Unepic arvostelussa

Hyviä uutisia! Vuoden 1987 The Maze of Galius on saanut lopultakin jatko-osan tai ainakin henkisen sellaisen. Espanjalaisen monitaiturin ja tee-se-itse-pelinkehittäjän, Francisco Téllez de Menesesin, muutaman vuoden takainen Unepic lähti nimittäin liikkeelle puhtaana tribuuttiprojektina. Inspiraatiota ammennettiin tämän Konamin muinaisen MSX-julkaisun ohella muun muassa Castlevaniasta, Moriasta, World of Warcraftista ja Diablosta. Yhden miehen kahden vuoden ristiretkestä syntyi lopulta fanien rakastama D&D-henkinen sokkelotasohyppely, joka soluistaan huokuvasta innostuksesta huolimatta tuntuu paikoin ihan väärällä tavalla epäeeppiseltä.

Huumori on maailman subjektiivisin asia ja ensimmäinen juttu, johon Unepic katsojasta riippuen joko kompuroi tai ei. Tarinaa ei pelissä ole nimeksikään, vaan koko homma nojaa hassuun alkuasetelmaan, jossa teini-ikäisen roolipelaajan karikatyyri, Daniel, siirtyy mystisesti kesken D&D -session sisälle roolipeliin ja tulee siinä sivussa kaapanneensa kehoonsa murhahimoisen pimeän hengen. Käsikirjoitus perustuu kaikkea suurena hallusinaationa pitävän Danielin itsetietoiseen kommentointiin, suorasukaisiin populaarikulttuuriviittauksiin sekä kehoon jumahtaneen hengen kanssa sanailuun. Käsikirjoitus on toisinaan viihdyttävää, mutta valitettavasti Daniel ei ole vain pelkkä samaistuttava tomppeli, vaan samaan syssyyn myös hieman piilosovinisti, rasisti ja ylipäätään aika ärsyttävä tyyppi ? juuri sellainen hahmo, jonka itsekin voisin teiniminästäni tunnistaa, mutta joka tekisi mieli tyrkätä alas kalliolta ensimmäisen tilaisuuden tullen. Vaikka Danielin persoonasta tykkäisikin, ei huumorista ole joka tapauksessa korvaamaan tarinan funktiota ? menee hyvä tovi, ennen kuin pelaajalle annetaan ensimmäistäkään tavoitetta tai muuta motivaatiota seikkailla, hyppelehtiä ja taistella hengenvaarallisen fantasialinnan käytävillä.
Pelinäkään Unepic ei suoranaisesti tempaa mukaansa, sillä osaa olla etenkin aloittelijalle pahuksen armoton. Ei sellaisella rehdillä ja suunnitelmallisen sadistisella tavalla, kuin vaikkapa Dark Souls, vaan epäreilulla ja viimeistelemättömällä tavalla. Henki lähtee jo ensimmäisen viisiminuuttisen aikana, mikäli dialogin varoituksia ei ota vakavasti, varusteita – etenkin terveysjuomia – pihdataan viimeiseen saakka, eikä pelaajalle ylipäätään vihjata, mihin mennä ja mitä tehdä. Pelimekaniikoista etenkin taistelu tuntuu omituisen alikehittyneeltä suhteessa siihen, iso osa peliajasta nuijan tai miekan varressa vietetään. Lyöntejä on vain yksi ja sillä voi lukita melkeinpä vihollisen kuin vihollisen niille sijoilleen. Paitsi kun vastaan tulee useampi tai joku vähän erikoisempi mölliäinen ? silloin ei auta kuin juosta karkuun tai toivoa, että oma terveyspalkki kestää pidempään kuin vihollisten.

Vaikeustasosta ja viimeistelemättömyydestä kumpuava syntilista paisuu paisumistaan pelituntien myötä. Olipa kyse sitten ansojen välttelystä, kimeä-äänisen puudelin metsästyksestä tai uusista vihollistyypeistä, tuntuu peli nakkelevan haasteita, antamatta kuitenkaan yritystä ja erehdystä kummempaa työkalua niistä selviämiseen. Niin ikään valtava murheenkryyni on navigointi ja pelin puutteellinen kartta, joka suorastaan edellyttää manuaalitäydennyksiä lyijykynällä ja paperilla. Muutaman kerran oli aika lähellä, etten heivannut Unepiciä pysyvästi lähimpään virtuaalijorpakkoon kirosanojen kera.

