Kingdom Under Fire – Circle Of Doom on nimensäkin mukaisesti KUF -pelisarjan uusin ja tuorein osa. Circle Of Doom ei ole kuitenkaan aivan virallista jatkoa alkuperäisellä Xboxilla nähdyille, varsin pelattaville peleille Kingdom Under Fire – Crusaders sekä Heroes. Siinä missä edellä mainitut pelit yhdistivät 3rd person hack ‘n’ slashia sekä strategiapeliä, on Circle Of Doom pelkkää hack ‘n’ slashia varsin kevyellä roolipelielementillä varustettuna. Peliä ei myöskään ole kehittänyt Crusaders ja Heroes -pelit luonut Phantagram, vaan sen sijaan ruoriin on tarttunut tuntematon taho Blue Side, Phantagramin valvovan silmän alla.
Onko tämä veto ollut viisas ja kuinka hyvin Blue Side on onnistunut kunnioittamaan nimekästä Kingdom Under Fire -sarjaa? Circle Of Doom seuraa yllätyksettömästi jälleen kerran hyvän ja pahan välistä taistelua, jossa pelaaja edustaa hyvän lähettilästä. Tyyliltään Circle Of Doom on pysynyt edellisten osien tapaan samana, eli hieman The Lord Of The Rings -tyylistä fantasiateemaa ja tunnelmaa örkkien, haltijoiden, ritareiden, miekkojen kuin kilpienkin kanssa yritetään jälleen hakea.
Kingdom Under Fire – Circle Of Doom ei ole suinkaan ensimmäinen Lotr -henkinen hack’n’ slash-peli laatuaan Xbox 360:llä, sillä ei sovi unohtaa muun muassa varsin pelattavaa, vuoden 2006 lopulla julkaistua Ninety-Nine Nightsia, joka itseasiassa oli Phantagramin itsensä kehittämä. Ei siis mikään ihme, että Circle Of Doom muistuttaa varsin paljon Ninety-Nine Nightsia samalla kun “N3” taas muistutti aikoinaan meitä Kingdom Under Fire – Crusaders -ja Heroes peleistä.
Jopa Circle Of Doomin pelimekaniikka, sekä sen erilaiset hahmot muistuttavat N3:a. Pelattavaksi peli tarjoaa viisi erilaista, taisteluominaisuuksiltaan toisistaan poikkeavaa hahmoa. Esimerkkinä varsin raskaita ja kookkaita miekkoja käyttävä Regnier on varsin tehokas huitoessaan, mutta hidasliikkeinen, kun taas ketterä haltijatyttönen Celine on nopea, mutta joka ei jaksa kantaa aivan niin raskaita ja tehokkaita aseita mukanansa. Käytännössä eri hahmoilla pelaaminen tarkoittaa hieman erilaisten varusteiden ja erikoiskykyjen ohella eritasoista haastetta pelaamiseen ja tämä on oikeastaan ihan hyväkin, sillä koska kukin hahmoista on riittävän erilainen, kannustaa se pelaamaan pelin useampaan otteeseen lävitse.
Harmi vain, että se itse peli ja sen sisältö ei ole niin kovin mielenkiintoista. Kyllähän Ninety-Nine Nights niin ikään oli loppujen lopuksi melko itseään toistava ja ärsyttävä “pelaa koko kenttä yhdellä istumalla lävitse” -tyyli alkoi pidemmän päälle ottamaan aivoon, mutta sanoisin, että nautin silti enemmän aikoinaan Ninety-Nine Nightsin pelaamisesta kuin Circle Of Doomin pelaamisesta. Koska Kingdom Under Fire – Circle Of Doom ei ole samaa RTS-RPG:tä sarjan aiempien osien kanssa, vaan yksinkertaista mättämistä, on sitä vaikeaa olla vertaamatta N3:een(tai ylipäätään muihin hyviin hack’n’slash-peleihin). Ninety-Nine Nightsissa pelaamisesta mielenkiintoisen tekivät sen suurikokoiset ja vaikuttavat yhtäaikaiset vihollislaumat, sekä hienot ja näyttävät taistelukombot, joilla sai onnistuessaan parhaimmillaan varsin mukavaa jälkeä aikaan.
