Horizon Zero Dawn Remastered on postapokalyptista silmänruokaa

Alun perin 2017 vuoden alussa julkaistu toimintaroolipeli Horizon Zero Dawn oli Sonyn ensikastautuminen open world -toimintaroolipelien maailmaan yhdessä Guerrilla Gamesin kanssa. Pelissä sivistyneen ihmiskunnan rippeet säteilivät ympärilleen vain kaukaisena muistona ja raunioina, maailmanlopun jälkeisen uuden aikakauden tasapainossa, jossa heimoutuneet ihmiset sekä eläimet, lihalliset kuin metallisetkin koneet kansoittivat maailmaa.

Pelialan remasterointihuuma on saavuttanut nyt myös HZD:n. Originaalin kuin PC:lle julkaistun Complete Collectionin tapaan uusi PS5-julkaisu tarjoaa Horizon Zero Dawnia aiemmin pelaamattomalle varsin mielenkiintoisella alkuasetelmalla rakennetun maailman, joka ehkä jollain etäisellä tavalla tuo mieleen kirjoitustasoltaan rosoisen scifisarja The 100:n.

Pelaajan rooli on ohjata Aloy-tyttöä, joka asustaa heimonsa hylkäämän ja halveksiman adoptioisänsä Rostin kanssa, kotikonnun ulkopuolella. Tarinan alussa Aloy saa tietää, että osallistumalla ja voittamalla eräänlaisen koetusrituaalin, Aloy voisi saada mahdollisuuden nousta heimon riveihin ja samalla kysyä kylän matriarkalta jotain – mitä tahansa. Alkaa koko nuoruuden kestävä matka varhaisaikuisuuteen, jossa Rost ja Aloy treenaavat yhdessä kuin olympialaisiin, tätä kirkkaana näyttävää mahdollista tulevaisuutta varten. Tutoriaalimaisena osiona toimiva venytetty lapsuuspätkä menee Aloyn osalta onneksi nappiin ja nuori nainen saa palkinnoksi tietää hieman enemmän siitä, missä hänen äitinsä – jota hänellä ei ole koskaan ollut – voisi olla.

Koko varhaisnuoruutensa vain tietyn alueen sisällä liikuskellut Aloy ajautuu elämänsä seikkailuun ylittäessään tuon maagisen rajan ja joutuu mukavuusalueelta poistuttuaan kohtaamaan valtavan maailman ja erämaan armottomuuden, jota värittävät toinen toistaan suuremmat kone-eläimet, vihamieliset kultistit kuin toiset heimotuttavuudetkin.

Vanha PS4-versio toimii uusimmalla pleikkarilla ja remasteroituun julkaisuun on mahdollista tuoda PS4-konsolin tallennukset sekä etenemisen ja näin ollen pelaamisen remasteroituna voi aloittaa vaikkapa new game+ -tilassa. Tämän ominaisuuden voisi tulkita niin, että oletetaan ainakin joidenkin PS5-version hankkivien olevan alkuperäisversion omistavia. Onkin siksi outoa, että samaan aikaan peli ei salli hieman tylsäksi venyvän lapsuusosion kokonaisvaltaista skippaamista, vaikka välipätkiä ja dialogia saakin onneksi ohitella mielensä mukaan koko pelin ajan. Tarinan puolesta Aloyn lapsuus on jokseenkin tärkeä, mutta ei niin tärkeä, että hitaasti etenevää osiota jaksaisi pelata taas uudelleen.

Visuaalisesti Horizon Zero Dawn Remastered on upeannäköinen peli, sitä ei voi kiistää. Pelata voi joko vauhtia suosivalla 60fps -nopeudella tai resoluutiota syleilevällä 30fps -tasolla. Vaihtelevan kaltaiset maisemat erämaasta metsäiseen ja lumiseen toimivat yhtä kaikki. Vuorokaudenajan vaihtelu yössä vihreinä loistavine tulikärpäsineen, jokien ja koskien eloisa solina ja kimaltelu auringossa sekä tuulessa heiluvat punertavat piiloutumisruohot näyttävät kaikki todelliselta silmäkarkilta.

