Rosewater on tunnelmallinen, mutta epätavallinen point&click -seikkailu

Vuonna 2018 indiekehittäjä Grundislav Games julkaisi varsin mielenkiintoisen ja samalla studion esille nostaneen neljännen retroseikkailun, joka kantoi nimeä Lamplight City. Pelissä seikkailtiin 1840-luvulla steampunkahtavassa kaupunkitunnelmassa, joka toi niin visuaalisesti kuin pelattavuudeltaankin mieleen 90-luvun Sherlock Holmes -teemaisen point&click -seikkailun. Lamplight Cityn pääosassa nähtiin yksityisetsiväksi ryhtynyt, hieman hulluksikin tullut Miles Fordham, jonka pään sisällä (ja kaikkea naljailevasti kommentoineena kertojana) toimi hänen tapettu poliisipartnerinsa, Bill Leger – henkilö, jonka murhaa Fordham pelin aikana selvitti viiden murhakeisssin ohella.

Nyt arvosteluun on päätynyt studion uusin seikkailu Rosewater, joka sijoittuu ajallisesti muutaman vuoden Lamplight Cityn tapahtumien jälkeen. Pelissä pääosan itselleen nappaa Billin sisko, Harley Leger, joka on hommannut menolipun ”lamppukaupungista” kauas länteen, villin lännen -henkiseen ja niin ikään steampunkin kaltaiseen ja pelin nimenäkin toimivaan Rosewaterin tuppukylään. Nainen haaveilee freelancekirjoittajan urasta, hakee paikkaa ja sellainen myös melko nopeasti Rosewaterin paikallislehdestä sitten napsahtaakin – ei muuta kuin uuden elämän perään!

Paikallisesta viihdyttäjämiehestä ja oman aikansa pyssylegendasta, Gentleman Jakesta, pitäisi kirjoittaa haastattelu, mutta tarina saa nopeasti käänteitä ja piankos ollaankin Jaken ja tämän lavashow-avustajansa kanssa etsimässä kadonnutta vapaan ja langattoman sähkön kanssa leikkinyttä tohtoria. Eletään ”vaihtoehtoisessa menneisyydessä”, joten kyseessä ei ole Nikola Tesla vaan fiktiivinen Dr. Clark.

Pikkuhiljaa porukkaa alkaa kertyä Harleyn ympärille vanhojen Monkey Island -pelien merirosvopossemeininkien tavoin, mutta LucasArtsin klassikkopeleistä poiketen pelaaja ei juuri koskaan ole yksinään seikkailemassa, joka on piristävällä tavalla realistisempaa. Pelaajan kliksutellessa Harleyta ruudusta toiseen, seuraavat muut hahmot tai ainakin osa niistä yleensä mukana. Hahmoilta voi kysyä apua ongelmiin pulmatilanteissa, mutta joskus ne myös saattavat auttaa ja toimia ratkaisuna osassa puzzleista. Tämä kaikki on hyvää, erilaista.

Käyttöliittymä on myös perinteisen mallinen, simppeli ja quality of life -jipoilla paranneltu. Jo 90-luvun lopulta tuttu tuplaklikkaus ruudusta toiseen toimii Rosewaterissakin, mutta tuplaklikata voi jopa vaikkapa suoraan katsottavan tai mukaan otettavan objektin luokse. Puhuttuja repliikkejä voi keskeyttää jos haluaa skippailla pelin seikkailupeliksikin valtavaa dialogimäärää. Tavaravalikko on hyvin selkeä. Tuoreimman Return to Monkey Island -pelin tapaan vääriä esineitä ei useimmissa tilanteissa voi edes kokeilla toisiinsa ja tavaroita muutenkin kertyy melko vähänlaisesti pohjattomien taskujen pohjalle. Pikanäppäiminä tuttu I-näppäin avaa tavaralootan ja O:ta painamalla voidaan näyttää ruudulla kaikki hotspotit.

Ei niin hyvää on se, että osa pelin puzzleista on vähän epäloogisen oloisia ja toisinaan hahmot eivät suostu edes yrittämään Harleyn jeesaamista, vaikka todennäköisesti pieni apu ratkaisisi valloillaan olevan ongelman. Eräässä tilanteessa täytyy saada terävä sirpale ratkaisua varten ja huoneessa, johon Harley ystävineen on lukittu, sisältää ruukkuja. Näitä ei kuitenkaan saa omin päin rikkoa, vaan pelaajan pitää aktivoida ensin keskustelu ystävänsä kansa, jonka aikana tämä samainen ystävä sitten epähuomiossa ruukun tönäisee pöydältä lattialle ja kappas, noukittavia sirpaleita ilmestyy.

Toinen esimerkkitilanne oli sellainen, jossa rikkinäisten kierreportaiden ylemmällä askelmalla oli tarpeellinen työkalupakki. Gentleman Jake ei suostu ampumaan sitä alas edes puolen metrin etäisyydellä seisoessaan, koska ruosteessa olevat taidot ujostuttavat. Harley taas ei suostu Jaken nostettavaksi, jolloin pakkiin kurkottaminen varmasti onnistuisi, vaikka nainen muuta väittääkin. Paikalle pitää hakea toinen hahmo, joka laatikon suostuu ampumaan alas. Toisinaan myös ratkaisu johonkin tilanteeseen on jutella jollekin niin kauan, että muualla oleva hahmo X saapuukin paikalle kuin telepaattisesti ja osaa auttaa.

Osa puzzleista soljuu ihan mukavasti ja jotkin ovat todella helppojakin ratkaista ja aukeavat maalaisjärjellä. Siinä missä Lamplight Cityn tapauksia oli kiva ratkoa ja puzzlet melkeinpä järjestäen hauskoja, on asia Rosewaterin kohdalla vaihtelevampaa.

