Zombit, nuo ihmiskunnan pahin vihollinen sitten nälänhädän ja ilmastonmuutoksen, rantautuvat Resident Evil 5:n myötä ihmiskunnan syntysijoille, Afrikkaan. Eksoottinen miljöö nosti myrskyn vesilasissa, kun eräs Newsweekin toimittaja yllättyi päähenkilön valkoihoisuudesta ja Afrikan väestön tummaihoisuudesta. Outoa kyllä, rasismikorttin heiluttajiin on liittynyt myös ihan oikeita pelijournoja, jotka ovat syytelleet peliä 20-lukulaisista mielikuvista, joissa valkoinen mies kesyttää vaarallisen mantereen ja tämän primitiiviset alkuperäiskansat. Vaikea kiistää etteikö näitä mielikuvia voisi tarkoitushakuisella tulkinnalla poimia, mutta yhtälailla pelistä voi erottaa antikolonialistisia kaikuja, sekä ihan suoranaista länsimaisten yritysten kehitysmaamoraaliin kohdistuvaa kritiikkiä. Tulkinta on pelaajan korvien välissä ja jos vaivautuisi tarkastelemaan samoilla säännöillä esimerkiksi GTA – San Andreaksen tai Saint’s Rown rotustereotypioita, jäisi Resident Evilin zombikurmotus kevyesti kakkoseksi. Itse jäin lähinnä ihmettelemään, miten tästä nimettömästä afrikkalaistasavallasta voi löytyy niin paljon intialaisia ja kaukaasialaisia miehiä, ja miksei naiszombeja viljellä tasa-arvon nimissä enempää.
Kunhan pääsee yli siitä tosiasiasta, että zombi se on mustakin zombi, tarjoaa Resident Evil 5 hauskan räiskintäpainotteisen vuoristorata-ajelun. Kyyti on vain noin reilun kymmenen tunnin mittainen, mikä tuntuu vähältä verrattuna Resident Evil 4:n pariinkymmeneen tuntiin. Vastapainona meno on täyttä tavaraa, eikä tylsää täytemateriaalia viljellä käytännössä laisinkaan. Piru pääsee tällä kertaa irti Afrikassa ja biosoppaa ovat suitsimassa sarjan muinaisista osista tuttu muskelimies, Chris Redfield, sekä valkoisin musta nainen sitten Michael Jacksonin, antibioterroristi Sheva Alomar. Juoni on itsessään kornisti kudottu tilkkutäkki jostain toimintaleffojen, superrikollisuuden ja bioterrorismin satumaasta, mikä ei varmasti vanhoja Resident Evil -faneja yllätä. Sarjan tahaton camp-henki on naksahtanut pykälän verran totisemmaksi, mikä oli ainakin allekirjoittaneen kierolle huumorintajulle pienoinen takaisku. Alun möreä-ääninen “Resident evil – five!” -murahdus ja Chrisin tosikkomainen machoilu nostavat hetkittäin virnettä huulille, mutta Resident Evil 4:n kaltaista tahattoman komiikan tykitystä ei viitososassa koeta.
Pelinä Resident Evil 5 on kuin ilmetty edeltäjänsä. Kyseessä on jonkin sortin selviytymiskauhun ja räiskintäpelin ristisiitos, jossa meno keskittyy enemmän zombien seulaamiseen ja varusteiden keräilyyn, kuin pelaajan säikyttelyyn. Perusidea on jolkotella pitkin kapeita ja putkimaisia tasoja juonen perässä ja lahdata siinä sivussa isot kasat laumassa hyökkääviä zombeja ynnä muita biohirvityksiä. Kuolleet epäkuolleet jättävät jälkeensä melkoisen määrän aarteita ja ammuksia, joita pelaaja sosialisoi parhaansa mukaan yhdeksän säilytyspaikan kokoiseen reppuunsa. Kun tämäkään ei riitä, rikotaan kaupanpäällisiksi kaikki vastaan tulevat puulaatikot ja tynnyrit, joissa paikalliset tapaavat säilyttää aseita ja arvoesineitään. Raha sekä jalokivet vaihdetaan tehtävien välillä uusiin varusteisiin ja asepäivityksiin. Ammukset ovat aina sen verran kortilla, ettei niistä yleensä riitä kauppatavaraksi. Eteneminen on kaikkiaan hyvin suoraviivaista, eikä mitään yllä mainittua monimutkaisempaa viljellä. Välillä vastaan heitetään joku orpo vivunvääntöpuzzle, tai taktikointia vaativa loppuvihollinen, mutta vaikka ne ovatkin ihan mukavaa vaihtelua, eivät ne pelin luonnetta miksikään muuta. Tuttua ja turvallista perusräiskintää, siis.
