Uncharted - The Nathan Drake Collection arvostelussa
Kartoitettu kokoelma.
Ensi vuoden alussa neljännen osansa saa yksi Sonyn lippulaivaksi muodostuneista pelisarjoista, nimittäin näillä näkymin maaliskuussa Playstation 4:lle ilmestyy Uncharted 4: A Thief’s End. Sitä odotellessa onkin kenties hyvä kerrata ja piristää muistiaan pelaamalla sarjan aiempia osia uudelleen PS3:lla.
Toinen vaihtoehto on, hieman yksinkertaisemmin, hommata kaikki kolme peliä sisällään pitävä Uncharted: The Nathan Drake Collection, joka tarjoaa alkuperäiset kolme peliä graafisesti remasteroituna, 1080p resoluution ja kuudenkymmenen kuvan päivitystahdilla ryyditettynä. Mukana kaikissa peleissä on myös suomenkieliset valikot sekä tekstitykset välianimaatioille ja lokalisointihan on aina pientä plussaa.
Jos Uncharted on pelisarjana entuudestaan yhtä tuntematon kuin allekirjoittaneellekin, ei tämän parempaa tilaisuutta tule kastaa varpaitaan kartoittamattomien maisemien vesiin. Hienoisena miinuksena kokoelmassa piilee se, että vaikka mukana onkin nyt uusi speed run -pelitila pelin tarinatehtävien uudelleenpelaamista varten ja leaderboardsien valloittamiseksi sekä helppoakin helpompi vaikeustaso sekä vaikeaa vaikeampi, puuttuvat vastaavasti toisen ja kolmannen Unchartedin moninpelitilat kokoelmasta aivan kokonaan. Eli käytännössä co-op tilat ja muut on syytä unohtaa PS4:llä, mikä varmasti saattaa harmittaa ainakin sellaisia pelaajia, jotka tykkäsivät moninpelistä PS3:lla ja olisivat nyt hankkimassa pelejä toista kertaa.
Uncharted -pelien tarinoiden pääosassa hyörii aarteenmetsästäjä nimeltä Nathan Drake. Pelin ensimmäisessä osassa mies lähtee etsimään yhdessä mentorinsa Victor Sullyn kanssa tarunomaista El Doradon kultakaupunkia ja sen aarretta, jota pelin puolifiktiivisen juonen mukaan hänen esi-isänsä, eurooppalainen merenkävijä Sir Francis Drakekin olisi ollut pelin tarinan mukaan etsimässä. Nathan Draken ensimmäisten seikkailuiden tarina on melko kliseinen ja sitä tyypillistä seikkailuelokuvahömppää, joskin Indiana Jones -trilogia (neljättä elokuvaa ei kannata mainita) on mielestäni edelleen loistavaa seikkailuelokuvaviihdettä ihan oikeastikin.
Ensimmäisistä Crash Bandicoot -peleistä aikoinaan vastannut ja sittemmin Jak & Daxter -sarjan parissa aikansa työskennellyt Naughty Dog on selkeästi katsonut indianajonesinsa. Lisäksi on myös pelattu vähän Tomb Raideria sekä kilpailijakonsolilta tuohon aikaan jo olemassa ollutta Gears Of Wariakin.
Aarteita mä metsästän
Sen verran paljon sarjan ensimmäinen peli, Uncharted: Drake’s Fortune nimittäin muistuttaa etenkin näiden kahden pelisarjan sekoitusta, joskin pääpaino tuntuu olevan siinä toiminnassa eli peli nojaa paljon, paljon vahvemmin Gears Of Warin suuntaan. Itse asiassa niinkin paljon, että temppeleiden raunioiden, maan alaisten luolastojen sekä muiden viidakosta löytyvien mielenkiintoisten kohteiden tutkaileminen tuntuu jäävän todella pahasti sivurooliin.