Grundislav Games on myös pyrkinyt viemään peliään syystä tai toisesta enemmän interaktiivisen tarinan suuntaan, jonka päälle on ripoteltu puzzleja, eikä peli paikoin tunnukaan perinteiseltä point&click -seikkailulta: oletuksena kun olisi puzzlepeli, jota olisi tukemassa tasaisesti etenevä tarina, mutta näin ei ole. Toisinaan ratsastetaan hevosilla ja keskustellaan, istutaan steampunkin mahdollistaman asuntoautomaisen, höyryveturin tavoin hiilen avulla liikkuvan sekä ratilla ohjattavan kärryn kyydissä ja keskustellaan. Tavataan matkalla uusia hahmoja ja keskustellaan – Legerin possen päämäärän lähestyessä hyvin hitaasti.

Lamplight Cityn ja oikeastaan kaikkien muiden Application Systems Heidelbergin julkaisemien seikkailuiden tapaan myös Rosewaterin ääninäyttely sentään onneksi hakee vertaistaan. Se on laatua kauttaaltaan ja mukaan on saatu jopa nykytalenttia edustava Roger ”Arthur Morgan” Clark, joka hoitaa kolmen hahmon äänet hienosti, vaikkakin Red Dead Redemption 2 -pelistä tuttu Arthur-ääni paistaa lävitse siitä huolimatta, että Rosewater-pelissä Clark yrittää yhden hahmonsa osalta esimerkiksi vääntää repliikkinsä vahvalla aksentilla – lopputulos on hupaisan kuuloinen, joskaan ei huono.

Hieman hassuna yksityiskohtana Gentleman Jake kuulostaa lähestulkoon melkein Clarkelta ja Jakea alkuun luulinkin Roger Clarkin ääntelemäksi, vaan eipä ollutkaan! Vanhempaa ääninäyttelykuntaa edustaa ikoninen Leilani Jones, Monkey Island -peleistä vuosien varrelta tuttu voodoonainen. Kaikki muut tuntemattomat ääninäyttelijät ovat silti nekin erinomaisia ja repliikit sekä dialogi näin ylipäätään on sulavaa ja saumattoman, luonnollisen kuuloista ja kaunis, ajoittain western -henkinen musiikkiraita tukee työskentelyä makoisalla tavalla. Välillä kuullaan nutiolla akustista kitaraakin meksikolaishahmon sormenpäistä, joka puhuessaan kuulostaa hieman Antionio Banderakselta.

Onkin siis osittain ymmärrettävää, että Grundislav yrittää painottaa hetkiä, kun istuskellaan iltanuotiolla ja jutellaan, tuijotetaan loimuavaa liekkiä tai kaadetaan liekkiä viskin muodossa kitusiin. Vaihtoehtoisesti ollaan myrskyn aikaan kaikki yhdessä ryystämässä soppaa tunnelmallisessa keittiössä tai juomassa rommia takan äärellä, mutta pelimielessä ja pelaajan ajankäytön kannalta kaikki tämä ei aina oikein nappaa, koska kaikki sivuhahmot ja näiden höpinät eivät yksinkertaisesti aina ole yhtä lailla mielenkiintoisia. Monkey Island 2:ssa tämä nuotion loimussa iltarannalla istuminen toimi aikoinaan mahtavana seikkailun ja tunnelmankäynnistäjänä ja ehkä tämä samainen kohtaus on toiminut inspiraationa Grundislav Gamesillekin, mutta liikaa makeaa mahan täydeltä kuuluu sanonta.

Tarina (tohtori Clarkin etsiminen) kun ei pelissä oikein etene ja jo noin kolmen tunnin kohdalla olin melkeinpä valmis lopettamaan pelaamisen, vaikka pelattavaa oli vielä vajaat kymmenen tuntia. Kolmen tunnin paikkeilta alkaa steampunkkärryn matka (road trip) joka kestääkin sitten seuraavat neljä tuntia. Kokonaiskesto Rosewaterille olisi lyhyempikin, mutta tarinalliset, hitaat jutusteluhetket vievät paljon aikaa, vaikka hiirenkorvaa vauhdikkaasti naputtelisikin dialogin kulkua nopeuttaen.

Tuntuu myös siltä, ettei varsinaista oikeaa tekemistä tarinankaaren ympärille ole oikein keksitty, kun pitkä kärrymatka maan halki aika ajoin katkeaa ja pelaaja hätistellään pihalle suorittamaan sivutehtäviltä tuntuvia puzzleja tarinan osalta yhdentekevien hahmojen kanssa. Aivan, sivutehtäviä seikkailupelissä. Kerätään polttopuita aavikolla iltanuotiolevähdystä varten. Yksi keppi on puoliksi kiven alla, miten saan sen? Toisen nappaa kojootti, miten sen saa? Paleontologiakin pitäisi auttaa putsaamaan maakerrostumia harjalla, luita ja muita kaivaen. Osa näistä hetkistä on parempia kuin toiset, mutta yleistuntuma on se, että pätkät kärrymatkan välissä ovat toisistaan irrallisia tapahtumia puzzleilla kyllästettyinä, joita on joko muutamia tai ei juuri lainkaan.

Onkin sääli, ettei Grundislav ole oikein yltänyt pelillään Lamplight Cityn tasolle, sillä tekninen toteutus sekä presentaatio ovat kohdillaan: ääninäyttely on rikasta, käsinpiirretyt taustat kauniita ja hahmotkin onnistuneesti animoituja, käsin työstettyjä välipätkiäkään unohtamatta.