Hienojen kuvakaappausten kanssa voi leikkiä pelin valokuvatilassa, jossa Aloyta on mahdollista asetella poseeraamaan erilaisiin asentoihinkin. Valokuvatilassa on myös helppo ihastella pelin yksityiskohtia: Aloyn poskilla on mahdollista nähdä jopa hento nukkakarvoitus ja letitetyt pitkät hiukset näyttävät liikehdinnältään erittäin realistiselta. Pökkelömäisten sivuhahmojen ilmeily on jonkin verran siirtynyt ihmismäisempään, elävämmän oloiseen suuntaan, joskin puoliaskelta on menty taaksepäinkin: kaikki hahmot näyttävät kasvoiltaan hitusen vahamaisilta ja silotelluilta, kun verrataan vaikkapa PC-version realistisemman näköiseen ihotekstuuriin. Kaiken kaikkiaan remasteroitu HZD on kuitenkin kenties yksi tämän hetken parhaimman näköisiä PS5-pelejä yhdessä värikkään Astro Botin kanssa.

3rd person -toiminta kontrolleineen toimii edelleen hienosti: vasemmalla liipaisimella jännitetään jousi ja oikealla annetaan palaa. Dual sense -ohjaimen haptiset palautteet antavat jousipyssyammuskeluun kivasti potkua ja tuntumaa.

Pohjalla kuitenkin hyrrää vanha tuttu pelikokemus seitsemän vuoden takaa. Pelin maailma on valtava ja tämä alkaa muistua mieleen jo kolmen tai neljän tunnin pelaamisen jälkeen, kun tarinan eteneminen alkaa laahata. Maailma on turhan iso omaksi hyväkseen ja se on seikka, joka remasteroituakin peliä luonnollisesti edelleen painaa alaspäin. Aloy haluaa etsiä äitinsä ja siispä tietoa sekä vastauksia kysymyksiin tarvitaan sitä ennen. Sivuhahmoilla on aina jotain uutta tietoa, joten Aloyn on päätehtävien osalta mentävä sinne, minne kulloinkin ohjeistetaan, mutta aina “prinsessa on toisessa linnassa.”

Useimmiten pelin tehtäväsuunnittelu käskee yhden etapin jälkeen loikkimaan pelimaailman toiseen päähän, aivan kuin se olisi pikkujuttu. Matkalla voi toki metsästää tavallisia eläimiä, kuten villisikoja ja kalkkunoita craftaus-pussukan pohjaalle, mutta myös postapokalyptisen Maan kansoittaneita metallieläimiltäkin voidaan ottaa luulot pois. Pelin kiiltelevät koneet ovat upeasti suunniteltuja, hauskoja ilmestyksiä, mutta myös toinen toistaan vaarallisempia. Aloy löytää jo pelin alussa, lapsena skannerinkaltaisesti toimivan ohimokolmion, jonka avulla metallisia petoja voidaan skannailla – toiminto, joka sitten paljastaa niiden heikot kohdat sekä sen mille ne ovat kaikkein alttiimpia, kuten esimerkiksi tuli. Kaikkia koneita ei kuitenkaan kerta kaikkiaan voi liian heikoilla jousipyssyillä kukistaa ja selkään tulee, jos yrittää.

Jousipyssyjä saa pelin aikana ostettua useampia erilaisia, jotka ovat toistaan tehokkaampia, mutta myös hauska lelu on eräänlainen sähköistetty ansalanka-ase ja linkokin nousee arvoon arvaamattomaan. Aseita voi päivitelläkin erilaisin tehopalikoin, jotka parantavat jonkin osa-alueen tehoa, vaikkapa tuli- tai jäävahinkoa. Aloylle on tarjolla myös erilaisia, koneiden panssarin palasilla koristeltuja asuja. Näihin myös voidaan kiinnittää parannusosia.

Taistelemalla koneita ja ihmisiä vastaan Aloylle kertyy XP:tä ja tasot nousevat. Kertyneitä pisteitä voidaan ripotella taitopuuhun, joka muovaa Aloysta muun muassa tehokkaamman lähitaistelijan terävän sauvansa kanssa, mutta myös paremman ja äänettömämmän hiiviskelijänaisen.

Matkan varrella opitaan jopa murtamaan eläimiä, jolloin niistä saadaan hakkeroitua liittolaisia ja auttamaan taisteluissakin hetkellisesti toisia koneita vastaan. Kenties tärkeimpänä, Aloy oppii ratsastamaan murretuilla Rynnijä-peltisonneilla, jonka selässä matkaa taittaa paljon kivuttomammin kuin jalan.