Mahdollisimman pian olisi päästävä vaan sen El Doradon aarteen luokse, viis muusta. Onkin sääli, että tutkailemiseen ei Drake’s Fortunessa panosteta enempää, sillä maisemat ovat remasteroituna varsin mukavannäköisiä ja ne muutamat puzzlet joita pelistä löytyy on kekseliäitä. Päätä huimaavaa kiipeilyä ja kuilujen yllä roikkumistakin löytyy, mutta suurin osa ajasta pelissä silti vietetään Gears Of Warin tapaan taistelukohtausten parissa, jotka täytyy ensin ratkoa ennen kuin peli etenee tai heittää ruudulle uuden välianimaation. Ensin vähän hypitään ja pompitaan ja sitten, kas kummaa jotenkin ihmeen kaupalla ne verenhimoiset (ja epäilemättä atleettisuudeltaan kymmeniä kertoja Drakea kömpelömmät) rivipahikset ovat usein jo ehtineet sinne minne raamikas aarteenmetsästäjämme vasta suunnittelee menevänsä tai yrittää esimerkiksi keksiä miten saada ison kivioven auki. Yllätyksettömästi siellä ne miehet ovenkin takana jo odottavat aseet tanassa, valmiina väijytykseen.
No, ei hätää, Drake kyllä hoitaa vaikka parikymmenpäisenkin lauman aivan itsekseen, kunhan vain löytyy riittävästi muinaisia kivipaaseja tai pylväitä joiden taakse suojautua. Muutama vuosi sitten hämmästelin sitä, kuinka paljon ihmisiä Lara Croft tappoi Tomb Raider -sarjaa uudistaneessa ?rebootpelissä?, pelissä siis joka kertoi tytön aarteenmetsästysuran alkuvuosista. Nyt huomaan mistä ne vaikutteet oli otettu. Nathan Drakehan on varsinainen massamurhaaja isolla M:llä. Miestä tulee sieltä sun täältä ja ne kaikki pitää ampua rynkyllä, haulikolla tai mitä nyt käteen sattuu löytymään. Jos ammukset harvoin sattuvat mukana olevista aseista loppumaan, voi vihollista leipoa naamaan nyrkillä ja napsauttaa samalla niskat poikki. Harvoin kuitenkaan nyrkkeihin tarvitsi turvautua. Ei ihmekään, ettei viidakossa näe seikkailun aikana mitään villieläimiä, kun ne ovat varmasti kaikki saaneet osansa jatkuvista tulitaisteluista. Onnistuinpa saamaan pelatessani jopa trophyn ?200 pääosumaa?, joka kertoo siitä kuinka paljon pelissä porukkaa oikeasti lahdataan.
Pelattavuudeltaan ensimmäinen Uncharted on kyllä huippuluokkaa, sitä ei voi kiistää. Kontrollit ovat saumattomat ja pelistä löytyy jopa se Gears Of Warissa debytoinut nurkan taakse suojautuminen ja sokkona ammuskelu, joskin Unchartedissa koin sokkona ampumisen jotenkin kamalan tehottomana. Viholliset muutenkin tuntuvat ottavan iskua vähän miten sattuu. Välillä kaatuvat yhdestä pääosumasta ja välillä kolmekin osumaa päähän saattaa vain horjuttaa niitä. Välillä taas lentävät revolverin osumasta monta metriä taaksepäin kuin räsynuket. Tekoälylläkään ei äly juurikaan huimaa ja viholliset pelissä ovatkin juuri sitä kliseisintä sorttia ? tykinruokaa pelaajan loputtomalle räiskimiselle. Jopa Iso-Arskan hahmo Commando -elokuvassa joutuu nurkkaan häpeämään.
Ensimmäisen Unchartedin suurin kompastuskivi on kuitenkin sen vahva itseään toistavuus, joka alkaa pidemmissä sessioissa puuduttamaan. Kiipeilemistä ja vipujen vääntelyä on niin harvassa, eikä vain muutaman kerran tapahtuva vesiskootterilla huristelu tai eräs autoilukohtaus ole tarpeeksi sitä ehkäisemään. Sitä oikeaa aarteenmetsästystäkin on, mutta kun se on täysin vapaaehtoista ja ?tyyliä nouki maasta tuo kimaltava esine.?
Kun peli on käytännössä yhtä tulitaistelua kerta toisensa perään eikä tarjolla ole Gears Of Warin hauskaa saman konsolin tarina co-op -tilaakaan, on ensimmäinen Uncharted vähän semmoinen reliikki menneiltä vuosilta.