Circle Of Doomissa sen sijaan ei ole hienoista komboista tietoakaan ja vihollislaumatkin ovat varsin pieniä. Tasosuunnittelu ja tasoissa eteneminen näin kokonaisuudessaankin on todella tylsää ja oikeastaan samaa kuivaa toistoa tasosta toiseen. Pelaajan yksinkertainen tavoite kussakin tasossa on etsiä seuraavaan tasoon johtava onkalo, ovi tai muu vastaava. Kentät ovat välillä isohkojakin, mutta silti käytännössä yksiä suuria putkimaisia polkuja, joita pitkin edetään ja etsitään sitä ovea.
Noin minuutin välein pelaajaa saa kimppuunsa uuden vihollislauman, joka useimmiten kannattaa piestä, jotta saisi kerättyä uusia kokemuspisteitä, rahaa, sekä uusia varusteita omalle hahmolleen. Kokemuspisteillä sitten parannetaan hahmon kestävyyttä samalla kun uudet varusteet tuovat pääasiassa lisää tehokkuutta. Hahmosta riippuen taisteleminen on joko tasoa Ok, tai sitten pahimmillaan ärsyttävää odottelua ja ympäriinsä juoksentelua. Tämä kaikki siksi, koska pelissä ei todella ole mitään hienoja liikesarjoja joita toteuttaa. Taistelunappuloitakin on käytännössä vain kolme: A ja X hoitavat hahmolle valittujen esimerkiksi miekan ja jousipyssyn virkaa, kun taas B-nappula on sitten se “erikoisliike”. Erilaisia ja uusia erikoisliikkeitä voi kyllä opetella tappamalla kuhunkin uuteen liikkeeseen vaadittavat vihollistyypit ja vaadittu määrä, mutta se miksi homma ei oikein toimi johtuu siitä, että erikoisliikkeitä voi olla käytössä ainoastaan yksi kerrallaan ja sitä yhtäkin voi käyttää vain kerran ennen kuin hahmon tarvitsee palautua hetkisen.
Etenkin voimakkaita aseita käyttävillä pelihahmoilla on myös tavallinen miekanheiluttelu varsinkin alkuun yhtä turhautumista. Muutama iskun sivallus ja sitten odotellaan hetki, kunnes pelaaja saa taas käyttää miekkaansa. Koska pelin genre on hack’n’slash, tulisi pelissä saada huitoa ja hutkia sydämensä kyllyydestä, joten kysymys kuuluukin, onko sen rajoittamisessa yhtään mitään tolkkua?
Hahmojen taistelutehokkuuteen pelissä vaikuttaa nimittäin elinenergiaa mittaavan HP:n lisäksi myös SP(stamina, eli kunto). Kuntomittariin nopeaan/hitaampaan kulumiseen vaikuttaa lähinnä aseen tehokkuus, jonka lisäksi myös päällä oleva panssari rajoittaa hahmon kokonaiskuntoa. Mitä tehokkaampi ase, sitä enemmän se kuluttaa kuntoa. Tottakai voi valita heikomman aseen, joka kuluttaa kuntoa vähemmän, mutta nämä ovat jo sitten niin huonoja aseita tällaisilla “raskailla” hahmoilla, että yhden pikkutaistelun parissa saakin sitten puurtaa ärsyttävän kauan. Elinenergiapullojen ohella pelaaja löytää maastosta myös kuntoa palauttavia pullojakin, joka tarjoaa pientä kaivattua apua kunnon palautumiseen, mutta olisi asia allekirjoittaneen mielestä voitu tehdä paljon paremmin, eli yksinkertaisesti olla rajoittamatta sitä hutkimista lainkaan.
