Halo Infinite arvostelussa

On ehtinyt vierähtää jo kuusi vuotta siitä, kun edellisen kerran astuimme Halon maailmaan. Halo 5 – Guardians oli moninpelinsä osalta varsin toimiva, mutta tarinapuoli jätti tavalla jos toisellakin vähän kylmäksi – yksi syy oli ikonisen Master Chiefin jättäminen sivurooliin. Bungien viimeiseksi jäänyt Halo – Reach oli toimiva, koska se oli yksinomaan muita hahmoja sisältänyt tarina. Master Chiefin ja Locken välillä pomppiminen oli tylsää. Onko 343 Industries ottanut oppia virheistään?

Voisi sanoa, että on ja ei. Monin paikoin 343 on jälleen kerran kehittänyt pelin Halo Infiniten myötä, joka Master Chief -kokoelman tavoin kaipailisi viilailua ja viimeistelyä, mutta silti tarinan osalta on toimittu fiksusti ja nostettu Master Chief jälleen parrasvaloihin.

Pientä kognitiivista dissonanssia kuitenkin ehdin kokea, kun ostamaani Halo Infiniten fyysistä versiota asennellessani katsoin samoihin aikoihin Microsoftin itsensä luomaa Xbox-historiikkia, Power On. Mainio dokumentti, jossa nostettiin pöydälle niin virheet kuin onnistumisetkin. Dokkari antoi kuvan, että jatkossa ei pelaajia ja käyttömukavuutta enää unohdeta.

Paitsi siinä vaiheessa, kun jo muutenkin viivästyneen Halo Infiniten julkaisu piti saada paranneltuna äkkiä tungettua tuutista ulos. Ensin julkaistiin free-to-play -nettipeli pelattavaksi vain Game Pass -tilauksella ja vasta sen jälkeen julkaistiin kampanja, ikään kuin sivuprojektina DLC-muotoisesti. Tätä kirjoittaessa niin yksinpeli, kuin moninpelikin ovat molemmat jo pelattavissa Game Passin kautta.

Diginä vai lättynä, kas siinäpä kysymys

Mikäli ostat tai ”vuokraat” pelin digiversion, mitään ongelmaa ei sinänsä ole kokonaisuuden kanssa, mutta fyysisiä pelejä keräileville (kuin allekirjoittaneellekin) Halo Infiniten levyversio on pettymys. Levyltä ei löydy kuin noin puolet yksinpelikampanjasta. Pelin asentaminen ei siis riitä, vaan tavaksi muodostuneen day1 -päivityksen lisäksi on ladattava puolet kampanjastakin netistä ja vielä senkin jälkeen on ladattava neljän gigan nettikomponentti – koska peliä ei saa edes käynnistää ilman nettipelipalikkaa. Kaiken kukkuraksi peli (ainakin omani) on oletuksena saksankielinen. Tekstit saa kyllä uudelleenkäynnistelyn jälkeen muuteltua englanniksi, mutta dubattu englanti ei olekaan pelkkä valikossa vierailu, vaan oletuksena levyllä ei ole universaalina kielenä toimivaa englantia puhetta lainkaan vaan on erikseen ladattava vielä kahden gigan kielipakettikin! Hienoa pojat, hienoa. Tämä onkin ensimmäisiä kertoja, kun en siis fyysisten pelien (ja elokuvien) keräilijänä oikeastaan voisi suositella hankkimaan fyysistä versiota, vaikka onhan levyversiossa aina se etu, että pelin voi myydä käytettynä toisin kuin digiversion.

