Ghostbusters – The Video Gamen PS2-versio osoitti, että lisenssipeli voi tarkoittaa joskus muutakin, kuin sieluttomien markkinointimörköjen hyökkäystä hyväuskoisten kuluttajien kukkaroille. Vaikka peli itsessään kärsi lievästä geneerisyydestä, riittivät alkuperäinen ääninäyttelijäkaarti sekä nokkela, Dan Aykrodin ja Harold Ramisin avustama käsikirjoitus vakuuttamaan, että kyse oli enemmän rakkaudella rakennetusta tribuutista kuin kuolleen hevosen potkimisesta. PS2-versio kellotti GR:n syynissä kokonaiset neljä tähteä. Aika katsastaa kuinka haamujahti taittuu seuraavan polven Pleikkarilta.
PS3:n Ghostbusters on PS2-pikkuveljensä tavoin erittäin kelvollinen, mutta samalla hieman yllätyksetön räiskintäpeli. Perinteiset tappovälineet korvattu protonisäteellä, ynnä muilla teemaan istuvilla haamunkaappaushärveleillä ja ympäristöjen halkomisesta on tehty jännempää istuttamalla pelaajaa hetkittäin haamuskannerin ääreen. Pojimmiltaan kummitusjengin brändijatke on kuitenkin tyylipuhdas ja lineaarinen kolmannen persoonan ammuskelu. Ideassa ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä pelattavuus on tasaisen toimivaa ja pintapuolisesti homma näyttää sekä tuntuu alkuperäiseltä Ghostbustersilta. Näin siis aina haamujengiläisten nokkelaa sanailua ja Ray Parker Jr:n legendaarista teemakappaletta myöten.
Modernin lisenssipelin tavoin, Ghostbusters – The Video Gamea tarjoillaan kaksin maustein. PS2:lla ja myöhemmin myös Wiillä nähtävä painos on polygonimääräisesti hieman kevyempi ja graafiselta tyyliltään sarjakuvamaisempi, kun taas bitinmurskausvoimaltaan pätevämmällä PC-Xbox-PS3 -kolmikolla grafiikka on terävämpää ja hahmot enemmän valkokangasvastineidensa näköisiä. Pelilliset erot ovat vähäisiä: PS3:lla pelaajan terveys ja aseiden latinki esitetään perinteisen HUD:n sijasta suoraan pelaajahahmon protonirepun valoina ja haamuskanneria tuijotetaan olkapäänäkymän sijasta silmien takaa. Pökertyneiden haamujen motittaminen vaatii hieman PS2-painosta enemmän analogitatin rääkkäämistä, sillä mokomat pistävät oikein olan takaa kampoihin joutuessaan haamuansan vaikutuspiiriin.
Yksinpelin tarina on alustasta riippumatta sama, joskin joitakin yksittäisiä kohtauksia on jouduttu sovittamaan julkaisualustakohtaisesti. Esimerkiksi vaahtokarkkimiehen kukistaminen on PS2:n ja Wiin sarjakuvapainoksessa hieman vähemmän mahtipontinen operaatio ja ainakin PS2-versiosta puuttuu kokonainen taso, jossa haamujengiläiset jahtaavat meuhkaavaa pehmojättiä pitkin New Yorkin katuja. Lopputuloksen kannalta nämä yksityiskohdat ovat kuitenkin yhdentekeviä ja uskaltaisin väittää että kokonaisuutena Ghostbusters – The Video Gamen PS3-käännökseen voi soveltaa surutta PS2-version plussia ja miinuksia. Ne voi käydä lukaisemassa vaikka (PS2-arvostelustamme).
Yksinpelin ollessa melkolailla sama kokemus alustaan katsomatta, jäävät PS3-version todelliset uudistukset parantuneeseen grafiikkaan, sekä verkossa pelattavaan moninpeliin. Jälkimmäistä voi harrastaa paitsi neljän pelaajan co-oppina, myös erilaisina vastakkain pelattavina pelimuotoina. Tarjolla on kaikkea teoriassa viihdyttävää pikkukivaa aina kilpailuhenkisestä haamujahdista Survival-henkisiin elossapysymisskaboihin, mutta käytännön tasolla lohtu jää laihaksi, sillä Playstation Networkista ei ainakaan Suomen leveysasteilta löytynyt arvosteluhetkellä kuin muutama orpo yhteistyöpeli. On toki hieman makuasia haluaako haamujengiä vääntää mieluummin yksin, vaiko tuiki-tuntemattomien seurassa, mutta koska tekoäly ei nillitä hitaasta etenemistahdista tai jääkaappi-/vessatauoista, olen ainakin henkilökohtaisesti taipuvainen valitsemaan vaihtoehdoista yksinäisemmän. Tutussa porukassa homma on luonnollisesti pykälän verran mukavampaa.
