Def Jam: Fight For NY arvostelussa

Def Jam: Fight For NY on jatkoa EA:n viime vuonna ilmestyneelle Def Jam: Vendetta pelille, jossa kuuluisat rap-artistit ottivat mittaa toisistaan. Fight For NY jatkaa samaa kaavaa, tosin tappelijoita ja tappeluareenoita on enemmän ja liikkeet ovat paljon monipuolisempia. Ykkösosan tapaan myös Fight For NY tarjoaa melko kevyellä juonella höystetyn Story pelimuodon pelattavaksi, jossa seurataan oman tappelijan edesottamuksia. Kakkosen tarinassa pelataan D-Mobin porukoissa ja taistellaan vallasta Crow nimisen hepun jengiä vastaan jos jonkinlaisissa paikoissa.

Pelin alussa valitaan pärstäkerroin muutamasta valmiista vaihtoehdosta tai sitten luodaan kokonaan oma näkemys mieleisen näköisestä tappelijasta. Kun tappelija on saanut “ääriviivat” eli karkeat kasvojen piirteet on aika hypätä itse peliin. Hahmon kustomointi ei lopu pelkkien kasvonpiirteiden valikoimiseen vaan persoonallista tappelijaa pääsee rakentamaan kiitettävän monipuolisesti.
Pelistä löytyy erillinen shoppailualue, jossa pelaaja voi hankkia itselleen erilaisia tatuointeja, hiuskampauksia, ketjuja, sormuksia ja muita helyjä, sekä ennen kaikkea vaatteita. Hahmonluontiominaisuus melkeinpä pelissä kuin pelissä on tervetullut ja Def Jam: Fight For NY:ssä se auttaa ainakin jonkin verran imaisemaan pelin tarinan pariin paremmin, mikä tuo lisää syvyyttä pelikokemukseen, vaikkakin kyseessä onkin pohjimmiltaan pelkkä tappelupeli.

Def Jam: Fight For NY pitää sisällään tappelemista, joka koostuu kokonaisuudessaan viidestä eri taistelulajista; painista, katutappelusta, alistuksesta, kick boxingista sekä martial artsista. Jokaisesta voitetusta tappelusta saa rahaa, taitopisteitä, erikoisliikkeitä, uusia musiikkikipaleita kuunneltavaksi, sekä useimmiten myös avattua voitetun tappelijan käyttöön pelin Battle moodissa, josta lisää myöhemmin.

Tienattua rahaa voidaan törsätä vaatteisiin sekä uusiin mitä mielenkiintoisempiin erikoisliikeisiin, kun taas taitopisteitä kulutetaan vain ja ainoastaan kuntosalilla. Kuntosalilla opitaan tarinamoodin aikana maksimissaan kolme pelin viidestä taistelulajista jotka sulautuvat keskenään, jonka lisäksi yleisiä tappelutaitoja, kuten nopeutta ja kovuutta voidaan ja täytyykin hioa paremmiksi mikäli mielii pärjätä.

Tarinan aikana läpikäydään noin 90 tappelumatsia kahdellakymmenellä erilaisella tappeluareenalla ja kohdataan noin 70 tappelijaa, joista noin 40 on ihka oikeaa esikuvansa näköistä ja kuuloista räppäriä. Tappelemaan pääsevät muun muassa kaverit, kuten Busta Rhymes, Fat Joe, Flava Flav, Freeway, Ghostface, Ice T, Joe Budden, Kimora Lee Simmons, Lil’ Kim, Ludacris, Method Man, Redman, Sean Paul, Slick Rick, Snoop Dogg ja Xzibit.

Tutuksi tulevat paikat kuten metro-asema, muutamat baarit, pienikokoinen häkki, autoromuttamo, nyrkkeilykehät ja niin edelleen. Pelin ehkäpä hienoin ominaisuus on sen interaktiivinen yleisö. Taustalla möykkäävä yleisö ei jää pelkästään pelkäksi kosmeettiseksi hienoudeksi vaan yleisöllä voi aika ajoin olla ratkaisevakin merkitys tappelun lopputulokseen.

Valtaosassa pelin areenoista yleisö on kerääntynyt tappelijoiden ympärille. Tuon tuosta yleisön joukossa joku heiluttelee kädessään esimerkiksi pulloa, jakoavainta, biljardikeppiä, pesäpallomailaa tai muuta vastaavaa. Kävelemällä tällaista henkilöä kohti saa itselleen nopeasti hankittua lyömäaseen, jolla mäjäyttää vastustajaa. Esineen saamiseen tosin vaikuttaa se, että pitääkö yleisö esinettä hamuavasta tappelijasta vaiko ei. Niin sanottua “rispektiä” kerätään pukeutumalla “katu-uskottavasti” matseihin. Jos yleisö ei lähestyvästä kaverista pidä, voi nopeasti käydä niinkin että esimerkiksi pulloa ei saa vaan siitä saa päähänsä. Joskus yleisöä päin lentävä kaveri saattaa myös joutua tuupatuksi takaisin keskelle tai sitten kiinni pidellyksi samalla kun vastustaja pieksee ilmat kaverista pihalle. Muutamissa areenoissa, joissa yleisö ei ympärillä ole on käytetty toisenlaista oivallusta, kuten esimerkiksi metro-asemalla jossa tappelun voi päättää potkaisemalla vastustajansa raiteille metron tulohetkellä.