Rengasmestarin paluu

Alkukitinät kun on hoidettu, on aika pureutua itse lihaan. Halo Infiniten yksinpelin tarina alkaa valtavasta taistelusta avaruudessa. Jo alkuintron aikana Master Chief saa uudelta pahikselta, Atriox -nimiseltä brutelta turpiinsa siihen malliin, että selkäsauna muistuttaa Batmanin ja Banen kohtaamista elokuvassa Dark Knight Rises. Luontaiseen elintilaansa, eli avaruuteen leijumaan viskattu Master Chief saa kuitenkin uuden tilaisuuden jälleen elää. Omassa henkilökohtaisessa tilanteessaan jo epätoivoon vaipunut ja UNSC Infinity -alukselta paennut työntekijä Fernando Esparza pääseekin yllättäen pelastamaan Spartalaisen sankarimme. Akkujen lataamisen jälkeen ollaankin taas ase kädessä ja matkalla kostamaan ja pieksemään Atrioxin ja muiden brutejen johtamaa, tutusta Covenantista irtautunutta erilaisen alienkirjon omaavaa Banished-klaania.

Tarinankerronnaltaan Halo Infininiten yksinpeli on aika tuttua ja turvallista. Infinite tuntui allekirjoittaneen mielestä pelatessa jopa jonkinlaiselta ”soft rebootilta” uuden Star Wars -trilogian tapaan, jossa koko universumi pyörii aina uuden Death Starin tuhoamisen ympärillä. Halo-sarjassa Renkaat ovat kuin juoksupyöriä, joihin Master Chief laitetaan juoksemaan loputonta juoksuaan. Metallimies jopa murjaisee pelin aikana tähän liittyen sanat “en kai osaa mitään muuta.”

Halo Infinitessä nelosen harmaat forerunner-kompleksit ja Halo 5:n vain muuten tylsä tarinankerronta liiallisine hahmoineen on vaihtunut tarinaan, jossa jälleen kerran löydetään uusi Rengas. Banished-klaani haluaa käyttää Rengasta aseena (taas), joten niinpä Master Chief laskeutuu Renkaan aurinkoiseen luonnonhelmaan ammuskelemaan ja kaahailemaan UNSC:n menopeleillä (taas), minkä lomassa seikkaillaan myös Renkaan uumenissakin niissä tutunoloisissa, kylmäteräksisen värisissä loputtomissa komplekseissa (taas).

Ensimmäisen Halo-pelin mystisyyttä ja sitä tutkimisen riemua Halo Infinite ei onnistu saamaan aikaan juuri siitä syystä, että kaikki on koettu jo aiemmin samankaltaisesti. Tosin jos tämä on ensimmäinen Halo-pelisi koskaan, saattaa kampanja olla aikamoista herkkua, juuri siksi, koska se on niin lähellä ykkösen fiiliksiä. Jopa Halo Infiniten kansitaide muistuttaa kaikista ykkösen jälkeen ilmestyneistä Halo-peleistä eniten Halo Combat Evolvedin kantta – sattumaa? Veteraaneille pelin suoma uusi tarina kuitenkin ajaa asiansa pelaamisen taustatukena ja mielenkiinnon ylläpitäjänä.

Halon hakkaaja

Koska pelimekaniikka on sekin melko lailla tuttua, on mukaan pitänyt keksiä jotain, joka erottaa Infiniten aiemmista peleistä. Uutuuden tuntua saadaankin kivasti uusilla asetuttavuuksilla sekä Master Chiefin sekä erilaisilla vempaimilla, joista oletuksena valmiina puvusta löytyy eräänlainen tarttumakoukku, jonka avulla voidaan kiivetä vuorenseinämiä ja vetää Master Chief vauhdikkaasti vihollisen poskelle nyrkki ojossa. Lisää apuvälineitä kertyy pelin edetessä ja kaikkia, kuin myös Master Chiefin klassista suojaakin päästään päivittelemään noukkimalla mukaan sieltä täältä löytyviä pienytimiä, jotka vastaavasti antavat pelaajan puvulle päivityspisteitä. Muun muassa vihollisen sijainnit paljastava skanneri sekä energiasuoja olivat kuitenkin sellasia ominaisuuksia, joita käytin muistaakseni vain pari kertaa koko kampanjan aikana.