Korkeasta aloituskynnyksestään huolimatta, Unepic ei kuitenkaan ole silkkaa kärsimystä alusta loppuun. Jahka pelaajalle kasaantuu riittävästi kokemuspisteitä sekä rahaa, alkaa pelin reippaanlainen ase- ja varustevalikoima tasoittaa raastavimpia haasteita. Ostettavissa on kunnioitettava kirjo hyödyllistä roinaa aina satunnaisia tuplaiskuja humauttavasta kirveestä erilaisiin taikajuomaresepteihin ja takavasemmalla leijailevaan kuolontähteen. Pelkistetty taistelusysteemi ei muutu paremmaksi rahallakaan, mutta jousipyssyt ja loitsut mahdollistavat sentään tekoälyn halpamaisen hyväksikäytön. Harmillisesti kauppiaat ja terveysjuomien keittopadat sijaitsevat vähän missä sattuvat, joten edestakaiselta ravaamiselta ei oikeastaan voi välttyä.

Jos lähtisin luettelemaan kaikkia Unepicin hiomattomuuksia, ei tekstistä tulisi koskaan valmista, mutta pidemmän päälle lähes niistä kaikista oppii olemaan välittämättä. Peliruutu ja huone kerrallaan aukeavan maailman tutkimisessa on jotain primitiivisellä tavalla viehättävää, vaikka nurkan takaa tietää löytyvän lähes takuuvarmasti Danielin typeriä kommentteja tai pelimekaanisia pettymyksiä. Itse miljööstä on aika vähän sanottavaa. Tarjolla on samoja tuhanteen kertaan nähtyjä luolia, viemäreitä ja linnaholveja, kuin missä tahansa tusinaroolipelissä, mutta liekö tuo niin ihme, kun pelin keskeisin vitsi on naureskella valjujen roolipelien valjuille kliseille.

Audiovisuaalisena kokemuksena Unepic on juuri sellaista peruskamaa, kuin yhden tekijän ja monen kollaboraattorin projektilta olettaisikin. Sarjakuvamainen tyyli miellyttää, eikä herätä suuria tunteita, vaikka rumasti skaalautuva zoomaus sitä aina välillä runteleekin. Muinaisesta alkuperäisjulkaisusta puuttunut ääninäyttely on käsikirjoituksestakin huolimattakin laadukasta, joskin nauhoituksesta voi erottaa kummallista suhinaa.
Konsoliversiointina Unepicin PlayStation Networkissa jaettava käännös on yllättävänkin toimiva – hintaan kuuluvat sekä Vita- että PS4-versiot, joista jälkimmäinen on himpun suositeltavampi suuremman ruutupinta-alan ansiosta. Vita-käännös latailee selvästi pitempään ja sen pelinäkymästä puuttuvat hieman häiritsevästi pikanäppäinten funktiot sekä Danielin tilasta kertova inforuutu. PC-versiolla nähtyä moninpeliä ei nähdä sen koomin Vitalla kuin PlayStation 4:llä.

Jos Unepiciä tarkastelee yhden hengen kahden vuoden peliprojektina, tuntuu sen puutteiden kärkevä kritisointi vähän kohtuuttomalta – on oikeastaan pieni ihme, että yhden miehen tehotiimi on lukuisine yhteistyökumppaneineen saanut kasaan edes mitään näin sujuvaa ja koherenttia. Mieleni tekisikin jaella armopisteitä yrityksestä, mutta tosiasia on kuitenkin se, että indiemarkkinat ovat tupaten täynnä hyviä ja vieläkin parempia pelejä. Ei Unepickään läpeensä mätä ole, mutta tässä seurassa se jää nimensä mukaisesti vähän epäeeppiseksi.