Cyberpunk 2077 arvostelussa

Duke Nukem Forever. Daikatana. The Last Guardian. Cyberpunk 2077. Näillä neljällä on jotain yhteistä: ne ovat kaikki olleet ikuisuusprojekteja. Kolmesta ensimmäisestä vain yksi onnistui täyttämään odotuksia.

Ikävä kyllä, vaikka tuore (noin yhdeksän vuotta sitten paljastettu) scifiroolipeli Cyberpunk 2077 on ollut myös allekirjoittaneen kenties kovimpia odotuksia vuosiin, jää se bugeineen ja kummallisuuksineen näiden kahden ryhmän välimaastoon. Jos peli PC:llä on buginen, on soppa ollut melkoista pahempi konsolipuolella ja tätä kirjoittaessa PS4-versio on jopa vedetty toistaiseksi pois myynnistäkin.

Cyberpunk 2077 on CD Projekt REDin kauan odotettu, futuristiseen dystopiaan sijoittuva roolipeli, joka perustuu jossain määrin Mike Pondsmithin lautaroolipeliin Cyberpunk. Pelissä omaksutaan nais- tai miespuolisen, V -nimisen palkkasoturin rooli armottomassa maailmassa. Yhdysvaltoihin sijoittuva pelin maailma on useisiin jengeihin jakautunut ja kaoottinen. Käytännössä koko maailma tulevaisuudessa käyttää megakorporaatio Arasakan luomia cyberware-implantteja huumeen kaltaisesti. Eurooppa on sekin pinta-alaltaan enää vain 80 prosenttisesti asuttavassa kunnossa ilmastonmuutoksen vuoksi ja Kiina on asettanut täyskiellon ihmisten ohjaamien siviiliautojen suhteen. Valuuttana toimii eurodollari.

Pelaaminen aloitellaan valitsemalla hahmoluokka sekä luomalla omannäköinen V. Hahmonluontieditori sinänsä on ihan kiitettävän monipuolinen ja arvonnallakin saa kirjavia hahmoja helposti luotua, mikäli ei jaksa veistellä. Alastomuuttakin on tarjolla tissien ja sukupuolielinten muodossa, joskaan pelin aikana nämä eivät näy, ellei varta vasten riisu hahmoaan tavaravalikossa, tai aja moottoripyörällä alasti.

Pelin hahmoluokat ovat street kid, corpo ja nomad. Harmillisesti näillä kolmella ei ole käytännössä mitään oikeita eroja: kullakin on toki oma taustatarinansa – street kid on paljasjalkainen kaupunkilainen, kun taas nomad ei ole koskaan ennen pelin tapahtumia käynytkään pelin metropoliksessa. Kuitenkin jo ensimmäisen tehtävän jälkeen kunkin hahmoluokan kohdalla nähdään sama montage-välianimaatio ja teksti ”kuusi kuukautta myöhemmin..” Varsinainen tarina potkaistaan loppujen lopuksi kullakin hahmoluokalla käyntiin samasta lähtöasetelmasta ja tarinan tapahtumat toistuvat samoina.

Kaikki tiet vievät Night Cityyn

Käsikirjoituksen osalta kaikki Cyberpunkissa vaikuttaa hyvinkin vahvalta. Hahmoluokasta riippumatta kaikki tuntuvat olevan tietoisia legendastatuksen jo aiemmin saavuttaneesta V:stä ja johan alkaa keikkatarjouksia sadella puhelimeen, kun Night Cityä aletaan valloittamaan. Pelin tarina lähtee nopeasti käyntiin ja pitää otteessaan tarjoten useita juonenkäänteitä. Alkuun V ja heti alussa tavattava – erehdyttävästi Manny Calaveran kuuloinen – hahmo Jackie Welles suorittavat kimpassa erinäisiä keikkoja rahaa vastaan. Tapahtumat rullaavat mukavasti ja mielenkiintoisesti eteenpäin ja yhtäkkiä V ajautuukin keskelle elämänsä vuoristorataa, johon liittyy Relic 2.0, eräänlaisen biolastun prototyyppi.

Tarinan mielenkiintoisuutta auttaa se, että Cyberpunk 2077:sta löytyy useita loistavia ääninäyttelijöitä ja todella hyvin ja hyvällä dialogilla suunniteltuja mielenkiintoisia hahmoja. Oikeastaan kaikki suuremmat pää- ja sivuhahmot ovat hienosti näyteltyjä ja puhaltavat rutkasti persoonaa pelin maailmaan.