Pelinähän Uncharted: Drake’s Fortune ei missään nimessä ole huono ? sen remasteroitu ja nopeasti pyörivä grafiikka päivittää pelin hienosti tämän päivän tasolle, siinä missä ääninäyttelyalalta varsin tuttu nimi Nolan North hoitaa Draken vakavat ja humoristisetkin repliikit taidolla. Silti, kun ihan kaikki nykypäivän 3rd person -pelit toimivat tällä ?Gears Of War -kaavalla? kontrolleilla ja mekaniikalla, ei ensimmäinen Uncharted tarjoa ainakaan yllätyksiä. Voin käsi sydämellä sanoa, että muinaisella hautausmaalla viidakon keskellä räiskiessäni, hautakiven taakse kyyristyneenä, tuli itselläni pari kertaa mieleen Max Payne 3. Vielä kun olisi voinut heittäytyä sivuttain kiven takaa ja ampua hidastettuna.
Yllätyksiä ei löydy oikeastaan senkään takia, koska ensimmäisen osan tarina on niin kliseistä hollywoodia. Niin ja miksi ihmeessä pelin loppuhuipennus on pitänyt täysin sössiä typerällä ja turhauttavalla, tusinoittain pelaajan kuolemisia aiheuttavalla pomotaistelulla, jossa pääpahista ammuttaessa ei tapahdu mitään, vaan on selvittävä tilanteesta juuri pelin haluamalla tavalla?
Indiana Drake
Alkuperäinen Uncharted-peli jäi Game Realitylta aikoinaan arvostelematta kun peli oli uunituore, mutta sen sijaan Uncharted 2 ? Among Thieves pääsi arvostelijamme Petterin käsittelyyn ja linkin takaa löytyykin hänen koko arvostelunsa. Sarjan kakkososassa Drake lähtee aarteenmetsästykseen johon liittyy tällä kertaa Marco Polo ja miehen epäonnistunut matka Kiinaan.
Aarteenetsintä vie miehen muun muassa Nepaliin sekä Borneon sademetsään. Peli potkaistaan käyntiin jännittävällä kohtauksella, jossa roikutaan junan vaunussa vuorenrinteen reunalla varsin kuolettavissa olosuhteissa. Tämä toimii samalla pelaajalle pienenä tutoriaalina, kun verinen ja haavoittunut sankarimme kipuaa ylöspäin kohti turvaa. Sen jälkeen tapahtumat heitetäänkin ajassa hetkellisesti taaksepäin kolmisen viikkoa, kun pohjustetaan juonta. Sitten palataan vielä hetkeksi haavoittuneen Draken ohjastamiseen lumimaisemissa, kunnes lopulta peli heittää pelaajan loppuajaksi käymään läpi kolmen viikon takaisia tapahtumia.
Tarinaltaan Uncharted 2 ? Among Thieves on mielestäni jo avauksensa osalta mielenkiintoisempi kuin ykkönen, mutta myös vaihteluakin on paljon enemmän ja paketti pysyy kivasti kasassa alusta loppuun asti, vaikka tässäkin pelissä on lopussa vastassa ärsyttävän yli-inhimillinen loppupomo. Tulitaisteluitakin on edelleen mukana kiipeilyn ja vipujen vääntelyn ohella, mutta taisteluista ei tällä kertaa ole tehty niin pitkitettyjä. Alkuperäisessä pelissä saattoi paikalle vyöryä kaksi tai kolmekin vihollislaumaa ennen kuin peli antoi edetä. Nyt taistelut ovat vähän lyhyempikestoisia ja tasapaino onkin paremmin hallussa ammuskelun ja kiipeily-hyppelyn kohdalla. Silti, kyllä Nathan Drake tässäkin pelissä pääsee tappamaan sen verran ison läjän porukkaa, että luulisi miehen jo pikkuhiljaa olevan vähintäänkin jonkin asteen psykopaatti.
Uncharted 2:n kontrollit ovat aiempaan peliin nähden ehkäpä vielä hieman hiotummat tehden etenkin kiipeilemisestä ja hyppimisestä entistä mielekkäämpää ja onpa Drake jopa oppinut muutaman uuden liikkeenkin. Mies osaa nyt heittäytyä roikkutangosta toiseen ja ylipäätään kiipeillä vaakasuorassa olevia tankoja pitkin, minkä lisäksi suojan taakse siirtyminen on nyt mielestäni paljon sujuvampaa taistelutilanteissa.