Pelin tuorein jippo on tehdä laahustavien epäihmisten lahtaamisesta parityötä. Chrisin hännyksillä roikkuvaa Shevaa asuttaa joko tekoäly tai toinen ihmispelaaja. Tekoäly suoriutuu perusjutuista ihan kunnialla, mutta erikoistilanteissa olisi petraamista. Kaveria autetaan hädässä ja ammukset jaetaan kristillisen tasajaon periaatteiden mukaisesti, mutta itsesuojeluvaisto konekivääritulituksessa ja selkäpuolelle haavoittuvan loppuvastustajan motittaminen kahdelta puolelta menevät bittiälyltä hieman yli hilseen. Ei kuitenkaan onneksi häiritsevässä määrin. Kaverin kanssa kollaborointi onnistuu verkon yli, mutta hauskimmillaan meno on jaetun ruudun kaksinpelissä. Käytännön minimivaatimus yhden koneen duolle on kieliposkinen asenne ja jonkinmoinen hd-tarkkuuksiin kykenevä näyttölaite, sillä normaali kuvaputki suorastaan tuhoaa ampumatarkkuuden pidemmillä etäisyyksillä.
Pelillisessä mielessä Resident Evil 4:ltä peritty räiskintäkonsepti alkaa hiljalleen näyttää happanemisen merkkejä. Harppaus pahasti vanhentuneen Resident Evil 3:n ja sarjaa räiskintäraiteille vieneen 4:n välillä oli aikoinaan niin valtava ja tervetullut, että harva jaksoi nillittää edes aiheesta, mutta tosiasiassa pelaajahahmon ohjaus oli kankeaa jo silloin ja sitä se on myös nyt. Ohjauksen suurin ongelma on se, ettei päähenkilö osaa samanaikaisesti kävellä ase taikka puukko tanassa, vaan tähtääminen tai lyöntiin valmistautuminen liimaa tassut niille sijoilleen. Kun nälkäinen zombilauman uhkaa päästä iholle, on pelaajan pakko laskea aseensa, tehdä u-käännös, juosta pakoon muutama metri, tehdä uusi täyskäännös ja jäätyä taas paikoilleen puolustusasemiin. Jatkuva vaihteleminen ravaamisen ja ammuskelun välillä tuntuu etenkin alkuun hieman luonnottomalta, mutta sen kanssa oppii pidemmän päälle elämään. Puukkoon ei sen sijaan tule tartuttua kuin viimeisenä hätävarana, mutta tämä lienee ollut suunnittelijoiden tarkoituskin.
Pelin varsinainen suola ovat laumoittain päälle rynnivät viholliset. Resident Evil 5:n “zombit” eivät ole mitään elokuvien löysäraajaisesti laahustavia aivogastronomeja, vaan vihaista, lynkkausmenttaliteetilla varustettua porukkaa, jotka pidetään loitolla sylkemällä päälle tonnikaupalla lyijyä. Mokomat kestävät osumaa, kuin Schwarzenegger parhaina päivinään mutta hytkyvät ja kaatuilevat heikoimpienkin aseiden voimasta riittävän tyydyttävästi pitääkseen lahtaamisen mielekkäänä lähes pelin viime metreille saakka. Aivan loppupään tasoissa vastaan heitetään väkijoukkozombien kehittyneempiä militanttiserkkuja, jotka roiskivat pelaajaa matkan päästä rynnäkkökiväärein. Tämä on melkoinen kauneusvirhe, sillä kuurupiiloräiskintänä Resident Evil 5 häviää kevyesti Gears of Warille, Killzone 2:lle ja muille pelimekaniikaltaan jalostuneemmille ammuskeluille.
Audiovisuaalisesti viimeisteltyjä pelejä ponnahtelee nykyään kuin sieniä sateella, mikä tekee äänipuolen ja grafiikan arvostelemisesta usein tylsää ylistyssanojen vuodatusta. Resident Evil 5:n kohdalla tyydyn toteamaan pelin olevan riitävän kaunis, ettei peligrafiikkaa tahdo erottaa välianimaatioista. Äänimaailma ei herätä suuria tunteita puolesta eikä vastaan, joskin täytyy hieman ihmetellä miksi Afrikan sydämessä kasvanut Sheva vääntää paksua, amerikkalaisittain näyteltyä brittiaksenttia. Syy on varmasti sama kuin se, miksi pahikset kuulostavat aina saksalaisilta. Väliähän tuolla ei varsinaisesti ole, kunhan ei yritetä rakentaa vakavaa draamaa, tai tehdään se niin huonosti että yleisö erehtyy luulemaan kyseessä olevan komedia. Resident Evil 5 toteuttaa täydellä sydämellä jälkimmäistä ja mikäpä sen parempaa.