Kuten moni jo tietääkin, yksi pelin keulakuvista jo ennen sen julkaisua oli näyttelijä Keanu Reeves. Miehen machopersoonaa uhkuva virtuaaliversio on rokkarianarkisti Johnny Silverhand. Hollywoodin tähtiä on velmuillut videopeleihin aina 90-luvun alusta asti, kun peligrafiikka saatiin viimein edes sille tasolle, että naaman tunnisti ja puheen sai ulos digitaalisena. Trendin aloittivat aikoinaan ehkäpä Mark Hamill ja Tim Curry pelillä Gabriel Knight, mutta sanoisin, että Keanun suoritus on julkkishistorian parhaasta päästä.

Roolina Johnny Silverhand on kuin vanhentunut Bill&Tedin Bill, jonka tappavuusaste on tarvittaessa luokkaa John Wick – pitkälettilookista puhumattakaan. Silverhand on hahmona keskeinen, mutta en spoilaa sen enempää. Maininnan arvoisia ovat kuitenkin muun muassa myös yllä mainittu V:n bestis, Jackie Welles, mutta myös Voodoo Boys -jengin johtaja Placide sekä myöhemmin tavattavan jengiläisnainen Panam. Hienon roolisuorituksen mielestäni tekee myös V:n naispuolinen ääninäyttelijä Cherami Leigh, jonka suoritus on kertaheitolla tunteikkaampi ja muistettavampi kuin miesäänen.

Blade Runner 2077

Tapahtumat sijoittuvat valtavaan Night Cityyn (jonkinlainen perverssi versio New Yorkista) sekä sen ränsistyneempään, Etelä-Kaliforniaa näyttelevään kaupunginosaan, Pacificaan. Jälkimmäiseen lukeutuu myös Fallout-pelejä muistuttava autiomaasta muodostuva alue.

Peruspilareiltaan Cyberpunk 2077 on tyypillinen avoimen pelimaailman toimintaroolipeli, joskaan tapahtumia ei ole poikkeuksellisesti kuvattu 3rd person kuvakulmasta GTA-pelien ja muiden vastaavien tapaan. Peli on alusta loppuun puhdasta FPS-pelailua, jossa vain autoilun ja moottoripyöräilyn aikana on mahdollista kokea ohjaamokuvakulman ohella myös ulkoinenkin näkymä.

Cyberpunk 2077:n scifimaailma huokuu valtavasti tunnelmaa ja ensimmäiset pelitunnit menivätkin omalta osaltani melkeinpä yksinomaan pelin maailmaa ihastellessa ja autoradion lukuisia radiokanavia ja hyvää musiikkia kuunnellessa. Peli on täynnä Blade Runnerin inspiroimaa tunnelmaa neonvärikyltteineen, liikennevalosysteemeineen kuin valaistuksineen sekä ajoittaisen harmaan masentavan sateen kera. Vapaa seikkaileminen ja tutkaileminen paljastaa kaduilta yökerhoja, tunnelmallisia ja toinen toistaan erilaisia pimeitä kujia ja niin edelleen. Cyberpunk 2077 on mielestäni lähimpänä Blade Runneria kuin yksikään muu moderni peli on ollut, mutta vaikuttuksen lähteeksi pelille voisi nostaa myös melko uuden Hollywood-versioinnin animesta Ghost in the Shell.

Kaupunkielämää

Tekemisen osalta Cyberpunk 2077 jakautuu pää- ja sivutehtäviin. Pelasin pelin tarinan lävitse noin 35 pelitunnin aikana, mutta tähän kuului myös muutamia suoritettuja sivutehtäviä sekä pelkkää tallustelua, päätöntä autoilua kuin maailman ihailuakin. Tarinan keston voisi siis typistää arviolta noin kolmeenkymmeneen tuntiin. Pelin maailma alueineen on melko valtava, mutta Cyberpunk 2077 on silti lähempänä esimerkiksi Mafia-peliä (kuin sen uusintaakin), sen sijaan että Cyberpunk olisi GTA V:n kaltainen oheispuuhastelulla kyllästetty paketti.