Tappelupaikoilla voi myös harrastaa hieman omaa luovuuttaankin esimerkiksi paiskaamalla vastustajan päin pöytää ja sen jälkeen potkimalla tätä päähän tai hieromalla vastustajan naamaa seinään. Kun pelaaja pieksee vastustajia tarpeeksi tulee mahdollisuus aktivoida eräänlaiset “supervoimat”. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että aktivoituaan voi pelaaja suorittaa yhden näyttävän erikoisliikkeen viholliseen, jolloin tämän energia vähenee dramaattisesti ja mahdollisuus voittoon suurenee. Pelin myöhemmissä taisteluissa erikoisliikkeiden käyttäminen tuntuu nousevan tärkeämpään rooliin, jonka lisäksi myös vastustajat alkavat käyttämään sitä ahkerasti. Erikoisliikeitä on monia erilaisia, mutta kaikki ne tuntuivat vievän oikeastaan saman verran terveyttä vastustajalta, joten käytännössä niiden erilaisuus perustuukin vain näyttävään animointiin.

Kaikki tämä kuulostaa varmasti vaikealta hallita, mutta sitä se ei pienen totuttelun jälkeen kuitenkaan ole, sillä pelin kontrollit ovat mukavan simppelit. Vasemmalla tatilla liikutetaan kaveria kun taas X ja Y ovat lyönti ja potku. Vasenta liipaisinta pohjassa pitämällä voidaan lyönnit/potkut kohdistaa alaruumiiseen. B-nappulalla voidaan juosta karkuun jos siltä tuntuu, mutta sitä voidaan käyttää myös potkaisemiseen juoksuvauhdissa. A:lla voidaan tarttua vastustajaan ja esimerkiksi samalla potkia polvella mahaan. Jos vastustaja nojaa seinään voidaan tarttumalla siihen heittää kaveri seinää päin tai muuta vastaavaa tilanteesta ja paikasta riippuen. Oikealla tatilla hoituu edellä mainittujen erikoisliikeiden käyttö. Kuntosalilla voidaan määrittää maksimissaan neljä erikoisliikettä vastaamaan tatin jokaista ilmansuuntaa. Siten esimerkiksi tattia ylöspäin kerran työntämällä saadaan aktivoitua jokin haluttu liike mikä kyseiseen suuntaan on määritetty.

Edellä kerrotuista monista sisällöllisistä asioista voi helposti päätellä, että vaikka veren määrä ei pelissä tuttuun EA tyyliin niin kovin suurta ole(sitä kuitenkin löytyy)niin kyllä pelin liikkeistä monet selännaksautus -ja päähänpotkimistyyliset liikkeet erittäin väkivaltaisesti ja pakko myöntää, myös näyttävästi animoituja ja näin ollen 18-vuoden ikäraja pelille onkin varsin kohdallaan.

Kaiken tämän hyvän pelattavuuden kruunaa loistava äänimaailma. Tappeleminen kuulostaa erittäin realistiselta kaikkine iskuineen ja naksautusäänineen päivineen, minkä lisäksi tappelijat puhisevat jokaisen matsin alussa omaperäiseen tyyliin. Taustalla raikaa usean pelistä löytyvän räppärin biisejä, jotka sopivat peliin kuin nyrkki silmään ja niitä kuunteleekin ilokseen monen monta kertaa. Myös visuaalisuus on erittäin kohdallaan ja lukuisat räppärit muistuttavat hienosti omia esikuviaan, eikä persoonallisissa kasvonilmeissäkään ole säästelty. Tappeluareenat ovat kiitettävän yksityiskohtaisen näköisiä, minkä lisäksi esimerkiksi hajonneiden pullojen sirpaleet ja katkenneet kepit sun muut jäävät lojumaan tappelupaikalle.

Tarinamoodia siivitetään aika ajoin pelin omalla grafiikkamoottorilla tehtyjen tyylikkäiden välianimaatioiden voimin, mikä lisää kummasti mielenkiintoa tappeluun kun pelaajalla on edes illuusio siitä, että tappelua harrastetaan jostain syystä. Addiktiivinen tarinamoodi ei kuitenkaan kestä ikuisesti ja erittäin ahkeralla pelaamisella se onkin ohitse muutamien pelipäivien jälkeen, mikä on sääli. Ainoastaan pelin viimeinen taistelu on tehty ärsyttävän vaikeaksi ja sitä saakin moneen otteeseen yrittää.
Tarinamoodin jälkeen on tarjolla vielä se arvostelussa aiemmin mainittu pikapelin roolia toimittava Battle-moodi, jossa voi pelata maksimissaan kolmen kaverin kanssa tai sitten kolmen tietokonehepun kanssa. Battlessa voidaan valita oma(t) hahmot tai kuka tahansa pelin valmiista tappelijoista pelattavaksi halutulla areenalla. Battlesta löytyy muutamia erilaisia tappelumoodeja, jotka kaikki tulee tutuksi Story moodissa, kuten esimerkiksi metro-aseman tappelu, kaikki vastaan kaikki ja kaksi 2 Vs. 2. Yhdessä kavereiden kanssa pelaaminen on hauskaa, varsinkin kun pelataan kaksihenkisissä tiimeissä muita vastaan.