Aiemmin sitä saattoi vahingossa tehdä yhden kuperkeikan ennen suojaan liimautumista, kun nyt Drake osaa liukua suojaa päin, kun ollaan riittävän lähellä. Vihollistekoäly on sekin ehkä piirun verran parempaa ja viholliset osaavatkin astetta paremmin käyttää suojaa itsekin ja jopa yrittää kiertää pelaajan selustaan, mutta selkeiden osumien rekisteröinti on kakkosessakin vielä vähän hakusessa: pari pääosumaa ei aina tapa vihollista, kun taas joskus lentävät jo yhdestäkin hassusti monta metriä taaksepäin.
Kaiken kaikkiaan Uncharted 2 ? Among Thieves on varsin kelpo jatko-osa ja oikeastaan niinkin kelpo, että harvinaisesti sanoisin sen olevan jopa ykköstä parempi peli, eikä pelkästään graafisella tasolla. Pelinä Among Thieves on myös pidempikestoisempaakin sorttia ? itselläni meni Uncharted: Drake’s Fortunen läpikahlaamiseen noin seitsemän tuntia, kun taas Among Thieves kellotti läpäisyni yhteentoista tuntiin.
Kolmas kerta toden sanoo
Sarjan kolmas ja toistaiseksi tuorein osa, Drake’s Deception on taas hieman lyhyempää sorttia kuin kakkonen. Muutoinkin Uncharted 3: Drake’s Deception on pelinä hieman enemmän paluuta ensimmäisen osan suuntaan kuin, että Naughty Dog olisi ottanut loikkauksia kakkosesta vieläkin pidemmälle. Kaikkein huomattavin tekijä kenties on juonikuvio. Vaikka pientä yllätystäkin mahtuu sekaan, ovat pahviset pahikset ja niiden tylsät motiivit vähän turhan nähtyjä ja kuultuja.
Ammuskeluakin on jälleen enemmän ja taistelut ovat ykkösen tapaan pitkäkestoisempia. Sarjan aiemmissakin osissa oli mahdollista jakaa oman käden oikeutta myös nyrkein, mutta ainakaan allekirjoittanut ei tarvinnut edellisissä peleissä nyrkkejä, eikä niitä oikeastaan edes kannattanut käyttää lyijymyrskyn sijaan. Drake’s Deceptionissa nyrkkitappelukohtauksia on välillä pakotetusti, joissa naputetaan nyrkkinäppäimiä minkä keretään ja väliin pitäisi muistaa painaa väistöliikettä QTE-henkisesti.
Tappelut ovat ihan ok vaihtelua muun pelaamisen lomassa, mutta ennaltaskriptattuina vähän ovat vähän tekemällä tehtyjä. Toisaalta pelistä tulee muutoinkin välillä elokuva The Matrix mieleen kun kymmenenpäinen lauma pukuihin ja aurinkolaseihin sonnustautunutta väkeä jahtaa Drakea pitkin muinaisia linnoja ja muita paikkoja. Miksi kukaan, edes tyhmä rivipahis laittaisi hienoa pukua aamulla päälleen tietäen, että todennäköisesti joutuu nahistelemaan iltapäivällä hiekassa ja pölyssä?
Pahiksista puheen ollen, tekoälyn taso Drake’s Deceptionissa on pelisarjalle ominaiseen tapaan sitä naurettavaa sorttia ja oikeastaan kolmosessa kenties kaikista kolmesta pelistä kehnotasoisinta. Rivipahikset ovatkin palvelemassa ainoastaan hektisiä ammuskelukohtauksia ja pahiksia vyörytetään välillä jopa aalto toisensa jälkeen Draken ja Sullyn kimppuun. Uutta tulitaisteluihin ovat uudet aseet, mutta myös Draken oppima ominaisuus, jonka avulla vihollisten kranaatit voidaan nyt nakata takaisin sinne mistä tulivatkin.
