Kingdom Come: Deliverance II vie aikamatkalle myöhäiskeskiajan Eurooppaan

Kumaaneja, kiptšakkeja! Ensimmäisen Kingdom Come: Deliverancen verenhimoiset palkkasoturit olivat palanneet Böömin – eivät onneksi polttamaan kyliä, vaan pienenä humalaisena soturijoukkona, joka istui tavernassa vaatimassa palvelua unkariksi. Ensimmäinen intuitioni oli auttaa hätääntynyttä emäntää huolehtimaan yllätysvieraista, mutta tarkemmin katsottuna kello oli vasta viisi aamulla, eikä kumaaneja näkynyt missään. Taverna näytti yhtä tyhjältä vielä pari tuntia myöhemminkin, mutta sain silti kuulla muukalaisten ajautuneen tukkanuottasille kylän juoppojen kanssa. Uusi toimeksiantoni oli etsiä heidän leirinsä ja taivutella barbaarit pysymään vastedes poissa kunnon ihmisten ilmoilta. Eksymistä, nyrkkitappelua ja kaikin puolin kosteaa iltaa myöhemmin puhuin itsekin unkaria, mutta homma oli hoidettu – vieläpä ilman verenvuodatusta! Kun palasin raportoimaan onnistumistani, oli pöytään ilmestynyt tuttuja vieraita idästä, mutta tehtäväni oli ohi, kyläläiset tyytyväisiä, eikä monikulttuurisuus kiinnostanut enää ketään. Hämmentyneenä pesin naamani sammiossa ja menin nukkumaan pihan laidalta löytyvään heinäkasaan. 

Tällaisiin tarinoihin tiivistyy koko Kingdom Come: Deliverance II:n sielu. Kyse on ykkösosan kaltaisesta avoimen maailman roolipelistä, joka herättää eloon 1500-luvun böömiläisen luokkayhteiskunnan aivan ennennäkemättömällä tavalla, mutta kompastelee aika-ajoin kompleksisuuteensa. Pelaaja on ensimmäisestä osasta tuttu Skaltzin Henry – aikuisiällä orvoksi jäänyt seppäkokelas, joka on rakentanut uuden elämänsä paikallisen aatelisen, Hans Caponin, bestiksenä ja henkivartijana. Kaverusten ensimmäinen todellinen tehtävä on toimia viestinviejinä ja rauhanlähettiläinä Hansin sedän, Sir Hanushin, sekä Trotskyn aluetta hallitsevan Otto von Bergowin välillä. Homma tyssää jo menomatkalla, sillä maantierosvot lähettävät Henryn ja Hansin käpälämäkeen nimettöminä, vaatteettomina ja pennittöminä, eivätkä portit Bergowin hoviin aukea jokaiselle itseään aateliseksi kutsuvalle kulkurille. “Ryysyistä rikkauksiin” on kuitenkin pelkkä johdanto paljon monimutkaisemmalle tarinalle, jonka pyörii aikakaudelle tyypillisen machiavellismin ja valtakamppailun ympärillä.

Yksi Kingdom Come: Deliverance II:n ilahduttavimmista yllätyksistä on sen kerronta. Juoni on oikeastaan aika tavanomainen sarja selkäänpuukotuksia, mutta aikakaudelleen uskottavat hahmot ja kypsä ilmaisu miellyttävät niin historiafriikkejä kuin kaltaisiani realismitosikoita, joiden mielestä Breaking Bad tuntui The Wiren jälkimainingeissa aivan liian muoviselta. Hahmot ja persoonat ovat aikansa tuotteita – toisinaan ihan aitoja historiallisia henkilöitä – mikä tuo vuorovaikutukseen nykysuomalaiselle vieraan määrän uskonnollisuutta, kiroilua, taikauskoa, luokkaeroja ja huonojen vanhoja aikojen sukupuolirooleja. Sovinisteista, juopoista ja nenänvarttaan pitkin tuijottavista aatelisista ei 1500-luvun Böömissä ole pulaa, mutta matkalle mahtuu myös vilpittömän lämpimiä kohtaamisia. Hieman yllättäen, KDC 2 uskaltaa sivuta myös aikakauden vaietumpia teemoja, kuten homoseksualisuutta ja antisemitismiä. Parasta käsikirjoituksessa on kuitenkin se, että se kohtelee pelaajaa kuin aikuista – yksittäisessä keskustelussa tiputellaan nimiä ja historiallisia tapahtumia keskimääräisen Wikipedia-artikkelin verran ilman sen suurempaa selittelyä tai rautalankaa. Tarinan seuraaminen ei vaadi ennakkotietoja, mutta hereilläoloa kylläkin.