Night City on iso, mutta tekemisen osalta kuitenkin melko rajattu. Tarinatehtävien ja sivutehtävien ohella pelistä löytyy tekemistä lähinnä pienten viholliskohtaamisten osalta, mutta myös juottoloita, tavarakauppiaita, ripperdoc-vastaanottoja sekä tappelukerhoja löytyy. Baareissa voi käydä dokaamassa peliruudun aaltoilevaksi – mitään muuta hyötyä siitä ei ole ja System Shock -pelien tapaan alkoholi muutenkin pudottaa statseja hetkellisesti. Vaatekaupoilla voi käydä, mikäli mielii jotain tiettyä lookkia hahmolleen ja tappeluissa voi käydä keräämässä XP:tä. ”Ripperdocit” ovat tulevaisuuden lääkäreitä, jotka pulttaavat uutta cyberware-palikkaa pelaajan kroppaan pyynnöstä.

Onneksi äärimmäisen mielenkiintoisen tarinan ja sen tehtävien ohella myös sivutehtävät onnistuvat olemaan kiinnostavia ja tuntuvat ikään kuin varsinaisen tarinan jatkeilta, irrallisen täytteen sijaan. Totta kai päätarinaa edistää mielellään enemmän, mutta myös sivutehtävien pelaaminen oli mielestäni kiinnostavaa. Öisiä katukisoja, muistotilaisuutta, pormestarin murhan selvittelyä ja niin edelleen. Sivutehtävät olivat sisältönsä mielenkiintosia myös siksi, että niissäkin kohdattavat hahmot ovat hyvin kirjoitettuja.

Vihollisten listimisestä ja tehtävien suorittamisesta hahmolle kertyy XP:tä sekä katumainetta. Molemmat tuottavat taitopisteitä, joista toisia käytetään taitopuussa viiden pääluokan nostamiseen ja toisia näiden viiden luokan yksittäistaitojen parantamiseen. Eli esimerkkinä hahmon ”älykkyys” nostetaan vaikkapa tasolle 7, joka parantaa tiettyjä perusominaisuuksia. Sen jälkeen älykkyyden alavalikosta käydään toisilla pisteillä ottamassa käyttöön taitopuuhun auennut uusi hakkerointitaito.

Kaikkiaan taitopuuhun kuuluu älykkyyden lisäksi neljä muuta pääkategoriaa ja jokaisessa on alavalikkoina kaksi tai kolme välilehteä. Erilaisia hankittavia skillejä piisaa, mutta osa niistä tuntui hieman turhiltakin.

Kaupungissa seikkailtaessa ja tehtäviä suoritettaessa välillä pidemmäksikin muodostuvia etappeja voidaan taittaa joko autoilla tai moottoripyörillä. Pelaajalla on mahdollisuus myös ostaakin joitain menopelejä omakseen, jolloin ne tallentuvat kutsuvalikkoon, josta ne voidaan KITTin kaltaisella automaattipilotilla kutsua paikkaan kuin paikkaan. Kalliiden ajoneuvojen ostaminen on käytännössä kuitenkin vain hyvän säästörahan tuhlaamista, sillä mitkä tahansa menopelit voidaan GTA-pelien tavoin varastaa omaan käyttöön suoraan liikenteestä.

Sama pätee melkeinpä aseisiin kuin suojaustakin parantavaan vaatetukseen. Ellei erityisesti halua jotain tiettyä asetta tai tiettyä vaatekappaletta omalle hahmolleen, on aseiden ja vaatteiden ostaminen täysin turhaa, kun kaikki vanhaa parempi tavara on mahdollista napsia tapetuilta vihollisilta matkaan. Rojua kerätään tuttuun roolipelityyliin rojua taskuihin kuin pieni imuri. Tiettyyn kilomäärään asti voi kantaa pussihousuissaan aseita, räjähteitä kuin rakentelun varaosiakin, kunnes painoraja tulee vastaan. Kantorajaakin voidaan nostaa taitopuussa ja tarpeettomat tavarat voidaan hajottaa raaka-aineiksi tai myydä kauppiaille tai automaatteihin.

