Trine arvostelussa

Suomalainen peliteollisuus on varsin mielenkiintoinen asia, jos asiaa tarkemmin pohdiskelee: suomalaisia pelejä ei ilmesty kovinkaan tiuhaan tahtiin, mutta ne muutamat vähäiset julkaisut mitä täältäpäin maailmallekin kantautuu, ovat yleensä järjestäin olleet laadukkaita keräten eri medioissa pääasiassa pelkkiä kehuja.

Esimerkkitapauksiakaan ei tarvitse kovin montaa sekuntia edes miettiä. Max Payne -pelit, FlatOut -pelisarja, Trials 2 (myös Trials HD) sekä Shadowgrounds, mainitakseni muutamia tunnetuimpia julkaisuja.

Nyt uusin suomalainen hittipelitapaus – heti satoja tuhansia myyneen Trials HD -pelin jälkeen – on Frozenbyten kehittämä uutuuspeli nimeltä Trine. Frozenbyte on ehtinyt jo aiemmin niittää mainettaan kahdella Alien Breed -tyylisellä vanhan koulukunnan lintuperspektiiviräiskinnällään Shadowgrounds sekä Shadowgrounds: Survivor. Ensiksi mainittu keräsi Game Realityn arvostelussa aikoinaan neljä tähteä viidestä. Trine on uusi aluevaltaus Frozenbyteltä, sillä pelissä ei juurikaan räiskitä mitään. Kyseessä onkin fantasiapohjainen 3D-grafiikkaa hyödyntävä 2D-tasohyppely-puzzlepeli.

Melkein kuin Taru Sormusten Herrasta -saagasta ideaansa lainaava Trine asettaa pelaajan kolmen hahmon puikkoihin: Mukana on velho nimeltä Amadeus, tukevampi ritari nimeltä Pontius, sekä nuolilla varustautunut ketterä varastyttönen nimeltä Zoya. Valtakunnassa kaikki ei ole hyvin: Epäkuolleet voimat runtelevat maita tuhoten kaiken hyvän tieltään. Kaiken kukkuraksi pelin kolme sankaria jäävät jumiin Trine -nimisen artifaktin sisään, tarkoittaen sitä, että hahmoista vain yksi kerrallaan voi esiintyä fyysisessä muodossa, muiden kahden majaillessa tämän yhden sisällä. Hahmojen on löydettävä vielä kaksi muuta artifaktia, jotta maailma saataisi pelastettua pahoilta voimilta ja jotta sankarit voisivat jälleen elää vapaina toisistansa.

Tästäkös saadaankin aikaiseksi kunnon peli-idea. Trine lainaa pelimekaniikkaansa jonkin verran vuosien takaisesta puzzle-tasohyppelystä nimeltä The Lost Vikings, jossa pelaajan piti niin ikään ohjastaa kolmea hahmoa, mutta vain yhtä kerrallaan. Trinessä homma toimii samalla tavalla. Jokainen hahmo on pelattavuudeltaan erilainen ja siten niiden vaihtelu tuon tuosta on melkeinpä pakollistakin. Hahmojen vaihtaminen edestakaisin on onneksi nopeaa ja vaivatonta.

Velho osaa siirrellä, nostaa ja vetää erilaisia objekteja, sekä luoda laatikoita, siltoja, sekä myöhemmin jopa leijuvia alustojakin. Velholla ei ole lainkaan taistelukykyä, joten luurankojen ja muiden pahuuden kätyreiden kurittaminen jää seurueen kahdelle muulle jäsenelle. Varas osaa nuolien ampumisen ohella käyttää tarttumiskoukkua vaikkapa kattolankuissa roikkumiseen ja tästä onkin hyötyä esimerkiksi kuilun ylityksessä, kun pelaaja voi heilauttaa itsensä narun avulla toiselle puolelle. Ritari on varustautunut miekalla ja nuolia sekä katosta putoavia kiviä torjuvalla kilvellä ja on ehdottomasti varasta tehokkaampi lähitaistelussa, sekä isompien vihollislaumojen hoitamisessa, mutta esimerkiksi uimareissut eivät ole ritarin ominta alaa, haarniskan upottaessa tämän suoraan pohjaan.

Pelin pomppimisen ja vihollisten mättämisen ohella pelissä olisi tarkoitus myös kerätä mahdollisimman paljon vihreitä energiapulloja, vaikka mikään pakko tosin näin ei ole tehdä. Pulloja keräämällä pelaaja kuitenkin tienaa jossain vaiheessa pullot poimineelle hahmolleen uusia taitopisteitä, joita voi sitten sijoittaa hahmojen eri ominaisuuksiin. Taitopisteitä käyttämällä olemassa olevat ominaisuudet siis paranevat, mutta matkan varrella hahmot oppivat myös kokonaan uusiakin taitoja. Esimerkiksi varas tienaa itselleen pelin edetessä tuleen kastetut nuolet, kun taas ritari saa itselleen yhdestä iskusta pääkalloja murskaavan nuijan. Velho sen sijaan oppii loihtimaan laatikoiden ohella siltoja, sekä leijuvia ja liikuteltavia alustoja, jotka tulevat kaikki tarpeeseen pelin edetessä kerran jos toisenkin.