Ensimmäinen Kingdom Come: Deliverance kuvasi keskiaikaa suorastaan simulaattorimaisella tarkkuudella. Toinen osa tepastelee edeltäjänsä askelmerkeissä, joskin tekijät tuntuvat löytäneen paremman tasapainon realismin ja käyttäjäystävällisyyden väliltä. Perusasioista ei kuitenkaan tingitä: ruoat mätänevät reppuun, hygienialla ja vaatteilla on suora vaikutus Henryn karismaan, jonka lisäksi miekka täytyy pitää hyvässä terässä, eikä metallipanssarikaan sujahda päälle ilman alushaarniskaa. Tietokoneroolipelaajille ominaista kleptomaniaa hillitään melkoisen monipuolisella rikossysteemillä, jossa hahmot osaavat muun muassa kaivata kadonneita tavaroitaan ja jopa yhdistää epäilyttävästi hiippailevan pelaajan myöhemmin paljastuneisiin rikoksiin. Ensimmäisenä törttöilystä kärsii Henryn maine, josta peli pitää kirjaa paitsi alueittain myös eri kastien ja ammattikuntien silmissä – esimerkiksi kauppiailta varastaminen tai aggressiivinen tinkiminen näkyvät ennen pitkää korotettuina hintoina. Vaikka itsensä voi hölmöillä kylän vihatuimmaksi mieheksi tai peräti narun jatkoksi, eivät pelin moninaiset systeemit ole lopulta kovinkaan rankaisevia. Vaurauteni läheni jo ensimmäisen parin tunnin jälkeen aikansa keskiluokkaa, ja maineenikin oli kuin pyhimyksellä, vaikka olin sentään seissyt jalkapuussa, mutustellut varastettuja kaaleja, häätänyt lampaat aitastaan ja vetänyt puolta kylää pannuun isossa joukkotappelussa.

Aina silloin kun Kingdom Come: Deliverance II ei iske silmään tarinavaihdetta, voisi sitä luonnehtia jonkin sortin survivalistiseksi ulkoilmamuseoksi. Trotskyn ja Kuttenbergin alueet edustavat heittämällä realistisimpia koskaan näkemiäni peliympäristöjä vehreine metsine, suistoine ja laaksoineen sekä elettyine kyline, savupirtteine ja linnoituksineen. Kaupungit, kaivostunnelit ja linnat ovat juuri niin sokkeloisia kuin oikeassakin elämässä, eikä mikään pelimaailmassa vaikuta siltä, että videopelisuunnittelun hyveet olisivat ajaneet realismin ohi. Maailma ei ole myöskään tyhjä, vaan täynnä tekemistä ja löydettävää: yhtenä hetkenä poimitaan nokkosia ja voikukkia ojan pohjalta, toisena hätistellään hampaattomia ryöstäjiä hyvin kätketyltä metsäleiriltä. Välillä pyykätään seikkailussa nuhraantuneita vaatteita, imarrellaan aatelisia ja heitellään noppaa taskurahoista. KCD 2 ei kuitenkaan hirttäydy realismiinsa, vaan antaa myös sopivasti löysää: hevonen teleporttaa paikalle viheltämällä ja veriset haavat paranevat yöunilla tai parin tunnin kylpemisellä. Koiran ruokkiminen on niin ikään optionaalista.

Taitosysteemi edustaa The Elder Scrolls -koulukuntaa, jossa kyvyt kehittyvät harjoittelemalla, eli miekkamies syntyy miekkailemalla, supliikkimies puhumalla, apteekkari keittelemällä yrttejä ja niin edelleen. Abstraktien kykypisteiden sijaan Henry oppii aivan käytännön taitoja, kuten hiiviskelemään humalassa tai taistelemaan tehokkaammin yhdellä kädellä. Normaalien taistelu-, varkaus- ja metsästystaitojen ohella pelaaja voi ansioitua muun muassa lukeneisuudessa tai vaikka alkoholismissa. Oppimiseen kuuluu myös erehtyminen ja etenkin pelin alussa saa varautua epäonnistumisiin: yksinkertaisinkin lukko rikkoo tiirikat, surkeimmatkin puskarosvot ovat hengenvaarallisia, eivätkä Henryn argumentointitaidot vakuuta edes pihapiirin lukutaidotonta renkiä. Matka amatööristä mestariksi on kuitenkin yllättävän nopea, eikä aikaakaan kun Henrystäni kuoriutui seudun kyvykkäin miekkailija, jonka karismalle veti vertoja ainoastaan hyvin treenattu viinapää.