Ratsastaminen ei sekään tosin lopulta ole riittävä kannustin, koska vauhdikkaampi köröttelykin kestää ja kestää, kohdepaikan ollessa aina siellä jossain (lue: kaukana.) Rakentamalla makuupusseja, Aloy voi pikamatkustella pelimaailman halki, kunhan muistaa vain sytyttää kaikki matkallaan näkemänsä nuotiot, jotka toimivat pikamatkustuspisteiden lisäksi pika- ja normaalitallennuspaikkoina.

Pikamatkustukseen jää lopulta koukkuun, koska pelillä on niin vähän mitään mielekästä tarjottavana koneiden kaatamisen ohella. Sen on taatusti huomannut myös Guerrilla tai peliä aikoinaan testanneet tahot, sillä nuotioiden tajutonta määrää on muutoin vaikea selittää. Arvostelijamme Petterin Horizon – Forbidden Westin arvostelusta olen ymmärtänyt, että Aloyn jatkoseikkailuista näitä liiallisia etäisyyksiä onnistuttiin saksimaan.

Luonnosta saattaa sieltä täältä saattaa löytyä jonkinlainen pikkukylä, jossa voidaan lähinnä moikkailla porukkaa ja jutella tavarakauppiaan kanssa. Lisäksi tavataan joku hahmo seisoskelemassa kylässä tai luonnon helmassa, joka haluaa palveluksen. Aloy hoitaa. Palkkioksi saadaan rahaa ja erilaista craftausrojua, jotta saataisiin valmistettua parempaa tavaraa ja paremmin päihitettäisi haastavampia koneita. Muutoin maisemat ovat vain kauniita postikorttimiljöitä, joista löytyy lähinnä oksia katkottavaksi craftaustarpeisiin sekä syötäviä kukkia energianpalauttamispussukkaan säilöttäväksi.

Tuttuun open world -tyyliin tarinan murusia tiputellaan pelaajan eteen kuin keittiön vuotavasta hanasta ja siinä välissä sitten suoritellaan milloin mitäkin palveluksia sivuhahmoille, jotka harvoin jaksavat olla kovin eläväisiä tai kiinnostaviakaan. Tämä on käsikirjoituspuolen ongelmia. Poikkeuksena hahmojen seassa on mystinen mies, Sylens, jolle mainio (The Wire ja Oz-sarjoista tuttu) edesmennyt näyttelijä Lance Reddick antoi aikoinaan kasvonsa sekä äänensä – miehen eleet ja äänenpainot tuovat paljon mukanaan. Muut sivuhahmosuoritukset ovat tasapaksuja, toimivia, mutta ei oikeastaan mitään sen kummempaa, eläviä tunteita herättävää.

Kirjoitin taannoisessa Lego Horizon Adventures -arviossani – peli joka on legomaisesti mutkat suoraksi vetävä versiointi nimenomaan Horizon Zero Dawnin tarinasta – että sen hahmot ovat suomenkielisellä ääntelyllään melkeinpä eläväisempiä, kuin esikuvanaan toimivassa pelissä.

En pelannut Lego Horizon Adventuresia englanninkielellä arvostellessani, koska antauduin nautuskelemaan kenties parhaimmasta suomikäännöksestä koskaan, mutta pelin englanninkieliset youtubevideot ja trailerit alkuperäisillä ääninäyttelijöillä tukivat ajatuksiani.

Nuoremmille suunnatussa legopelissä jopa kertojaäänenä toimiva Rost (JB Blanc) kuin Ashly Burchin ääntelemä Aloy ovat legoversiossa molemmat palikkamaisissa rooleissaan huomattavasti eläväisempiä. Tätä samaa kirjoitus- ja ohjaustyyliä pitäisi ehdottomasti jatkossa hyödyntää: vaikka ollaan postapokalyptisessä maailmassa, ei kaiken tarvitse aina olla niin ryppyotsaista ja elotonta.

Kokonaisuutena Horizon Zero Dawn Remastered on erittäin kaunis peli ja erittäin sutjakkakin performance-asetuksella. Korvia hivelevä, ajoittain lyömärumpumusiikillakin sujuvaa koneidenmetsästystoimintaa säestävä äänimaailma on kaunista kuunneltavaa, mutta pelin valtava ja paikoin tyhjä open world etäisyyksineen ja tylsine sivuhahmoineen jättää toivomisen varaa, tarinan laahatessa perässä.