Guitar Heroja on tätä kirjoittaessa ilmestynyt jo pitkä liuta ja tulee ilmestymään jatkossakin, tosin tänä vuonna on ilmoitettu julkaistavaksi vain kaksi uutta peliä GH -pelisarjaan. Pelisarjan varsinaiset ?pääpelit? ovat edenneet viidenteen osaansa Guitar Hero 5:n myötä ja siinä ohessa on julkaistu sitten kaikenlaista oheispeliä, kuten GH: Metallica, GH: Aerosmith, Band Hero, sekä kokonaan uuden aluevaltauksen aloittanut DJ Hero. Viimeisin Guitar Hero -julkaisu on GH: Van Halen, joka on nyt tuomitsevan vasaramme alla arvostelupenkissä.
Van Halen on legendaarinen 80-luvun bändi, jonka laulajana toimi yhtyeen kulta-aikoina David Lee Roth. Kitaristina sekä bändin ?keulahahmona? toimii Eddie Van Halen. Aikanaan monen muun bändin tavoin Van Halen uudisti rock musiikkia. Tämän perusteella ei siis ole mitenkään kummallista, että kyseinen legenda nähdään nyt myös Guitar Hero -pelien parissa, mutta Van Halen on jo pitkään ajelehtinut heikolla tuuliajolla, joten kokonaisen pelin rakentaminen kyseisen bändin ympärille askarrutti. Eikä siinä mitään, jos tekeleestä olisi tullut vaikkapa Guitar Hero: Metallican veroinen, mutta tavoitteesta on jääty kuitenkin hyvin kauaksi, kun ottaa huomioon koko pelin annin.
Guitar Hero: Van Halen ei tarjoa mitään uutta. Oikeastaan kyseinen peli tuntuu jopa olevan riisuttu ominaisuuksista, joita löytyy muista tuoreimmista Guitar Heroista. Uramoodissa on valittavana joko sooloura tai bändiura. Guitar Hero 5:stä tuttu partypeli-ominaisuus puuttuu kokonaan, tarkoittaen sitä, että kaveri ei enää voikaan kesken soolouran liittyä mukaan bändiin kitaroimaan, laulamaan tai liittyä hauskanpitoon millään muullakaan instrumentilla. Kaiken lisäksi bändi- ja soolopelimuodot joutuu pelaamaan erikseen alusta loppuun asti, eikä esimerkiksi yksin kitaroiden aloitettua uraa ole mahdollista jatkaa isommalla kaveriporukalla. Tämä pistää sapettamaan, sillä tämä oli juuri nimenomaan yksi GH 5:n mukana tulleista hyvistä uudistuksista.
Uramuoto lähtee käyntiin parilla Van Halenin biisillä, joita ei ole mahdollista ohittaa, mutta parin kappaleen soittelemisen jälkeen pelaajalla on jo hieman enemmän valinnanvapautta. Peli sisältää kaiken kaikkiaan 25 Van Halenin biisiä, Halenin kolme sooloa sekä lisäksi 19 muiden artistien kappaletta, joita ovat muun muassa Judas Priest, Killswitch Engage, sekä Queen. Yhteen laskettuna biisejä on kaikkiaan 47. Tuntemattomiakin kappaleita on joukossa, esimerkiksi Yellowcardin kappale The Takedown. Biisilista olikin pettymys, sillä itse odotin enemmän 80-luvun meininkiä. Muutenkin ihmetyttää, että mikä yhteys Judas Priestillä, Van Halenilla ja The Offspringilla oikein mukamas on. Kaikkia on selkeästi taas koitettu miellyttää ja se on ollut huono idea. Tämä on vain allekirjoittaneen oma mielipide, mutta parempi idea olisi tehdä joko jollekin tietylle vuosikymmenelle sijoittuva, tai tiettyyn musiikkigenreen perustuva Guitar Hero, sillä yksittäisillä bändeillä ei kuitenkaan ole tarpeeksi biisejä peleille annettavana ja ne mukaan ängetyt lisäbiisit voivatkin olla sitten jotain täysin bändin tyylistä poikkeavia. Uramoodia pelataan GH: Metallicassa mukaan tulleeseen tapaan, eli soittelemalla kerätään tähtiä, joilla taasen saa auki uusia keikkapaikkoja, sekä sen myötä myös uusia kappaleitakin.
Aikaisemmista sarjan peleistä tutut välianimaatiot keikkapaikkojen vaihtumisien väleissä puuttuvat tällä kertaa kokonaan. Animaatiot eivät ole koskaan olleet mitenkään ihmeellisen erikoisia sarjan aikaisemmissa peleissä, mutta kyllä niitä jää kaipaamaan, sillä keikkalistaa läpi soitteleminen tuntuu Van Halenissa niin yksinkertaisen tylsältä; soitellaan biisi läpi, kerätään tarpeeksi tähtiä ja edetään suoraan seuraavaan areenaan. Näinhän oli asianlaita myös GH II:ssakin, mutta tästä onkin jo useampia vuosia aikaa.