Halo Infinite tarjoilee ulkoilmatoimintaan ensimmäistä kertaa pelisarjan historiassa open world -pelailua. Pelimaailman koko onkin tällä kertaa melko laaja ja se antaa paljon mahtavamman kuvan siitä kuinka valtava itse Rengas ja sen keinotekoinen ekosysteemi onkaan. Valtaisaa pelimaailmaa varten on ollut pakko luoda myös jopa oma pelikarttansakin, johon voidaan täpätä waypointeja merkiksi ja sen sellaista.

Siinä missä tutusti voidaan seurata sitä päätavoitetta ja juosta kompassin osoittamaan suuntaan, on ulkoilmatiloissa usein myös muutakin puuhasteltavaa – Banishedin valtaamia ihmisleirejä, joita voidaan vallata takaisinkin. Sitä kautta aukaistaan käyttöön pikamatkustuspisteitä sekä paikka, jossa voi täydentää aseitaan sekä kutsua ilmakuljetuksella vaikkapa warthogin tilauksesta. Itse en niinkään innostunut sivutehtäviä sen kummemmin pelailemaan, mitä nyt muutamia suoritin silloin tällöin, jos Banishedin miehittämä alue sattui vastaan tulemaan matkalla kohti seuraavaa päätehtävä. On kuitenkin mukavaa, että epälineaarisuuttakin löytyy, joka erottaa Infiniteä edukseen muista sarjan peleistä.

JättiRengas

Ikävä kyllä pelimaailman iso koko ja sen mukana tuoma epälineaarinen mahdollisuus edetä pisteestä A pisteeseen B korostaa Infinitessä koettavaa yksinäisyyden tunnetta. Aiemmissa peleissä on monin paikoin saanut rinnalleen tekoälyn ohjaamia sotilaita tai edes sen co-op Spartalaisen viereen sohvalle selustaa turvaamaan. Jos levyversion painatus jäi raakileeksi, on sitä osittain pelin sisältökin: Halo Infinitessä kun ei ole lainkaan kampanjan co-op -pelivaihtoehtoa mukana. Sellaisen sanotaan ilmestyvän päivityksenä joskus toukokuussa, kaiketi. Mälsää.

Pelimaailman valtavuus onkin aluksi varsin makea juttu, mutta jo jonkin ajan kuluttua käytännössä yksinään palloilu pitkin isokokoisia maisemia, Banishedin ajoittaisia joukkoja ammuskellen, tulee useimmiten kaivettua esiin pelin karttaruutu ja käytettyä pikamatkustusta, mikäli sellainen on saatavilla. Youtubesta löytyvä, Warthogin avulla suoritettava ilmaliihottelubugi on sekin vaihtoehto fast travelille, mikäli haluaa tehdä matkaamisen ”manuaalisesti ja näyttävästi,” kuin Teräsmies konsanaan.

Vastapainona vaakakupissa ovat ne hetket, kun sukelletaan Renkaan sisuksiin, ahtaisiin ja varsin tutunoloisiin kompleikseihin painelemaan nappuloita ja käynnistelemään valosiltoja. Välillä nappuloita, laitteiden aktivointia, ovisulakkeiden etsimistä ja mastojen aktivointia on kuitenkin vähän liikaakin. Miksi kriittisistä ohjauspaneeleista on revitty sulakkeet irti, mutta kuitenkin kauempaa muualta löytyy telineestä varasulake, kerta toisensa jälkeen? Entä ne pari kertaa pelin loppupuolella, kun isot pahat Brutet laittavat Master Chiefin koetukseen, selviämään loputtomalta tuntuvista vihollisaalloista suljetulla “harjoitusalueella”? Uskaltaisin melkein jopa väittää, että sulakkeissa ja Gears of Warin horde modelta tuntuvissa vihollisaalloissa on kyse vähän laiskasta tasosuunnittelusta sekä samaan aikaan Infiniten keinopitkittämisestä.