Tavaraa voidaan itse myös rakentaa, kunhan löydetään kunkin esineen craftaamiseen tarvittavat piirustukset. Pelaaja voi craftata ja päivitellä aseita ja ammuksia, mutta myös olemassa olevia vaatteitakin voidaan parannella. Astmapiipun näköisiä medikittejä jouduin harvoin itse luomaan, koska kerättyäni aina kaiken talteen kaikkialta, sain ylläpidettyä noin 50-70 piipun jatkuvaa varastosaldoa. Piipuista oli hyvä imaista keuhkoihin pikaisesti nurkan takana vihollisylivoiman tulittaessa energiaa pois. Piippuja tosin kului kahdesta kolmeen koko energiapalkin täyttämiseksi – ja kun hardilla pelasi, piippuja kului paljon.

Kehittyvä kyborgi

Kaikkea mukaan haalittua tavaraa ei roolipeleille ominaiseen tapaan voi aina heti käyttää, mikäli pelaajan taso on liian alhainen. Pelissä kerätään taitopisteitä tuottavan XP:n ohella myös katumainetta, joka tuottaa toisenlaisia taitopisteitä. Toiset vaikuttavat taitopuun viiteen pääluokkaan, kun taas toiset näiden aliluokkiin, joista kustakin löytyy kaksi tai kolme eri välilehteä. Esimerkiksi käsiaseille ja haulikoille sekä kivääreille löytyy oma välilehtensä, kuin myös veitsille ja miekoille. Pelaaja voi parantaa hakkerointitaitojaan, mutta myös aseenkäsittelyä kivääreistä lähitaisteluun ja niin edelleen. Kaikista turhimmiksi koin hakkerointitaitojen päivittelyn – osittain ihan juuri siksi, että jaksoin harvemmin mitään hakkeroida.

Käytännössä ainoa mihin rahojaan kannattaa laittaa, ovatkin kalliisti hinnoitellut cyberware-implantit. Uudet keuhkot, kädet, paremmat silmät, jalat ja sen sellaiset antavat pelaajalle parannuksia statseihin XP:n keräämisen ulkopuolella. Parempaa panssaria, hypi korkeammalle, juokse pidempään superstaminan kanssa ja niin edelleen.

Cyberwarella on mahdollista parantaa myös hakkerointiominaisuuksiakin. Eihän Cyberpunk 2077 olisi scifi-RPG eikä mikään, ellei hakkerointia löytyisi. Tab-näppäimellä tai vaihtoehtoisesti togglena caps-lockin kanssa pelaaja voi vaihtaa pelinäkymän hakkerimoodiin ja sulkea valvontakamerat, hakkeroida tykkitornit kuin vaikka poliisidronetkin.

Kaikilla kun on vuonna 2077 cyberware-implantteja kehossaan, voidaan myös viholliset, poliisit kuin siviilitkin hakkeroida. Shokkia systeemiin tai koko roskan rebootti – jälkimmäinen aiheuttaa kohteelleen hetkellisen sokeuden. Useita muitakin hakkerointilastuja löytyy, joita voi pultata oman hahmon kehoon. Vihollisia voidaan myös hakkerimoodissa kätevästi tägätä, jolloin ne näkyvät seinien lävitse, silloinkin kun moodi otetaan pois päältä.

Hakkerointi on ihan hauska ominaisuus sinänsä ja totta kai sellainen on pakko olla mukana ihan vaan, jotta ei jäätäisi samaa genreä edustavaa Deus Ex -pelisarjaa nolommalle tasolle. Hakkeroinnin käyttöarvo jää Cyberpunk 2077:ssä kuitenkin monesti aika laihaksi, minkä lisäksi hakkeroinnin käyttöliittymä on aluksi hieman sekavakin ja vaatii pientä totuttelua. Useimmiten tulin hakkeroineeksi ainoastaan kamerat pois päältä ja vain välillä jaksoin antaa sähköshokkia jollekin.

Hakkeroinnin käyttöaste jää laihaksi, koska se tekoäly on niin roskaa kauttaaltaan. Monesti viholliset partioivat omia tiluksiaan, kun pelaaja saapuu paikalle. Hiippaillessa voidaan yleensä tiettyyn pisteeseen asti nopeasti naksutella niskat untenmaille tai hautaan ja raahataan tarvittaessa ruumiit piiloon näkökentästä. Suoraa tulitaisteluakaan on vihollisasemissa turha pelätä, sillä suurin haaste tulee siitä, että vihollisia on aina iso ylivoima. Ja joskus ne voivat ampua seinien lävitse. Ja joskus niitä spawnaa taisteluihin lisää. Joskus vihollinen saattaa kesken tulitaistelun lopettaa toimimisen ja yksi tai kaksi tyyppiä jää seisoskelemaan silmät ammollaan.

