Jos ei huomioida erästä eksistentialistista fanitapaamista ja akateemista kiinnostustani Pro Skater -sarjan pitkään jatkuneeseen alamäkeen, myönnän, etten ole ollut kosketuksissa Tony Hawkiin melkein pariin vuosikymmeneen. Vuoden 1999 ensimmäinen Tony Hawk’s Pro Skater oli kuitenkin sen verran kova juttu, että jopa silloinen PC-pelaajaminäni tuli sitä kokeilleeksi, mutta nostalgiafläsäreissäni pyörivät enemmän oudon magneettiset grindaukset kuin kuolematon soundtrack tai vallankumouksellinen pelattavuus. Olen siis luultavasti täysin väärä tyyppi hehkuttamaan, kuinka Tony Hawk’s Pro Skater 1+2 tuntuu kuin paluulta teinivuosien päättymättömiin pelisessioihin. Toisaalta, ehkäpä keski-ikäistyvän pelikriitikon henkilökohtaista nostalgiaa kiinnostavampaa on se, toimiiko ikiroudan alta sulatettu pelikonsepti vielä tänä päivänä. Spoileri: toimiihan se!
Tony Hawk’s Pro Skater 1+2 on nimensä mukaisesti kahdesta ensimmäisestä Tony Hawk’s Pro Skaterista leivottu modernisointi. Mukana ovat kaikki tutut skeittipuistot, skeittpuistoeditori sekä liuta erilaisia kisamoodeja paikalliseen moninpeliin ja nettiin. Ilmeisimmät parannukset ovat graafisia, mutta korjauslakkaa on levitelty muuallekin kuin visuaaliseen ulkoasuun. Tärkeimpänä kenties temppurepertuaari, joka on ottanut wall plantien, manualien ja revertausten myötä melkoisen harppauksen kohti uudempia Tony Hawkeja. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta siitä, kuinka nuo temput pelittivät 2000-luvun Tony Hawkeissa, mutta olisi vaikea kuvitella 1+2:n olevan kovinkaan hyvä peli, jos ne riisuisi pois.
Tony Hawk Pro Skater 2:sta on jo kaksikymmentä vuotta, joten ehkä pieni peruskonseptin kertaus ei olisi pahitteeksi. Ideana on siis luoda oma skeittarinsa ja suorittaa erilaisia valmiiksi asetettuja haasteita pelin 19 skeittipuistossa. Tavoitteet ovat melkoista peruskauraa: ennalta nimettyä temppuja, pistejahteja ja erilaisten tasoihin piilotettujen esineiden etsimistä. Haastetta remasteroinnista ei kuitenkaan puutu – keräiltävät esineet killuvat useimmiten korkealla ilmassa ja Pro tai Sick-tason pistepotit vaativat käytännössä melkoisten temppuyhdistelmien hallintaa. Aikaa on vain kaksi minuuttia kerrallaan, mikä pakottaa keskittymään aina yhteen tai kahteen tavoitteeseen.
Tasot vaihtelevat täysin avoimista skeittipuistoista alamäkiratoihin, jotka eivät eroa oikeastaan muutoin kuin muodoltaan. Vapaamuotoisen haastejahdin väliin heitetään aina silloin tällöin myös temppukisoja, joissa ratkaisevat tuomaripisteet. Nämä ovat ylivoimaisesti pelin kiperintä antia, sillä kaatumisista sakotetaan rankasti ja kolmen parhaan joukkoon sijoittumiseen tarvitaan onnistuneen suorituksen lisäksi kilpakumppanien epäonnistumista. Ei ole mitenkään tavatonta löytää itseään neljänneltä palkintopallilta erinomaisen suorituksen päätteeksi vain, koska kilpakumppani onkin yltänyt viimeisellä vedollaan suorastaan jumalaiseen suoritukseen. Kisat ovat paradoksaalisesti sekä mukavin että raivostuttavin osa peliä.
Pro Skater 1+2 ei epäröi pistää pelaajaa hikoilemaan menestyksensä eteen. Yksittäisillä tempuilla ei heru kummoisia pisteitä, vaan hypyt, grindaukset, manualit ja muut pitää saada yhdistettyä virheettömäksi komboksi. Hyvä temppusarja kasvattaa Speciality-mittaria, joka lisää hyppykorkeutta ja mahdollistaa skeittarikohtaiset erikoisliikkeet. Spesiaalitempuista palkitaan hurjilla pisteillä, mutta ne ovat pituutensa vuoksi myös erittäin helppoja mokata. Ylivoimaisesti helpoimmat pisteet irtoavat ketjuttamalla grindauksia. Magneettisesti kaiteisiin ja teräviin kulmiin tarttuvat grindit ovat kuin “vapaudu vankilasta”-kortti muutoin täysin katastrofaalisille alastuloille, eikä tasapainomittarin pitäminen keskellä ole oikeastaan kovin vaikeaa. Nälkä kasvaa toki syödessä ja kun kaiteen vaihtoon heittää ahneuksissaan huonosti ajoitetun pyörähdyksen tai grabin, päätyy kunnianhimoinen sarja lähinnä “face plantiin”. Toisaalta, harva asia tuottaa samanlaista tyydytystä kuin onnistua liki mahdottoman tuntuisessa kombossa ja vetäistä kaupanpäällisiksi ennätyspisteet.