Välillä – esimerkiksi juuri nämä yllä mainitut mastot tehtävässä “The Sequence” ovat kilometrien päässä toisistaan pelikartalla. Ihan hauska tapa ilmaista, kuinka laaja Rengas on, mutta pelillisesti mastojenkin perässä juokseminen yksinkertaisen aktivoimisen, eli napin painamisen vuoksi maanalaisessa luolassa on tylsää, vaikka siinä sivussa koetaankin monet tulitaistelut kranaatteineen ja aseenvaihtoineen. Viholliskirjoa on myös kasvatettu ja tarjolla on erilaisia bruteja, kuin niitä pienempiäkin möttiäisiä, mikä tekee taistelusta uusien aseiden tapaan onneksi sinänsä mielekästä.

Mitä viholliseen tulee, saa haastavuuden osalta Halo Infinitestä sopivan tai erittäin haastavan riippuen siitä pelaako peliä heroicilla tai sitä helpommilla tai vaikeammalla. Kaikki kovat jätkät toki ottavat vaikeimman legendaryn – itse en siihen kykene, koska jo heroic oli Halo Infinitessä sen verran haastava pelisarjalle ominaisen, jo Bungien ajoilta tutun hienon tekoälyn ansiosta.

AI tuottaa siinä määrin vastusta, että heroicilla pelaamisen jälkeen voi helpommilla vaikeustasoilla melkeinpä juoksennella päättömästi, kun taas heroic ja legendary eritoten vaativat oikeasti miettimistä miten etenee ja kenet ampuu seuraavaksi. Jouduin itse luopumaan heroic-vaikeustasosta toisen välibossin kohdalla.

Haastavimmilla vaikeustasoilla eritoten soisi, että ensimmäisestä Halo-pelistä asti mukana ollut automaattinen checkpoint-tallennus toimisi oikein, mutta ei. Joskus käy nimittäin niin, että kun peli tallenttuu ja pelin sulkee, joutuukin pelaaja kahlaamaan jo suoritettuja alueita uudelleen, muutaman tallennuksen päästä. Sentään 343 on saanut tätä kirjoittaessa jo korjattua XSX:n quick resume -ominaisuuden toimimaan Infiniten kanssa, joten peliä ei siis ole aina pakko kokonaan edes lopettaa.

Kokonaisuutena kampanja on kivalla tavalla paluuta alkuperäisen Halon suuntaan, vaikka mukana tulevan maailman laajuus ja vihollisia lukuun ottamatta eräänlainen “elottomuus” pistääkin moneen otteeseen puuduttamaan. Vastapainona ovat ne erittäin kompaktit hetket Renkaan sisuksen erinäisissä teräksisissä komplekseissa, jotka tuntuvat melkeinpä putkijuoksulta.

“Ilmaista nettipelaamista”

Ainoa moninpelailu onkin co-opin puuttumisen myötä mahdollista netissä Infiniten free-to-play -komponentin kautta, joka siis laitettiin jakoon jo ennen pelin varsinaista julkaisupäivää ilmaiseksi kaikille Game Pass -tilaajille. Toisaalta moninpeliin ei pääse käsiksi, mikäli ei ole ostanut koko pakettia tai hankkinut eurolla saatavaa Game Pass -tilausta, joten aivan ilmainen nettipeli ei ole Game Passin kauttakaan, vaikka toisaalta hintansa puolesta onkin.

Halo Infiniten moninpelistä voisi yhdellä lauseella todeta, että ainakin allekirjoittaneen mielestä tarjolla on koukuttava ja mielestäni hyvillä kartoilla sekä ihan sopivalla määrällä erilaisia moninpelimuotoja varustettu osio, jossa pelaajia riittää ja meno on äärimmäisen vauhdikasta.