Älytön tulevaisuus

Pelasin peliä pitkän matkaa hard-vaikeustasolla ja ainoa ero easyyn ja mediumiin katsottuna oli lopulta se, että jossain vaiheessa peliä toiminta meni siihen, että vihollinen sai yhdellä osumalla hahmoni energiat kerta toisensa jälkeen minimiin, vaikka panssaria ja vaatetta oli vedetty niskaan. Vihollisen älyyn vaikeustasot eivät vaikuta. Easy on aivan liian helppo ja mediumillakin harvemmin tarvitsi käyttää itselääkintää. Vaikeustasoissakin olisi siis paljon hiottavaa.

Tavalliset jengiläiset eivät monesti välitä omasta terveydestään ja juoksentelevat hetken kyykisteltyään suoraan syliin tai muuten vain sekoilevat omissa asemissaan. Poliisit eivät nekään yleensä jaksa reagoida yhteen ampumistapaukseen tai yliajoon. Jos jaksavat, nopea juoksu pelaajalta lähimmän nurkan taakse piiloon ratkaisee yleensä ongelman ja etsintäkuulutus katoaa.

Pelaajan järjestämän isomman katurähinän aikana poliisit eivät aluksi tule paikalle lainkaan, kunnes tulevat – teleporttaavat salamana välittömästi pelaajan selän taakse joukkoina, eivätkä juuri jätä tilaisuutta selvitä tilanteesta, kun läjä poliiseja sekä aseistettuja droneja tulittaa pelaajaa. Virkavallan kanssa ei kuitenkaan tule ongelmia, jos vain keskittyy tehtäviin, eikä jää taistelemaan poliisien kanssa kaduille jalkautuneena. Kaupungista löytyy myös V:tä varten metsästettäviä ”cyberpsychojakin”, jotka ovat siis vaarallisia ja psykoosiin ajautuneita implanttien liikakäyttäjiä. Täynnä cyberwarea oleva tyyppi on hankalampi kukistaa – ei kuitenkaan mahdoton tehtävä, kuin pelaajan piirittävät poliisit.

Samaa spawnaamista harrastaa pelin tekoälyliikennekin. Kuin vanhassa Grand Theft Auto III -pelissä konsanaan autot katoilevat ja ilmestyvät pelaajan silmien edessä tai kun silmä hetkeksi välttää. Autoilu ja moottoripyörällä ajo sinänsä on mielestäni varsin toimivaa ja ajotuntuma hyvä ja kaikilla autoilla erilainen. Hiiri-näppäimistöllä pelatessa menee GTA-pelien tapaan hetki tottua ajamiseen näppäimistöllä, siinä missä padi ajaa asian kirjaimellisesti heti paremmin, mikäli on kärsimättömämpi luonne. Pelin värikkään retrofuturistisen neonväriloiston sekaan mahtuu useita hienosti suunniteltuja ”syd meadimaisia” futuristisia autoja hienoine ohjaamoineen, joita ei ole vedetty turhan överiksi – menopelien kirjo on riittävän laaja.

Värikkyyttä ja eroa riittää myös kaupungissa tallustelevissa siviileissäkin. Monella ovat menneet cyberware-koristelut överiksi ja monet näyttävätkin hauskasti enemmän tai vähemmän sekaisin olevilta kyborgeilta. Siviilit ovat kuitenkin käytännössä enemmän tai vähemmän pelkkää taustakohinaa tuottamaan mielikuvaa valtavan vilkkaasta metropolista, kuin että hahmoilla olisi mitään oikeaa tarkoitusta. Yhdelläkään sivullisella ei ole koskaan mitään mielekästä sanottavaa – tarkemmin ottaen kaikki hahmot ovat epäystävällisiä tai hokevat samoja repliikkejä naamavärkistä riippumatta. Välillä eivät jaksa edes suutaan avata kommentteja laukoessaan. Jos jalankulkijoita jää oikeasti tarkkailemaan, immersio särkyy helposti. Välillä voi huomata kuinka osalla hahmoista on jopa skriptattuja reittejä, joita ne toistavat. Muutamat havaitsemani hahmot kävelivät samaa katua päästä päähän. U-käännös ja takaisin. U-käännös ja takaisin.

