa, vaan kaikki taotaan rahaa vastaan kiltaan kuuluvan Gemman pyörittämällä pajalla.

Erilaisia raaka-aineita kuin syömistä ja juomistakin onkin sitten aika runsas valikoima ja niiden kanssa menee helposti pää pyörälle. Yrttejä ja sen sellaisia voidaan kerätä lähestymällä raaka-aineita, mutta modernin pelin tapaan vakiovarusteisiin löytyy myös tarttumavaijerikin, jolla voidaan napsia kamaa tarvikepussiin etäämmältäkin seikretin selästä.

Käyttöliittymä tavaravalikon ja esimerkiksi varusteiden taitopuun osalta ei ole kaikkein selkeimmästä päästä – ne olivat turhan sekavanoloisia omaan makuuni. Kerroksiin jakautuva karttaruutukin kaipaa totuttelua ja itse ainakin käänsin kartan automaattisen kierron pois päältä kokonaan hahmottamisen helpottamiseksi. Onneksi Wildsin keskeisimpiä uudistuksia oleva ratsastettava Seikret pelastaa monesta pulasta. Se osaa ratsastaa itse paikasta paikkaan ja vaikkapa kartalle asetettuun täppään, jolloin kohteisiin navigoimisesta tulee helpompaa, kunhan vain ensin tietää kartalta minne on menossa.

Muutenkin työn alla olevan hirviön tallustelupaikka on toisinaan hieman kauempana leiristä, joten pyörtymisen jälkeen on kiva päästä nopeasti takaisin uusintaotteluun, vaikka pieniä leirejä voikin sinne tänne myös rakennella uusiakin. Leireissä voidaan syödä hieman sapuskaa kitusiin, joka parantaa hetkellisesti (yleensä noin puoleksi tunniksi) pelaajan statseja. Pihviateria naamaan ja lisää terveyttä ja puolustuspistettä kroppaan. Grillailla voidaan myös tien päällä levitettävällä grillillä ja pelin aikana voidaan oppia uusia kokkausyhdistelmiäkin, jotka tuottavat erilaisia väliaikaisboosteja statseihin.

Taisteluidenkin aikana Seikretin selässä on hyvä kiertää vihollista samalla kun antaa iskua monsterin kuonoon, vaikka vahinko onkin määrältään pienempää kuin jalan heiluttaessa. Kun lopulta ratsun selästä lennetään, voidaan juosta hieman etäämmälle, elävöittää jatkuvasti tylsyvää teräasetta teroitinkivellä ja vislata seikret jälleen paikalle noukkimaan pelaaja takaisin kyytiin. Pelaajalla voi olla kerrallaan käytössä kaksi asetta ja aseen vaihtamisenkin ehtona on seikretin selässä istuminen, joten siinäkin mielessä seikret on tärkeä.

Ei peli ratsastamismahdollisuudestaan huolimatta sen suurempaa open worldia ole kuin Worlds-pelikään – alueet ovat vähän suurempia eikä patikoida missään nimessä kannatakaan jalkaisin, mutta ratsun selässä monesti tulee koettua näkymättömät seinät ja muutenkin monesti taistellaan jonkinlaisissa putkimaisia väyliä sisältävissä luolissa, joista sitten löytyy isompia areenamaisia tiloja taistelua varten.

Visuaalisesti Capcomin mainiota grafiikkaa tuottavalla RE Enginellä työstetty Wilds näyttää varsin hyvältä mielenkiintoisine “toisen maailman” kuvineen. Grafiikka näyttää hyvältä jopa performance-tilassa, joka tarjoaa joko 60fps nopeuden tarjoavaa sulavaa liikehdintää, jolla itse suurimman osan ajasta pelasin. Vaihtoehtoisesti päälle voidaan asettaa 30fps ja quality tai laadun ja nopeuden osalta tasapainotettu 40fps. Musiikkia on, mutta päävalikon kauniisti soivaa metsästysfiilikseen nostattavaa teemamusiikkia lukuun ottamatta pelin aikainen musiikki jää unholaan, eikä sitä oikein ehdi kuunnellakaan.

Kokonaisuutena Monster Hunter Wilds on sellainen peli, jota on varsin kiva pelailla silloin tällöin, mutta yhden pidempikestoisen taistelun päätteeksi – etenkin jos sitä on edeltänyt pari pieleen mennyttä kolmoispyörtymistä tai pelikellon ajan tyrehtyminen nollaan – ei useimmiten jaksa pelata heti uutta putkeen, vaan on kiva tallentaa peli ja jatkaa taas myöhemmin, varsinkaan kun tarina ei ole juurikaan omiaan koukuttamaan sen pariin.