Pikaisesti pelaamaan pääsee valmiiksi rakennetun quickmatch-vaihtoehdon kautta, joka pyörittää ennalta määritettyjä, pienempiä karttoja ja pelimuotoja loputtomiin.
Ranked arenaa pelatessa kasvatetaan oma rankia, mutta matseja on ensin pelattava kymmenen, ennen kuin ensimmäinen rank ansaitaan. Ranked arenassakin on mukana vain tietyt moninpelimuodot. Kenties kaikkein eniten ihastuin uuteen fiesta-pelimoodiin, jossa pelaaja aloittaa jokaisen elämänsä satunnaisella aseella. Aina kuolemisen jälkeen ase vaihtuu johonkin satunnaisesti arvottuun. Tällä tavoin nettipelissäkin pääsee pakotetusti kokeilemaan ja tutustumaan koko asearsenaaliin, muutenkin kuin vain yksinpelikampanjan aikana.

Lipunryöstö, deathmatch (eli slayer), team slayer, fiesta, kuten kolmen zonen valtaamiseen perustuva strongholds ovat kaikki mielestäni väsymättömän hauskoja. Big team battle tarjoaa nimensä mukaisesti isommille kartoille sijoitettua laajempaa ja varsin hauskaa kaaoksen kaltaista taistelua 12vs12 -porukoissa, joissa tilaa on myös kulkupeleillekin.

Tactical slayer on omasta mielestäni kenties haastavin pelimuoto, sillä aivan kuten SWAT-pelimuodossa, myös tactical slayerissa metsästetään pääosumia ja yksi napsu riittää – omat skillini eivät vain riitä pysymään taitavampien perässä ja koska tarjolla on myös crossplay-tuki, voisin olettaa että hiirellä varustautuneet PC-pelaajat ovat tactical slayerissa vahvoilla.

Turpiinkin välillä tulee pelimuodossa kuin pelimuodossa, mutta voin sanoa tykästyneeni Halo Infiniten tarjoamaan hyvin klassiseen ja turhista rojuista ja perkeistä pitkälti karsittuun nettipeliin täysin siemauksin. Käytännössä viiveetöntä pelaamista ja peliseuraa löytää nopeasti ja kartat – etenkin ne kompaktit lipunryöstöön ja strongholdsiin ovat hyvin suunniteltuja.

Välillä saattaa tosin käydä niinkin, että esimerkiksi big team battle ei suostu etsimään uutta peliä ja yhteys katkeaa tai koko nettivalikko ilmoittaa, että ”moninpeli ei olekaan saatavilla, tule myöhemmin takaisin.” Pääosan ajasta kaikki kuitenkin toimii hienosti ja tunnit lipuvat ohitse huomaamatta.

Sinänsä mitään kummempia palkintoja ei matsien pelaamisesta tarjoilla, kun XP:tä kertyy. Koska nettipeli on muotoa free-to-play, on kuitenkin tarjolla yhtä sun toista rihkamaa ja visuaalista osteltavaa, kuten erilaista Spartalaisen panssaria ja aseen virittelyä killuttimineen. No, sentään Halo 5:n moninpelistä löytynyt virtuaalikorttihömpötys on jätetty sikseen.

Pisteitä, joilla tavaroita ostetaan ei tienata mistään, vaan sen sijaan virtuaalipisteitä ostetaan tietysti vain ja ainoastaan oikealla rahalla. Pelikentällä hienoimmilla värityksillä ja uniikeilla panssareilla pelaavat tunnistaakin helposti sellaisiksi, jotka pelaamisesta maksavat. Esimerkkinä peliin myydään tätä kirjoittaessa ”cat lover” -pakettia, jossa aseeseen saa kissakilluttimen ja kypärän päälle mielestäni Halon henkeen täysin sopimattomat kissankorvat.

Kylkiäiseksi kaupataan myös muun muassa Call of Duty -peleistä tuttua maksullista battle passia ja sen premium-versiota, joiden avulla voi tienata tuplamäärän XP:tä pelatuista matseista ja avata roinaa entistä nopeammalla tahdilla. Varmasti moni tähän koukkuun tarttuukin, sillä peruspelaamalla XP:tä valuu melko hiljakseen. Itseäni tämä ei haittaa, koska hahmojen tai aseiden visuaalinen kustomointi ei kovin suuresti ole koskaan, missään pelissä innostanut.

