Mikko Kosonen

Dead To Rights on Namcon "versio" Max Payne toimintarymistelystä, jossa kylmähermoinen kyttä Jack Slate lähtee veren maku suussa kostamaan isukkinsa murhaajille Bullet Timen turvin, eikä peli hyydy ainakaan toimintansa osalta. Kunhan vaan muistaa ottaa pelin kliseisen juonen, kehnon kenttäsuunnittelun ja oikeastaan koko pelin kieliposkessa asenteella vastaan on turhan hintava Dead To Rights tällöin jotenkuten menettelevää ajanvietettä kamalan grafiikan seurassa.

Electronic Artsin näillä näkymin viimeiseksi painokseksi sen F1-pelisarjaan jäävä F1 Career Challenge ei ainakaan PS2:lla lopeta taivaltaan mitenkään kunniakkaalla tavalla. Peli kärsii pääosin huonoista kontrolleista, hieman suttuisesta ja epäselvästä grafiikasta, ajoittaisista ruudunpäivitysongelmista sekä erittäin huonosta kanssakilpailijoiden tekoälystä, joka tekee kisaamisesta kirjaimellisesti F1-sirkuksen. Harmi sinänsä, sillä pelin tarjoama neljän kauden pituinen uramoodi olisi ollut erittäin mielenkiintoinen pelattava näin muuten. Olitpa sitten arcade tai simulaattorifani niin pysy kaukana tästä kammotuksesta.

Enter The Matrix on suurella rahalla väsätty kankea toimintapläjäys, joka yrittää kovasti olla se virallinen ja paras Matrix-henkinen peli. Ensimmäisessä onnistuu, jälkimmäisessä ei lähimainkaan.Mikäli kaipaat rahojesi vastineeksi kunnollista Matrix-mäiskettä niin hanki joko parin vuoden takainen Remedyn tekemä erinomainen Max Payne tai sitten Namcon kehittämä hieman keskinkertaisempi, mutta kuitenkin ehkä himpun verran ETM:ää parempi Dead To Rights. Tähän en kuitenkaan välttämättä menisi heti rahojani kuitenkaan upottamaan, sillä sen verran hyvä rimanalitus tämä kuitenkin loppujen lopuksi on, niin PC:llä kuin PS2:llakin.. Elleivät sitten ne ekstravideot ole jotain elämää suurempaa.Jos omistat PC:n sekä PS2:n, niin on suositeltavampaa hankkia PC-versio sen suhteellisen hyvin toteutetun hiiriohjauksensa, sekä niiden terävämpien/parempien grafiikoiden ansiosta. Koska pelillisiä eroja ei kuitenkaan näiden kahden version välillä kuitenkaan kovinkaan paljoa ole ja kontrollitkin ovat toimivat myös PS2:llakin, ei ole mitään syytä antaa kahta eri arvosanaa tässä tapauksessa.

Midtown Madness 3 ei ole pelikokemuksena mitään kovin mullistavaa. Hienosti mallinnetut Pariisi ja Washington ovat kyllä ihan kivoja kruisailukohteita arcademaisesti käyttäytyvillä menopeleillä, mutta muilta osin yksinpelin sisältö jää edellisten osien tapaan melko laihojen ja tylsien pelimuotojen varaan. Jos sattuu omistamaan toisen ohjaimen, tai on mahdollisuus hyödyntää pelin Xbox-Live tai System Link tukea, niin kannattaa peliä harkita, sillä kaverin kanssa peliä jaksaa pelata innolla ainakin jonkin aikaa.