Kun huomio kääntyy konsepteista käytännön pelimekaniikkoihin, alkaa KCD 2:n pakka hieman hajota. Erilaiset minipelit miekkojen takomisesta yrttien keittelyyn ovat yksityiskohtaisia, mutteivät mitenkään erityisen hauskoja – iloa on ammennettava pikemminkin tinkimättömästä realismista kuin mekaanisesta suorittamisesta. Taistelut noudattavat sliipattua versiota ykkösen kankeasta tähtisysteemistä, jossa ajoitustakin tärkeämpää on ennakoida lyöntien ja torjuntojen suunta. Toimivaa konseptia sabotoivat niin epävarmasti poukkoileva automaattilukitus kuin Henryn taipumus jumittaa ympäristöihinsä. Pelaajan on suuntaa säätäessään aivan liian helppo nykäistä Henryn fokus vahingossa pois vihollisesta, jolloin iskut menevät automaattisesti ohi. Automaattilukko ei selviä kovin hyvin myöskään joukkotappeluista tai selkään puukottamisesta. Esimerkiksi pakenevan eläimen sivaltaminen osoittautui todellisuudessa mahdottomaksi, jonka vuoksi erästä susienharvennustehtävää ei pystynyt käytännössä suorittamaan.

Ryppyjä löytyy niin ikään tehtäväsuunnittelusta. Kiehtovien ideoiden, dynaamisen pelimaailman ja moninaisten valintapolkujen sokkelo aiheuttaa välillä todella kummallisia bugeja, kuten esimerkiksi alun tavernasta puuttuneet – ja myöhemmin niille sijoillen jumiutuneet – kumaanit. Löysin itseni pariinkin otteeseen tilanteesta, jossa peli oli tallentanut itsensä käytännön umpikujaan: toisessa ajauduin automaattisesti mahdottomaan taisteluun, ja toisessa olin pelastamassa kahta aseetonta tekoälyhahmoa, jotka ryntäsivät ensitöikseen tapattamaan itsensä. Kumpikin jumahdus ratkesi lataamalla aiempi pelitilanne ja pelaamalla tehtävän alusta saakka uusiksi. Aikasakko ei ollut valtava, mutta turhautumisen määrää on vaikea pukea sanoiksi – ikään kuin olisi tullut vedetyksi pelaajan jakkaralta beta-testaajaksi. Pienempiäkin bugeja piisaa, joskin useimmat ovat visuaalisia, hauskoja tai muuten vaan harmittomia.

Audiovisuaalisena teoksena Kingdom Come: Deliverance II näyttää ja kuulostaa poikkeuksellisen hyvältä. Uusimpien teknisten kikkojen sijaan, tekijät ovat keskittyneet varsin konkreettisiin asioihin, kuten uskottavaan arkkitehtuuriin, metsien aluskasvustoon ja valaistuksen luonnollisuuteen. Heijastuksista huomaa, ettei peli tue moderneja säteenseurannan tekniikoita, mutta se mikä hävitään marginaaliteknologioissa, voitetaan sulavana ruudunpäivitysnopeutena. Äänipuoli herättää vähän vähemmän tunteita, mutten malta olla fiilistelemättä Henryn vaatteista syntyvää äänimaailmaa. Ketjuhaarniska kilisee joka askeleella, tehden hiiviskelystä mahdotonta ja peltiä vasten ropisevat sadepisarat muistuttavat päätä suojaavasta kypärästä.

Kingdom Come: Deliverance II tarjoaa kaikin puolin kiehtovan retken keskiajan Eurooppaan, joskin se kysyy pelaajaltaan poikkeuksellista viitseliäisyyttä ja keskittymistä. Klubiin pääsee kuka vaan, mutta liittymismaksu on noin viisi tuntia rypemistä ojassa, toiset viisi perustaitojen opettelua ja vielä kolmas mokoma erilaisen vaihtelevasti toimivien sivutehtävien ratkontaa. Noin kahdenkymmenen tunnin kohdalla tarina iskee koukkunsa pelaajaan ja alun leppoisa puskasamoilu vaihtuu elokuvamaiseksi keskiaikaeepokseksi, jota on vaikea jättää kesken. Pelisuunnittelun tinkimättömyys ja böömiläisen keskijohdon valtakamppailut eivät ole varmastikaan kaikkien mieleen, mutta historian ja tietokoneroolipelien ystäville on tarjolla jotain hyvin ainutlaatuista.