Toisaalta ymmärtäähän sen miksi tähän ratkaisuun on päädytty; vihollistekoäly kun pelissä on melko lailla olematon. Vihollislaumat kököttävät paikallaan aina niin kauan kunnes pelaaja on riittävän lähellä ja lähtevät sitten vyörymään päälle. Pelaaja voi juoksennella vihollisten ympärillä vihollisten osumatta tähän kertaakaan, koska viholliset ovat hitaita ja tyhmiä. Vain silloin kun vihollisia on useampi hieman erikoisempi ja vaikeampi mukana taistelussa, joutuu pelaajakin koville. Kaiken kukkuraksi pelaaja voi paeta taisteluista helposti, ei pelkästään juoksemalla vihollisten ohitse, vaan myös perääntymällä. Kun pelaaja perääntyy riittävän kauan, eivät viholliset jaksa seurata pelaajaa, vaan palaavat omalle kökötyspaikalleen takaisin. Vihollisten paluumatkan aikana pelaaja ei voi lainkaan iskeä vihollisia, vaan vasta sitten kun viholliset ovat palanneet kokonaan paikalleen. Naurettavaa.
Pelin ehkäpä parhaita(ja ainoita)hyviä ominaisuuksia on mahdollisuus pelata yksinpeliä yhdessä maksimissaan kolmen muun ihmispelaajan kanssa lävitse Liven välityksellä. Mikäli haluaa jatkaa omaa yksinpeliään Live-pelaajan kera, on itse luotava peli. Jos liittyy olemassa olevaan peliin, tahkotaan taas vastaavasti pelin luoneen pelaajan yksinpelitilanteesta eteenpäin. Tällä tavoin peli paranee tietysti jonkin verran, vaikka samaa tylsää puurtamistahan pelaaminen käytännössä kuitenkin on.
Jos Under Fire – Circle Of Doom ei vakuuta pelattavuudeltaan, niin ei se sitä kyllä tee myöskään audiovisuaaliselta toteutukseltaankaan. Graafisesti peli on tasoa Ok, eli ei varsinaisesti ruma, mutta paljon parempaankin olisi varmasti pystytty, ottaen huomioon sen, että visuaalisesti paremman näköinen Ninety-Nine Nights vyörytti ruudulle paljon isommat määrät vihollisia kerrallaan kenttienkin ollessa paikoitellen avoimempia. Tällaisenaan peli on valitettavan vaisu, eikä mikään siinä graafisesti oikeastaan edes nouse esille.. Poislukien pelin erään vihollistyypin; örkit ja liskosoturithan nyt vielä ovat varsin käypiä tällaisissa fantasiamiekkailuissa, mutta entäpä miltä sitten kuulostavat lihavat, alastomat miehet..? Ei peli äänipuolellakaan loista sen paremmin. Ääninäyttely on niin ikään tasoa Ok ja sitä peruselotonta käännösenglantia, jota aasialailta peleiltä on tottunut kuulemaankin. Musiikki taasen on hieman kuin itse pelattavuus; itseääntoistavaa ja kuivaa. Taisteluiden välillä soi yksi ja sama itseään toistava, rauhoittava musiikki, kun taas heti minuutin perään, kun viholliset saapuvat, alkaa taustalla soimaan eräänlainen, niin ikään itseään toistava kitararämpytys.
Kingdom Under Fire – Circle Of Doom on varsin suuri pettymys Kingdom Under Fire -sarjan pelinä ja pettymys näin yleisesti ottaenkin teknisesti kuin pelillisestikin. Ehkäpä asia korjaantuu vielä joskus, kun jo julkistettu uusi Kingdom Under Fire -peli julkaistaan ja sarja palaa juurilleen(?) tekemään sitä minkä se osaa parhaiten; strategian ja hack’n’slashin yhdistelmän. Sillä välin taidan mennä puhaltamaan pölyt Ninety-Nine Nights -pelistäni.