Vaikeustasoihin ei ole vieläkään tullut mitään muutosta – niin hyvässä kuin pahassakaan. Guitar Hero III oli ehkä hiemankin liian haastava, mutta sen jälkeen homma lässähti mielestäni liian helpoksi ja jopa tuntemattomatkin biisit alkoivat mennä heti ensimmäisellä pelauskerralla läpi, eikä näin pitäisi olla, mikäli vaikeustasoa on yrittänyt muokata itselleen haastavaksi. Sama tarina jatkuu Van Halenissa ja vasta biisilistojen lopussa alkaa mukaan tulla haastetta, kun vihdoinkin pääsee näppäilemään omalla lelukitaralla Van Halenin kuuluisan sooloilun, Eruptionin. Vaikka allekirjoittanut onkin kitarasankaripelejä pelannut jo GH II:n ajoilta, voisin vannoa, että jopa aloittelijakin pääsee normaalilla vaikeustasolla Van Halenissa pitkälle.
?The most Challenging Guitar Hero game ever!? Näin lukee Van Halenin myyntipakkauksen kannessa ja se saa kyllä hieman naurahtamaan. Vanhan ajan GH peleissä tosin vaikeustaso johtui enemmänkin teknisistä syistä. ?Hammereita? ja ?pull-offeja? oli vaikeampi tehdä, kun kyseiset nuotit eivät eronneet riittävästi tavallisista nuoteista. Kuitenkin Van Halenin kohdalla tuntuu siltä, että peli antaa paljon herkemmin pelaajalle anteeksi jos ei osu kaikkiin nuotteihin ja tämä kyseinen seikka tekee pelistä mielestäni liian helpon.
En ole mikään suuri Van Halen fani – suurimman osa pelin 25:sta bändin biisistäkin ollessa tuntemattomia – mutta veikkaisin, että kovana fanina olisin jopa vihainen, jos olisin ostanut kyseisen pelin normaalihintaisena kaupan hyllystä. Fanina odottaisin näkeväni enemmänkin kuin pelkät nykyiset ?Van-hukset? ja ?Van-nuorukaiset? mallinnettuna kolmiulotteiseen virtuaalimaailmaan.
Pelin ekstrat ovat nimittäin lähes olemattomat. Mitään haastattelua, musiikkivideota, live keikkavideiota, tai mitään muutakaan videomateriaali-ekstraa ei ole tarjolla. Ainoat pelin tarjoamat ekstrat ovat biisien lyriikat sekä MTV-musiikkikanavan kaltaiset taustainfot biiseistä, jotka pyörivät ruudun alhaalla musiikin soidessa itsekseen. Onhan se mukava saada selville nippelitietoa bändin biiseistä — esimerkiksi se, että Panaman soolon taustalla kuullaan Eddie revittelemässä omaa Lamborghiniaan, mutta nykypäivänä tällaisenkin tiedon voisi varmasti kaivaa internetistä käsin. Tätä ominaisuutta ei edes ole tarjolla kaikkien biisien kohdalla. Esimerkiksi Jump -nimisestä kappaleesta ei tarjoilla minkäänlaista erityistietoa, vaikka se on yksi tunnetuimmista Van Halenin kappaleista! Ekstroihin lukeutuu kyllä jopa myös soundboard-osiokin, jossa on mahdollista kuulla Eddien parin sekunnin mittaisia kitarointipätkiä, kun painetaan omasta lelukitarasta esimerkiksi vaikkapa kaksi kertaa vihreää nappulaa…
Moninpelipuolella on valittavana seitsemän eri vaihtoehtoa, jotka koostuvat toista tai toisia pelaajia vastaan kisaamisesta tai ystävyysmielessä soittelemisesta. Jotain repäisevämpää uudistusta kaipaisi jo moninpeliinkin ? esimerkiksi jonkinlaista kitaralla toimivaa ?shoot em’ up? toimintaa, tai mitä tahansa. Ehkäpä sitä tullaan joskus julkaisemaan ihan oma Party Guitar Hero, (tai vastaava) jossa on sitten kaikenlaista mansikan poimintaa ja ammuskelua tarjolla. GH: Van Halen nyt olisi joka tapauksessa tarvinnut sitä ?morfiinia? moninpeliä varten, sillä yhtään pelaajaa ei tunnu Livestä löytyvän!
Oman rockaajan saa sentään tuttuun tapaan luoda ja jopa Van Haleninkin saa soittelemaan kaikkiin biiseihin, kun se ei muuten ole mahdollista. Hahmoeditorin ohella myös parista viime GH:sta tuttu musiikkistudio on mukana myöskin, jossa voi luoda omia kipaleita. Muiden tekemiä kappaleita on myös mahdollista ladata. Ärsyttävää on se, että aikaisemmissa peleissä ladatut biisit eivät voi näkyä myös Van Halenin soittolistoilla. Koko studio on kuitenkin identtinen aikaisempiin verrattaessa. Tähän kun vielä lisää sen, että koko Live-palvelun marketti uupuu, niin on itku silmässä. Biisilistaa ei siis voi kartuttaa millään, on vain tyydyttävä siihen 47:n kappaleen kokoiseen biisilistaan ja tehdä lisukkeeksi omia tai sitten latailla muiden tekemiä midiräpellyksiä.