Ajoittain vähän pitkästyttäväksi käyvien tulitaisteluiden ohella joitain yksittäisiä kohtauksia on myös ehkä venytetty turhan pitkiksi. Esimerkkinä eräästä palavasta kartanosta pakeneminen menee jo hieman tylsistyttävyyden puolelle, vaikka koko ajan sattuu ja tapahtuukin. Myös alussa pelattava ?näin pikku-Drake tapasi Sullyn? -takautuma 20 vuotta ajassa taaksepäin kestää mielestäni vähän liian kauan, vaikka sinänsä mielenkiintoista pohjustusta se onkin ja liittyy osaltaan pelin nykypäivässä tapahtuvaan päätarinaan.
Tällä kertaa Nathan Drake yrittää paikantaa ?Aavikoiden Atlantista?, kadonnutta kaupunkia nimeltä Ubar, jota myös Sir Francis Drake lähti salaisella matkallaan etsimään, koskaan sitä löytämättä. Seikkailu vie pelaajan muun muassa Ranskaan, Syyriaan sekä Jemeniin. Arvostelijamme Petteri piti pelistä pääosin ja linkin takaa löytyykin tarkempi arvostelu pelistä.
Vaikka ammuskelua onkin enemmän ja pääpaino tuntuu jälleen kerran nojaavan enemmän siihen, ei onneksi tutkailun ja kiipeilyn ystäviäkään ei ole kokonaan unohdettu tälläkään kertaa. Kiipeilyä ja hyppimistä löytyy edelleen suhteellisen hyvin tahditettuna toiminnan sekaan ja aika ajoin vastaan tulee myös jokin vähän haastavampikin puzzle. Vipujen vääntelyä on, mutta myös esimerkiksi kivisymbolien asettelua tietyille paikoilleen sekä haarniskapatsaiden kääntelyä oikeisiin ilmansuuntiin löytyy.
Apunaan Drakella ongelmien ratkomiseen on kahdesta muusta pelistä tuttu muistivihkonsa, jota aika ajoin tarvitaankin puzzlejen oikean ratkaisun hahmottamisessa. Vähän laihaa juonta ja ehkä hieman liiallista räiskimistäkin paikataan sillä, että maisemat senntään vaihtuvat ihan kiitettävästi. Välillä tutkitaan linnamaisemia ja niitä Drakelle ominaisia kauan kadoksissa olleita vanhoja salaluolia ja katakombeja, mutta löytyypä pelistä myös yksi ikimuistoisimmista kohtauksistakin koko sarjassa.
On nimittäin aika huikeaa ensin taistella risteilyaluksen kannella kovan myrskyn silmässä, valtavien aaltojen heittäessä merivettä välillä kannelle ja horjuttaen tasapainoa, kun taas lopuksi myrskyn voimaa ei voida enää estää ja loppu taistelu ja selviytyminen käydään samalla, kun laiva uppoaa pelottavaan tahtiin. En voinut olla ajattelematta sanoja ?Die Hard merellä.? Toisaalta ei Draken toilailut lentokoneessakaan jää pahasti kakkoseksi ja mainittakoon nyt vielä loppupuolen visuaalisesti erittäin vaikuttavat aavikkomaisemat sekä aarteenmetsästäjämme uupunut sekoilu kaiken sen hiekan keskellä. Pääseepä pelin lopussa ratsastamaan hevosellakin vihollisen rekkasaattuetta jahdaten valtavien kanjonien tarjotessa kerrassaan upeita maisemia. Vaikka Drake’s Deception ei kokonaisuutena ylläkään aivan kakkosen loistavalle tasolle, ei se silti missään nimessä ole huono peli. Drake’s Deception ei vain ole aivan yhtä ehyt kokemus alusta loppuun, mutta silti kuitenkin pesee mielestäni Draken ensimmäiset seikkailut mennen tullen tämäkin jatko-osa.
Kaiken kaikkiaan Uncharted: The Nathan Drake Collection on kuitenkin takuuvarma kolmen pelin toimintapläjäys kaikille genren ystäville. Jos et ole aiemmin pelannut Uncharted-pelejä on kokoelman myötä paras mahdollinen tilaisuus aloittaa tutustuminen niihin ennen sarjan neljännen osan saapumista estradille ja vieläpä komeasti remasteroituina.