Ainoa merkityksellinen keskusteleminen pelissä käydäänkin pää- ja sivutehtäviin liittyvien hahmojen kanssa joko tehtävien aikana tai vaihtoehtoisesti silloin, kun puhutaan tyyppien kanssa puhelimessa. Pelaajan hahmo voi valita usein keskusteluvaihtoehdoista muutamia ja hahmoluokasta riippuen, on vastausvaihtoehtoinakin jotain uniikkeja vastauksia, mutta niiden vaikutus jäi vähän mysteeriksi. Käytännössä pelissä taitaa olla noin kolme erilaista loppua, joiden aktivointi ratkeaa tietyissä kohdissa tarinan loppupuolella, eikä siksi tuntunut, että keskusteluiden aikana tehdyt hahmoluokkakohtaiset dialogivalinnat vaikuttivat oikeasti mihinkään.

Welcome to Bug City!

Harmillisesti Cyberpunk 2077 on melko buginen – bugisimpia pelejä miesmuistiin. Pelasin pelin kertaalleen lävitse sen originaalina 1.03-versiona ja pelin etenemistä estäviä päätarinan bugeja tulin kokeneeksi kaksi kertaa. Molemmat ongelmakohdat selvitin onneksi lataamalla aiemman tallennuksen kertaalleen uusiksi ja kun palasin bugipaikkaan, peli eteni.

Pelaamisen ja arvostelun kirjoittelun aikana pelille ehdittiin julkaista kolme päivitystä. 1.04 -päivitystä en saanut millään asennettua asentamani Gog-version offline-tiedostojen päälle. Lueskeltuani tarpeeksi foorumeita ja mahdollisia purkkavirityksiä päivityksen asentamiselle, luovutin. Offline-tiedostojen päivitykset ovat bugisia ja rikki nekin, siinä se. Surkeasti tehtyjen pätsien kanssa ei kannatakaan tuhlata aikaansa.

Pelasin pelin kuitenkin suhteellisen ongelmitta läpi 1.03 versiona. PC-versiossa eniten ongelmia on tuntunut olevan sivutehtävissä ja joita päivitykset ovat eniten korjanneet. Näitä pelasin läpipeluuni aikana kuitenkin vain muutamia. Kun tarina on läpäisty, peli kysyy Night Cityn tutkailemisen jatkamisesta. Tekemättömät sivutehtävät voidaan pelata yhä lävitse – tai sitten ei. Käytännössä jatkaminen kun ei onnistu. Continuen valitseminen päävalikosta vie pelaajan takaisin lopputekstien alkuun. Lopputekstien skippaus esittää jatkamiskysymyksen uudelleen ja rumba alkaa alusta.

Läpäistyäni pelin säästin pelitallennukset ja poistin asennuksen kokonaan. Asensin pelin 1.06-version Gog Galaxyn kautta. Tuorein versio korjasi omalla kohdallani 1.03:ssa eniten häirinneen visuaalisen grafiikkabugin, joka piirsi kaukaisuudessa olleet puut ja puskat lattioiden ja seinien lävitse muiden objektien päälle, joskus jopa suoraan hahmojen naamoille. Päivitykset korjasivat myös äänien ajoittaisen rätinän. Kohuttua, pelitallennukset mahdollisesti rikkovaa bugia en kohdannut. 1.06 ei kuitenkaan korjaa koko peliä, nimittäin esimerkiksi pelin kökköä tekoälyä sekä täysin typerää ja epäuskottavaa virkavaltaa.

Yöllistä silmänruokaa

Audiovisuaalisesti Cyberpunk 2077 näyttää pääasiassa nätiltä. Night City tarjoaa paljon silmänruokaa ja mielenkiintoisia yksityiskohtia, joskin ehkä liian usein tehtäville olennaisia hahmoja tavataan puolipimeissä yöklubeissa, puolipimeissä virastorakennuksissa tai pimeillä takakujilla. Pää- ja sivutehtävien hahmomallinnukset ja animaatiota näyttävät hyviltä, mutta aivan samanlaista ei ole tarjolla kaduntallaajille. Joidenkin osalta se on parempaa ja joidenkin osalta vaisumpaa. Autot näyttävät hienoilta ja toisin kuin esimerkiksi toinen tuore kyberpunkahtava peli, Watch Dogs – Legion, näyttää Cyberpunk 2077 hyvältä niin päivä- kuin yöaikaankin.