The Hulk on sinänsä ihan onnistunut beat 'em up lisenssipeli Radical Entertainmentilta, mutta valitettavasti pelin nouseminen illan parin hupia enemmäksi kuitenkin kaatuu joihinkin ärsyyttävyyksiin pelattavuudessa, sekä melko lyhyeen ja itseään toistavaan pelikokemukseen. Mikäli raha polttaa taskussa ja sattuu olemaan yksinkertaisemman mätön ystävä, voi The Hulk tarjota ihan kivan pelikokemuksen, mutta muussa tapauksessa peliä voi suositella oikeastaan vain vannoutuneimmille Hulkin faneille. The Hulkin Xbox -ja PC-versio saavat kummatkin saman arvosanan, sekä samat hyvät sekä huonot puolet, koska käytännössä mitään eroa näiden kahden version välillä ei ole.

BloodRayne on keskinkertainen toimintaeepos, jossa isopovinen, mielellään lateksiin pukeutuva ihmisvampyyri-tyttönen saa tehtäväkseen kurmottaa Hitlerin naziarmeijan kätyreitä toisen maailmansodan aika-kaudella jos jonkinlaisin konstein. Ruoska vain puuttuu. Pelin sankarittaressa on kyllä sitä potentiaalia, mutta peliä pelatessa tuntuu koko ajan vain siltä, että hän olisi eksynyt väärään peliin.Alkupuolen mielenkiinto peliä kohtaan lopahtaa suhteellisen nopeasti itseään toistavan pelattavuutensa ja yksitoikkoisen kenttäsuunnittelunsa takia. Peli vetää kotiin ne pisteet mitä vedettävissä on lähinnä sen takia, että paloitteleminen ja muu verellä läträäminen on toteutukseltaan kuitenkin jotenkuten onnistunutta ja ehkäpä terävähampaisen sankarittarenkin takia peliä jaksaa tahkota hieman enemmällä mielenkiinnolla. Jos pelissä ei olisi erikoisefektejä tai BloodRayneä itseään niin en koskisi peliin pitkällä tikullakaan. Kukin vetäkööt omat lopulliset johtopäätöksensä tästä.

GTA: Vice City on erinomainen seuraaja sen edeltäjälleen, Grand Theft Auto III pelille. Mielenkiintoiset tehtävät, paranneltu grafiikka sekä uudet radioasemat ja mahdollisuus ostella taloja tekee pelaamisesta hauskaa ja pelin parissa viihtyy hyvin. Peli ei oikeastaan liiemmälti mokaa missään osa-alueessa mitä se pelaajalle esittelee, koska se tekee kaiken lähes virheettömästi.Tokihan sitä voisi hieman nipottaa tekoälystä, niiden veneiden kankeahkosta ohjauksesta tai jälleen kerran sen moninpelin loistamisesta poissaolollaan, mutta eivät nämä kyseiset seikat kuitenkaan itseäni vaivannut niinkään paljoa, että se olisi jotenkin pelinautintoani sotkenut. Näin ollen en myöskään halua ottaa peliltä sitä puolta tähteä pois. En kuitenkaan myöskään mene väittämään, etteikö seuraavalla GTA-pelillä olisi enään mitään uutta/parempaa annettavana. Arvosana puhukoot puolestaan, minä lähden Vice Cityyn.

Tao Feng: Fist Of The Lotus tarjoilee mukiinmenevää ja hyvännäköistä mättöä tyyliin Mortal Kombat, mielenkiintoisella raajavaurio-ominaisuudella, sekä interaktiivisilla taisteluareenoilla höystettynä. Yksinpelinä alku-innostuksen jälkeen perustylsäksi ja turhauttavaksi mättöpeliksi muuttuva, mutta kaverin kera sitäkin hauskempaa.

Unreal II: The Awakening ei herätä mitään sen kummempia tunteita - näyttävännäköinen räiskintä, joka ei tuo oikeastaan mitään uutta genrensä pariin.

Delta Force: Black Hawk Down on varsin kelvollinen perustasoa oleva FPS-räiskintä, joka ei tuo genreensä mitään uutta, mutta toteuttaa jo hyväksi todettua vanhaa kaavaa ihan hyvin. Pelin ehdottomasti heikoin lenkki on sen surkea tekoäly. Kokonaisuutena ihan hyvä räiskyttely, mutta ei sen enempää.