Oniken – Unstoppable Edition arvostelussa

Tuntuu sopivalta aloittaa tämä arvostelu kiittämällä työkavereitani. Ellen olisi saanut seurata kahvitauosta toiseen kollegoideni pakkomielteistä uurastusta 8-bittisen Famicomin Contran parissa, en olisi luultavasti koskaan tajunnut Onikenin hienoutta. Brasilialaisen JoySmasherin uudelleenjulkaistu esikoisteos vaikuttaa nimittäin äkkiseltään pikselilleen viimeistellyltä NES-pastissilta, joka pitää kovaa vaikeustasoa ja epäreilusti asemoituja vihollisia suorastaan itseisarvoina. Näennäisen armottomuuden alta paljastuu kuitenkin huolella suunniteltu retrotoimintapeli, jossa oikean taktiikan miettiminen on hyviä refleksejä tärkeämpää.

Oniken ei juuri vaikutteitaan peittele. Kyse on pikselilleen hiotusta tribuutista 80-luvun lopun kasibittisen Nintendon kivenkoville toimintapeleille. Tekijät mainitsevat inspiraatioikseen muun muassa Kabuki: Quantum Fighterin sekä Ninja Gaidenin, ja löytyypä nettisivuilta pieni viite Bad Dudes vs. Dragon Ninjaankin. Lopputulos on esikuviensa veroinen. Suoraviivainen parin napin tasohyppelytoiminta noin viidenkymmenen värin paletilla, poskettoman kornilla tarinalla ja hillittömän korvamatomaisella ääniraidalla. Nykyaikaisuuden paljastaa ainoastaan vihollisten veriset kuolinanimaatiot, jotka olisivat luultavasti olleet vähän liikaa koko perheen pelifirmana profiloituneelle kasari-Nintendolle.

Tarina on sen verran 80-lukulainen, ettei sitä osaa ottaa kovin vakavasti. Sota on murjonut maailman raunioiksi ja ihmiskunnan jäänteitä hallitsee häikäilemätön sotilasjärjestö robottisotureineen. Hirmuvaltaa vastustaa luonnollisesti pieni kapinallisjoukko, jonka valttina on Zaku – legendaarinen ninja, palkkasoturi ja pelaajan alter-ego. Tarina toistelee aikakauden tavanomaisuuksia aina Zakun synkästä menneisyydestä maailmaa uhkaavaan loppukliimaksiin, mutta pidättäytyy heittämästä hommaa kuitenkaan ihan läskiksi. Juonta on vaikea ottaa Schwarzeneggerin Commandoa vakavammin, mutta vaikuttaisi kuitenkin siltä, että tekijät ovat tähdänneet enemmän autenttisuuteen kuin camp-huumoriin tai suoranaiseen parodiaan. Niin tai näin, tarina viihdyttää, kerronnassa käytetyt anime-henkiset pikselikuvat ovat kaunista katsottavaa ja on ylipäätään ihan kiva juttu, että pelissä on edes joku tarina.

Jos juoni ammentaa menneisyyden kliseistä, niin sitä tekee myös itse peli. Kuuden tehtävän ja yhden bonustason mittainen teos taittuu enimmäkseen hyppelemällä ja sivaltelemalla läpi kaikenkirjavan vihollisarmeijan. Zakun arsenaaliin kuuluvat miekka ja kranaatit. Viholliset ovat aikakaudelle tyypillinen kokoelma toisistaan helposti erottuvia sotilaita, robotteja ja mutantteja omine uniikkeine käytösmalleineen. Eteneminen on lineaarista, eikä tasosuunnittelussa turhia kikkailla – mitä nyt välillä väistellään ajastettua jättilaseria, juostaan läpi itsestään etenevien autoscroller-tasojen tai liidellään kiiturilla vesien päällä. Mitään loppu- ja välivastustajia tai sinne tänne ripoteltuja varustelaatikoita ihmeellisempiä monimutkaistuksia ei Onikenista löydy. Peli pysyy ylpeästi perusasioiden äärellä ja välttää tekemästä mitään sellaista, mikä ei olisi ainakin teoriassa mahdollista kasibittisellä Nintendolla.

Vaikeustasonsa puolesta Oniken esittää armotonta, mutta on todellisuudessa ensivaikutelmaa armeliaampi. Ensimmäiset pari tasoa menivät reflekseillä ja vanhalla tasohyppelykokemuksella, mutta jo neljännessä tehtävässä olin valmis heittämään hanskat tiskiin ja ohjaimen seinään. Paria turhautumaa ja hetken viilentymistaukoa myöhemmin aloin kiinnittää enemmän huomiota vihollisten kaavoihin ja ratkaisu löytyi kuin löytyikin omaa pelityyliä tuunaamalla. Kova vaikeustaso murtui kuin kookospähkinä, kun tajusin että pelin haasteet on suunniteltu oikeastaan vähän puzzle-pelien hengessä ja joka kohtaan löytyy joku järkevä taktiikka, kunhan ei ryntää kimppuun kuin yleinen syyttäjä. En menisi väittämään Onikenia vieläkään helpoksi peliksi, mutta huhut sen epäreiluudesta vahvasti liioiteltuja. Puzzlepelimäinen suhtautuminen vaikeustasoon oli oikeastaan se juttu, joka lopulta kiepautti Onikenin silmissäni “ihan kivasta NES-muistelosta” yhdeksi parhaista retropelitribuuteista pitkään aikaan.

Onikenin kuudessa tehtävässä vierähti opetteluineen suurin piirtein pari iltaa. Lisäpureskeltavaa tarjoavat eräällä tarinan sivuhahmolla pelattava Contra-henkinen räiskintätehtävä, pomotaisteluihin keskittyvä Boss Rush sekä Hardcore-moodi. HC-moodi on käytännössä normipeli puolilla osumapisteillä ja ilman välitallennuksia saati tasojen välillä palautuvaa terveyttä. Ylimääräinen haaste innostaa varmasti jotakuta, mutta pyrkimys runtata kaikki tasot läpi virheettä tuntui ainakin omaan makuuni turhan ryppyotsaiselta. Boss Rushiakin kokeilin vain muutaman kerran; perättäisten pomotappelujen ongelma on puolestaan se, että alkupään helppoihin vihollisiin tuhrautuu ihan tuhottomasti aikaa ja niiden läpi on kahlattava käytännössä joka yrityksellä. Ongelmaa ei olisi, jos pelaaja voisi haastaa loppikset haluamassaan järjestyksessä, mutta yhden ja saman cyber-toukan viipalointi maistui nopeasti puulta. Ylimääräinen ammuskelutehtävä tarjosi sen sijaan ihan oikeasti hyvin suunniteltuja haasteita ja pienen katsauksen siihen, millainen Oniken olisikaan ollut Contra-tribuuttina.

Oniken on erinomainen osoitus siitä, että menneillä aikakausilla voi olla muutakin tarjottavaa kuin tyhjää nostalgiaa. Kasibittisen kuoren ja näennäisen ankaran vaikeustason alta löytyy huolella suunniteltu toimintapeli, joka tarjoaa haasteita ja viihdettä muutamiksi tunneiksi. Yritys, erehdys ja metodinen ulkoa opettelu eivät ole välttämättä jokaisen lempijuttu, mutta jos retroestetiikka sekä pieni itsensä haastaminen houkuttaa, suosittelen lämpimästi antamaan Onikenille mahdollisuuden. Jos Oniken olisi 80-luvulta, pidettäisiin sitä tänä päivänä luultavasti klassikkona.