Pelin kaikki 15 tasoa noudattavat periaatteessa samanlaista kaavaa. Jokaisessa tasossa on kohtia, jotka vaativat yleensä joko velhon tai varkaan erikoisosaamisia, ritarin ollessa yleensä se varteenotettavin hahmovaihtoehto siinä vaiheessa, kun vihollisia alkaa lampsimaan ruudulle. Jos pitäisi näin esimerkkinä ylittää vaikkapa eteen tuleva korkea seinämä, voisi se onnistua ampumalla varkaan köysikoukku ylhäällä roikkuvaan lankkuun, tai jos tällaista vaihtoehtoa olisi tarjolla niin sitten vaihtoehtoisesti velho voisi luoda tyhjästä pari laatikkoa, pinota ne toistensa päälle ja tällä tavoin mahdollistaa seinämän huipulle yltämisen. Yksi pelin hienoimpia ominaisuuksia on tapa, jolla velho esineitä loihtii. Laatikot taiotaan pitämällä hiiren vasen nappula pohjassa ja piirtämällä ruudulle ilmassa neliön muotoinen kuvio, kun taas silta muodostuu yksinkertaisesta viivasta ja leijuva alusta kolmiosta. Tämä luo tunteen siitä, kuin pelaaja oikeastikin taikoisi itse jotain ruudulle.

Pelin hienoin ominaisuus – ja kaikkein keskeisin – on kuitenkin sen fysiikanmallinnus. Lähestulkoon kaikki pelin puzzlekohdat, joissa eteenpäin pääsyä joutuu miettimään hetkeä pidemmin hyödyntävät tavalla tai toisella fysiikanmallinnusta. Peli käyttää hyväkseen nVIDIAn PhysX -teknologiaa, joten mallinnus onkin sitä myöten varsin hyvin kohdillaan. Välillä ei voi muuta kuin jäädä paikalleen ihmettelemään sitä kuinka epätarkastti sijoitettu laatikkopino kaatuukin realistisen näköisesti kumoon, tai kuinka energiapullot pomppivat ja vierivät alas kallionkielekkeitä.

Fysiikanmallinnus ei kuitenkaan ole ainoa hehkutuksen aihe Trinessä, sillä siinä missä fysiikanmallinnus hienoa katseltavaa ja vaikuttaa oikeasti pelattavuuteen, on myös itse peligrafiikkakin varsin kaunista sorttia. Peli käyttää hyväkseen paljon kirkkaita värejä, sekä erilaisia valaistus- ja varjostusefektejä luoden peliin satumaisen tunnelman. Maisemat ovat kiitettävän erilaisia ja esimerkiksi vaikkapa metsä tai kaivos eivät muistuta juuri lainkaan toisiaan. Maisemat ovat taianomaisia, juuri niin kuin pitääkin ja kuten on ollut varmasti tarkoituskin, mutta taianomaiseen tunnelmaan ei pystyisi grafiikka yksinään.

Ari Pulkkisen musiikilliset taidot astuvat jälleen kerran hienosti esille ja siinä missä Shadowgroundsin musiikkiraita tarjosi juuri sopivantyylistä hitaampi- ja nopeampitempoista scifimusiikkia, tarjoaa Trinen musiikkiraita satumaista ja erittäin rauhoittavaa sellaista, joka sopii pelin tempoon loistavasti: Kiire ei ole minnekään ja pelaaja saakin pomppia ja kiipeillä, ihastella pelin maisemia sekä ratkoa pelin fyysiikkapuzzleja aivan täysin omaan tahtiinsa. Shadowgroundsin ajoilta Trine parantaa myös ääninäyttelyn tasoa huomattavasti, sillä siinä missä Shadowgroundsin ääninäyttely oli jokseenkin ponnetonta, on se Trinessä kaikinpuolin onnistunutta ja näyttelijät ovat jopa osanneet eläytyä rooleihinsa.

Sokerina pohjalla pelistä löytyy maksimissaan kolmen pelaajan yhteistyöpelitila, joka kruunaa koko paketin. Pelaajat pelaavat ruudulla kaikki samanaikaisesti ja tällä tavoin pelin viihdekerroin kaksinkertaistuu ja lisää myös pelin uudelleenpeluuarvoa, kun pelin voi kahlata lävitse yksin tai kavereiden kanssa. Tämä onkin sinänsä ihan hyvä asia, sillä näin kokonaisuutena pelin 15 melko lyhyttä tasoa tarjoavat pelaajalleen vain melko lyhyikäistä hupia.