Craig no more

Visuaalisesti Halo Infinite on – niin yksin kuin moninpelinäkin – ehdottomasti paremman näköinen, kuin se alkuperäinen esitelty koruton ja elottoman ja lättänän oloinen esittelyversio, josta Halo Infiniten Craig-meemi sai alkunsa.

Ruudunpäivitys on sulavaa kuudenkymmenen kuvan sekuntivauhtia, mutta toki Renkaan maisemat voisivat olla vieläkin ehkä eläväisemmät ja enemmän next geniä pullollaan, esimerkiksi puiden osalta – nyt ne sentään liikahtelevat. Maisemat ovat kuitenkin open world -maailman vuoksi nyt aiempaa laajempia ja vettäkin löytyy enemmän maisemista. Maisemia koristaa myös Renkaan rappeutunut kunto, joka näkyy pirstaloituneina maisemina. Vihertävän luonnon seasta löytyy kuusikulmion muotoisia jättimäisiä teräspilareita, joka antaa hienosti tuntua keinotekoisesta rakennelmasta. Parasta antia Halo Infinitessä ovat kuitenkin ehdottomasti niin hyvis, kuin pahishahmotkin, niiden yksityiskohtaisuus sekä sulava animointi.

Master Chiefin panssari näyttää sekin samaan aikaan parhaalta koskaan ja samaan aikaan kolhituimmalta ja kovia kokeneimmalta koskaan. MC:n viholliskatraaseen kuuluvat alienit ovat hienosti animoituja ja Infiniteä varten vihollisten keskinäistä höpinää on selvästi kasvatettu ja vieläpä hauskalla tavalla. Kommenttia tulee myös aina siinäkin vaiheessa, kun pelaaja Master Chiefin roolissa sattuu taistelun aikana kuolemaan. ”Noinko helppoa se oli?! Whaaaat?” Muu ääninäyttely on pysynyt kutakuinkin samana: Master Chief murahtelee omia lyhyitä vastauksiaan, siinä missä Cortana ja tämän vastaava höpöttävät välillä enemmän kuin tarvitsisi – vaikka äänityöskentely onkin kauttaaltaan laadukasta, on liika ekspositio takaraivossa matkaavalta tekoälyltä tai Master Chiefin uudelta UNSC-kamulta välillä tarpeetontakin. Antakaa pelaajan miettiä ja kummastella itse. Musiikkipuoli on ehtaa Haloa, vaikka se originaali säveltäjä ei olekaan mukana. Silti pelin teemamusiikki-hoilaus ja SE toiminnallinen raita ovat molemmat mukana.

Loppusanat

Halo Infinite on peli, joka olisi mielestäni voinut olla uunissa vielä tovin jos toisenkin. Tällaisenaan tarjolla on kampanja, joka tuntuu kaikki Halot pelanneille ehkä vähän turhan tutulta, mutta samaan aikaan jotain uutta yritetään avoimemmalla pelimaailmalla sekä sivutehtävillä. Tuttua rautaa tarjotaan pelattavuuden, hyvän tekoälyn kuin riittävän asevalikoimankin ohella, joka pitää homman mielenkiintoisena.

Audiovisuaalisesti paketti toimii hienosti ja puuttuvia ominaisuuksia (jaetun ruudun pelaaminen) paikataan koukuttavalla nettikomponentilla, jota tosin voi pelata free-to-play -muotoisesti ilman varsinaista yksinpelikampanjaakin Game Passin kanssa. Ei Halo Infinite ole varmastikaan sarjan paras peli tai edes välttämättä niin mullistava, kuin pelaajat ja itse 343 ja Microsoft olisivat toivoneet, mutta onpahan Infinite sentään Halo 4:ää tutumpaa ja Halo 5:ttä parempaa. Tekisi mieli napsaista arvosanasta puoli tähteä pois arvosteltuani surkeasti kasatun fyysisen julkaisun, mutta olkoon näin. Varoituksena kuitenkin muille mitä fyysisen levyn paketissa mukana tulee ja mitä ei tule.