Tasosuunnittelu ja pelattavuus ovat keskimäärin kunnossa, mutta aivan kaikki alkuperäispelien outoudet eivät ole ikääntyneet hyvin. En pitänyt erityisemmin esimerkiksi siitä, että skeittari on jatkuvassa liikkeessä, eikä osaa hypätä hetkeksikään laudalta. On toki omalla tavallaan hupaisaa nähdä Haukan Tonin puskevan jyrkkiä ylämäkiä silkalla tahdonvoimalla, mutta suunnanvaihto ahtaissa väleissä olisi kivuttomampaa, jos ei tarvitsisi poukkoilla seinistä. Oma rasittava juttunsa ovat myös sarjakuvamaisesti kaahailevat autot, jotka eivät tuo peliin oikeastaan muuta kuin satunnaisia turhautumisia. Puhtaasti remasteroinnin piikkiin menevä narinan aihe ovat pelin valikot. Kaaoksen määrää kuvannee parhaiten se, etten tajunnut pelistä löytyvän edes hahmonluontityökaluja lunttaamatta ohjeita netistä.
Verkkomoninpelinä Tony Hawk’s Pro Skater 1+2 on suoraviivainen. Valitsipa sitä sitten vapaamuotoiset jamit tai kilpailuhenkisemmän “Competitive”-moodin, idea on sama: joukko satunnaisia skeittareita nakataan arvotulle areenalle kisaamaan yhteispisteistä, kovimmasta kombosta tai muusta pistejohdannaisesta. Hauskimmaksi pelimoodiksi osoittautui “Graffiti”, jossa tägätään ramppeja, kaiteita ja muita esineitä hyödyntämällä niitä mahdollisimman näyttävään temppuun. Se eroaa muista moodeista siten, ettei voittoa heru opettelemalla etukäteen kartan parhaat kombonurkat, vaan jokainen pieni kaiteenpätkä pitää pystyä hyödyntämään. Verkkopeli toimi teknisesti hyvin, mutta kaltaistani satunnaista turistia se ei lämmittänyt: sekä jameja että matseja hallitsevat nimittäin poikkeuksetta ne muutamat tyypit, joilla on upottaa harjoitteluun satoja tunteja. Muita pelaajia pelaajia ei myöskään ehdi juuri seurata kuin pistelistan kautta, mikä herättää kysymyksen, menettäisikö moninpeli varsinaisesti mitään, jos tuntemattomat nimimerkit korvattaisiin boteilla tai vaikka satunnaislukugeneraattorilla. Jaetun ruudun moninpeliä en päässyt ilmeisen koronariskin vuoksi testailemaan, mutta pikainen silmäily paljasti pahoja ongelmia ruudunpäivitysnopeudessa. Toimivinta sosiaalista antia on mahdollisuus tehdä, jakaa ja etsiä uusia skeittipuistoja, kunhan jaksaa etsiä ne oikeasti hyvät kaiken maailman kokeilujen ja pelimekaniikkoja rikkovien kombopuistojen seasta.
Yhdentekevästä moninpelistä ei ole onneksi himmentämään Tony Hawk’s Pro Skater 1+2:n kirkkautta. Kyseessä on erittäin onnistunut yksinpeli ja suorastaan loistokas paluu eräälle vuosituhannen vaihteen maineikkaimmista pelisarjoista. En ole niin nostalgian kyllästämä, että allekirjoittaisin kaikkein messiaanisimpia julistuksia lintumiehen comebackista, mutta tarkat kontrollit, tyydyttävät pelimekaniikat ja vaikeustaso, joka rohkenee vaatia pelaajalta yli viiden minuutin keskittymiskykyä, tuntuvat vuonna 2020 varsin raikkaalta kombolta. Aivan varauksetonta sunnuntaipelisuositusta on vaikea antaa, sillä skeittioppeihin pitää oikeasti panostaa – jos on toisaalta kyllästynyt nykypelien pumpuliin, on Tony Hawk’s Pro Skater 1+2 varma valinta.
