Tekken 5 - The King of Iron Fist Tournament arvostelussa

Taas on tullut se aika jolloin kaverit kutsutaan kylään harrastamaan väkivaltaa. Mikäpä olisikaan sen parempi tapa ansaita kunnioitusta porukan alfa-uroksena, kuin armoton toisen osapuolen nuijinta tietoisuuden rajamaille? Mikäli tulit edes pohtineeksi, niin tarkoituksenani ei ole yllyttää ketään järjestämään laitonta harrastelijanyrkkeilyturnausta oman olohuoneensa suojissa, vaan pelkästään todeta että Playstation 2:n taistelupelien kuningas, Tekken on juuri saanut pitkään odotetun jatko-osansa. Uusi kuningas kantaa nimeä Tekken 5 – The King of Iron Fist Tournament.

Siinä missä Tekken-fanaatikot ylistävät tämän tosiasiassa sarjan kuudennen pelin ilmestymistä kuin uuden messiaan syntymää, tyytyvät pahimmat kyynikot toteamaan pistävällä nasaaliäänellään: “Jaa, vai Tekken 5? Entäs sitten? Se on kuitenkin sama kuin edellisosa parilla uudella hahmolla.” Väite on osin tosi: Tekken 5 – The King of Iron Fist Tournament on toki pohjimmiltaan sama vanha Tekken laajentuneella sisällöllä ja edellisosasta parantuneilla grafiikoilla, mutta miksi turhaan yrittää korjata jotain, joka ei ole rikki? Suoraan sanoen, jo vuosien takainen Tekken – Tag Tournament oli pelattavuudeltaan niin loppuun saakka hiottu, että keskeisten parannustoiveiden lista mahtui kirjoitettuna vaikka kämmenselälle ja voin vakuuttaa, ettei ainakaan pelattavuus ole tämän uusimman osan myötä kehittynyt negatiiviseen suuntaan.
Tekken-veteraaneille Tekken 5:n idean selittäminen on kuin kertoisi formuloista autourheilufanaatikolle, mutta aina on joko kiven alla, tai konsolimaailman ulkopuolella elänyttä porukkaa, joiden tietämystä on syytä täydentää lyhyellä kuvauksella. Tekken on jo kaukaiselta 90-luvulta lähtöisin oleva tappelupelisarja, jossa valitaan vaihtelevasta hahmokaartista kaksi taistelijaa kerrallaan ottamaan mittaa toisistaan. Idea on yksinkertainen: hahmot vaihtavat keskenään iskuja kunnes toisen kuntoa kuvaava mittari loppuu kesken. Voittaja on luonnollisesti se joka jää kaksikosta pystyyn. Peliä voi nauttia yksinpelinä tekoälyä vastaan, mutta kuten veteraanit jo tietävätkin, maistuvimmat voitot ja kuumimmat tunteet saavutetaan omia kavereita nöyryytettäessä.

Ne piirteet mitkä tekevät juuri Tekkeneistä ainutlaatuisia tappelupeleinä, ovat harvinaisen hyvin tasapainotettu, runsas hahmokaarti sekä helposti omaksuttavat kontrollit. Kuten arvata saattaa, ei Tekken 5 petä odotuksia näiltä osin. Kontrollit ovat edellisosiin verrattuna lähes identtiset ja hyvä niin. Kaksi nappia on varattu potkuille, kaksi lyönneille ja torjunta tapahtuu automaattisesti, mikäli pelaaja malttaa olla paikoillaan. Pelin hahmojen liikerepertuaari on runsas, eikä niiden hyödyntäminen vaadi välttämättä mitään yletöntä harjoittelua, tai sormiakrobatiaa, vaan aloitteleva pelaaja voi jo pelkällä rämpytyksellä tehdä yllättävänkin näyttäviä ja tehokkaita liikesarjoja. Luonnollisestikin, eri liikkeitä ja niiden ajoituksia harjoitellut veteraani pyyhkii halutessaan ummikoilla lattiaa, mutta mikäli kokeneemman osapuolen huomio herpaantuu hetkeksikin, tai tämä sortuu liialliseen kikkailuun, saattaa vaakakuppi hyvinkin kääntyä ensikertalaisen hyväksi.

Hahmokaarti on kasvanut uuden versionumeron myötä reippaaseen kolmeenkymmeneen pelattavaan hahmoon. Mukana ovat käytännössä kaikki edellisosan keskeiset hahmot, sekä myös muutamia vielä vanhempia, comebackin tekeviä tuttavuuksia, kuten esimerkiksi yhden pelin päähahmoista, Nina Williamsin kaksoissisko Anna ja Tekken 3:ssa sekä Tag Tournamentissa nähty Tae Kwon Doo-mestari Baek. Ihan uunituoreita tuttavuuksiakin on kolmin kappalein: habitukseltaan enemmän kuin vähän Wesley Snipesin esittämää Bladea lainaava Raven, kiinalainen Kenpo-mestari Feng Wei sekä jääräpäinen koulutyttö Asuka Kazama (joka, kolmatta Tekkeniä ja Tag Tournamentia pelanneille mainittakoon, muistuttaa pelattavuudeltaan erittäin paljon aiempien osien Jun Kazamaa).