Hieman hassusti omaa hahmoaan ei koko pelin aikana tule nähneeksi. Alun hahmonluontieditorissa luodaan ulkonäkö yksityiskohtia myöten, mutta ainoat hetket kun omaa hahmoaan ja paikoin yksityiskohtaisesti luotuja vaatetuksiakaan pääsee ihailemaan on tavaravalikossa, moottoripyörän selässä tai peliliin vilkaisemalla. Peileissäkin näkymä joskus bugittaa ja hattu päässä peilin eteen marssiva hahmo onkin siilitukkainen ja hatuton – oli oma V mies tai nainen. Erillinen valokuvatila pelistä löytyy, jossa omaa hahmoaan voi mallailla ja asetella näyttävästi. Toivon mukaan pelin lisäpäivitysten myötä mukaan saataisi myös jonkinlainen 3rd person pelikuvakulman mahdollisuus.

Omalla laitteistollani Cyberpunk 2077 pyöri riittävän hyvin ultra-detaileilla ja 1080p-resoluutiolla. Pääosan ajasta ruudunpäivitys oli 30-40 kuvan luokkaa sekunnissa, kun välillä putoiltiin ikävästi kahteenviiteenkin. Dippailu 25-30 -tasolle oli kuitenkin harvempaa, joten en lähtenyt laskemaan graafisia yksityiskohtia peliä pelatessani. Kokeilemani 1.06-versio ei mitenkään merkittävästi muuttanut ruudunpäivityksen vauhtia verrattuna pääasiassa pelaamaani 1.03-versioon.

Taustamusiikin osalta tarjolla on usean autoradion voimin soivat oikeiden bändien biisit, minkä lisäksi peli tarjoaa tehtävien ja toiminnan aikana soivaa CD Projektin omaa musiikkiakin. Radiokanavilla on tarjolla kivasti kaikkea laidasta laitaan, siinä missä tehtävien aikainen musiikki tarjoaa aimo annoksen elektronista musiikkia, ambienssiraitaa kuin heavympaa, Mick Gordonin kaltaista Doom-räimettäkin. Muun muassa Warp Brothers ja Marco Beltramin mainio Blade II soundtrack tulivat hetkittäin mieleen. Parhaimmillaan visuaalinen kaupunkinäkymä yhdessä hyvän musiikkiraidan kanssa kirvoitti kerta toisensa jälkeen todella hyviä fiiliksiä – se pelkkä kahden osa-alueen yhteistyö.

Loppusanat

Cyberpunk 2077 on ristiriitainen tapaus. Toisaalta sitä on odotettu kauan kuin kuuta nousevaa ja nyt kun se on täällä, sen valtava maailma vahvan, loppuunsa asti otteessaan pitävän tarinan sekä mielenkiintoisten hahmopersoonallisuuksien kera on tunnelmallista ja koukuttavaa. Samaan aikaan peli on todella buginen. Immersio särkyy ajoittain ja koukutus hiipuu. Kunnes se taas nousee.

PC-versio on ehdottomasti toimivin Cyberpunk 2077 tällä hetkellä, mutta siitä huolimatta tämän tason röyhkeää bugisuutta muistan äkkiseltään nähneeni viimeksi Sin-pelin julkaisun aikoihin 90-luvulla. 1.06-päivityksen kanssa peli paranee jossain määrin, mutta ei korjaa heikkoa tekoälyä, poliisisysteemiä tai rikki olevaa jatkamismahdollisuutta tarinan pelaamisen jälkeen.

Pelin voi tällaisenaankin pelata lävitse ja saada siitä mielestäni nautintoa, mutta en sen hankkimista lähtisi erikseen suosittelemaan tässä vaiheessa, mikäli odotusmalttia vain löytyy. Arvosanakin olisi ilman ongelmia hieman korkeampi. Silti, en voi väittää etteikö Cyberpunk 2077 olisi ollut bugeineenkin ja rajoitteineenkin yksi tämän vuoden koukuttavimmista pelikokemuksista.