Vanhoihin temppuihin ja lempihahmoihinsa kangistuneet tekkenvaarit voivat huokaista helpotuksesta, koska muutaman polygonin faceliftiä lukuun ottamatta, ovat edellisistä osista tutut hahmot säästyneet suuremmilta muutoksilta. Käsittämättömän laajaksi paisuneiden liikelistojen yksityiskohtainen läpikäynti olisi lähinnä hullun hommaa, mutta näin empiirisiin havaintoihin perustuen lähes kaikki keskeisimmät, aiemmista Tekkeneistä peräisin olevat liikkeet ja liikesarjat näyttäisivät säilyneen myös Tekken 5:ssä lähestulkoon ennallaan. Pieniin liikkeiden vaurioon sekä ajoitukseen liittyviin hienosäätöihin törmää toki aika-ajoin, mutta näitä näpertelyjä suuremman huomion ansaitsevat täysin uudet liikkeet, joita on jaeltu avokätisesti käytännössä jokaiselle pelin hahmolle.

Vaikka Tekken onkin alkujaan kolikkopelisarja, on aiempia konsoli-Tekkeneitä maustettu muillakin pelimuodoilla, kuin pelkästään kolikkopelistä revityllä “arcade”-moodilla. Tekken 5 ei tee poikkeusta, vaan pitää sisällään edeltäjiensä tavoin melkoisen määrän eri pelimuotoja. Yksinpelin selkärankana toimii jo periteeksi muodostunut juonimoodi, jossa pelaaja yrittää suoriutua valitsemallaan hahmolla yhdeksän vastustajan mittaisesta turnauksesta voittajana. Palkintona tarjoillaan uusia pelattavia hahmoja sekä aivan äärimmäisen korneja hahmokohtaisia tarinoita ja juonenkäänteitä. Muita niin ikään yksin pelattavia muotoja edustavat myös “Time Attack”- ja “Survival”-moodit, joissa toisessa yritetään voittaa tuo samainen “The King of Iron Fist”-turnaus ennätysajassa ja toisessa taas pysytellä hengissä läpi mahdollisimman monen vastustajan, antamatta kestävyyspalkin latautua tappelujen välillä. Poikkeavin yksinpelin muoto lienee kolmannesta persoonasta kuvattu pienimuotoinen toimintapeli, “Devil Within”, jossa pelaaja yrittää Jin Kazaman roolissa selvittää Jiniä piinaavan paholaisgeenin taustoja juoksentelemalla pitkin umpitylsän laboratoriokäytäviä, pamauttaen armotta turpaan jokaista vastaan tulevaa vihulaista. Devil Withinin heikkouksien läpi käynti vaatisi ihan oman arvostelunsa, mutta kun se nyt tulee muutoin loistavan pelin kylkiäisenä, tyydyn vain toteamaan, että se on helppo jättää noteeramatta ilman että tarvitsee kokea maksaneensa jostain aivan roskasta.

Kaksinpeliä silmällä pitäen mukana ovat jo edellisistä osista tutut mies miestä vastaan pelattava “Vs Battle”-moodi sekä “Team Battle”-moodi joka eroaa edellä mainitusta ainoastaan siten että yhden taistelijan sijaan pelaajat valitsevat 2-8 hengen joukkueen ottamaan mittaa toisistaan. Harmillisesti Tekken Tag Tournamentista tutun “Tag”-moodin uutta tulemista saamme odotella näillä näkymin ainakin pelin kuudenteen inkarnaatioon saakka.

Edellä mainittujen pelimuotojen lisäksi Namco on päättänyt juhlistaa pelisarjansa elinkaaren kymmenettä vuotta ymppäämällä mukaan myös kolmen ensimmäisen Tekken-pelin “arcade”-moodit, joita voi ihmetellä joko yhden tai kahden pelaajan voimin. Rehellisyyden nimissä on kyllä sanottava että nuo aikoinaan PS1:lle ilmestyneet pelit tuntuvat Tekken 5:n jälkeen varsin karuilta jopa kaltaiseni retroilijan käsissä, mutta toimivatpahan ainakin konkreettisena näyttönä kehityksestä niille kyynikoille, jotka jaksavat väittää Tekkenien jauhavan samaa vanhaa rataa.

Tekken 5 – The King of Iron Fistin tekninen loistokkuus ei rajoitus pelkästään viimeisteltyyn pelattavuuteen vaan kyseessä on myös ulkoisilta puitteiltaan melko kiiltäväksi kromattu paketti. Pelaajahahmot ovat totuttuun tapaan yksityiskohtaisesti mallinnettuja sekä saumattomasti animoituja, mutta suurimman pesäeron edelliseen osaan tekevät pelin näyttävät taisteluareenat. Tasoista etenkin kuutamossa paistatteleva kukkaketo, sekä pahaenteisen punasävytteinen katedraali uskottelevat pelaajalle elävän illuusion siitä, ikään kuin kyseessä olisi jotain muutakin kuin pelkkä tasalattiainen, seinin rajattuja taisteluareena. Eli toisin sanoen ne onnistuvat tehtävässään täydellisesti.
Myös pelin välianimaatiot ansaitsevat erikoismaininnan: tarinat ja juonenkäänteet saattavat ehkä olla saippuasarjoja ihannoivan kummajaiskansan siirappisia päiväunia ilman järjen häivää, mutta se välianimaatioissa nähtävä yksityiskohtien määrä ja ohjauksen taso tiputtaa suorastaan leuan saranoiltaan. Rehellisesti sanoen, vastaavan tasoisia animaatioita olen viimeksi nähnyt Final Fantasyssa ja kuten sarjan viimeisiä osia pelanneet jo tietävätkin, on se jo aika paljon sanottu. Kunpa samaa paneutumista olisi hyödynnetty myös pelin musiikeissa.