Overpass arvostelussa

Alun perin Spintires -nimeä kantanut Kickstarter-projekti osoittautui vaikeuksistaan huolimatta lopulta ihan onnistuneeksi peliksi Mudrunner -nimensä alla, Focus Home Interactiven julkaisemana. Jatkoakin pelille olisi tätä kirjoittaessa tulossa jo ensi kuussa.

Kovin moni ei tätä samaa viehättävää realististen fysiikoiden ympärille rakennettua mutasudittelua isoilla koneilla ole lähtenyt apinoimaan ennen kuin nyt – ainakin periaatteessa.

Naconin (entinen Bigben) julkaisema ja ruotsalaisen Zordix Racing studion kehittämä Overpass on peli, jossa fysiikat ja vaikeat ajo-olosuhteet näyttelevät keskeistä roolia. Zordix tunnetaan lähinnä keskinkertaisista tuotoksistaan Aqua Moto Racing Utopia ja Snow Moto Racing Freedom.

Voisiko Overpass olla studion läpimurtopeli?

Sen sijaan, että pelissä ajeltaisi raskailla ajoneuvoilla, koostuu koko parikymmenpäinen ajokalusto nelivetoisista mönkijöistä sekä nelivetoisista UTV-ajoneuvoista. Edustettuina on muutamia oikeita merkkejä, joita ovat Suzuki, Yamaha, Polaris ja Arctic Cat.

Sisällön osalta Overpass -pelin tarjonta on ajopeleille perinteistä sorttia: on urapeli ja pikapeli, mutta myös custom challenge -vaihtoehto, jaetun ruudun kaksinpeli, vuorotellen pelattava hot seat -moninpeli sekä kahdeksan pelaajan nettipeli.

Klassinen uramalli

Urapeli on sisällöltään melko perinteistä sorttia, mutta sinänsä siinä on peruspalikat saatu ihan hyvin kohdalleen. Pelaajalla on aluksi mönkijä sekä UTV käytössään. Kisoja tahkotaan eräänlaisen karttaruudun kautta. Kisat jakautuvat muutamaan eri tyyppiseen koitokseen. Kaikissa kuitenkin kisataan aikaa vastaan, eikä samanaikaista rymistelyä tekoälykuskien kanssa ole. Kaikilla radoilla tulisi ajaa nauhoin ja merkein aidattujen alueiden sisällä, eikä radalle viritettyjä esteitäkään saisi ohittaa, eikä esimerkiksi jättimäisestä kiikkulaudastakaan saa tulla liian nopeasti alas. Kaikki virheellinen ajaminen ja lippusiimojen hajottaminen tietää aikasakkoa pelaajan loppusuoritukseen. Liiallisella mokailulla saa helposti tienattua jopa minuutinkin aikasakkoa loppuaikaan.

Pelissä ajetaan pääasiassa joko pisteestä A pisteeseen B tai vaihtoehtoisesti kierretään kehää kolmen kierroksen verran ratahenkiseen tapaan. Useimpien kisojen osalta saa itse valita hyppääkö mönkijän selkään vai kapuaako UTV:n koppiin – joissain kisoissa valintaa ei saa tehdä.

Kisoja ajamalla ja menestymällä tienaa perinteisesti rahaa ja mainetta. Maine kun kasvaa tulee sponsoritarjontaa, joiden solmiminen vastaavasti antaa rahabonusta kisoissa pärjäämisen päätteeksi ja esimerkiksi uusia parannusosia ajoneuvoihin, jotka ovat joko ilmaisia tai sitten muuten vain aukeavat ostettavaksi.

Rahalla ostetaan uusia kisojen myötä ostettavaksi päivityspalikoiden lisäksi myös luonnollisesti niitä uusia avautuvia ajoneuvoja. Kuskillekin voi ostaa uusia vaatteita, joskin jälkimmäinen on täysin yhdentekevää rahanmenoa.

Tienattua rahaa kuluu myös ajokkien kisojen aikana kertyneiden ajokkivaurioiden korjaamiseen. Ajokit eivät vaurioidu pelatessa niin, että sitä mitenkään tuntisi ajettavuudessa, mutta täysin hajonneella ajokilla ei pääse ajamaan. Vaurioita voidaan korjata myös rahaa säästävillä lääkintäpakkauksilla tai vaihtoehtoisesti viedä kalusto pajalle, jolloin ajokki on jonkin aikaa pois käytöstä. Vekottimen voi myös ”korjata itse”, jolloin kuluu aikaa ja kisoja jää ajamatta – tilastotekoäly menee menojaan kokonaispistetaulukossa.

Pelissä on neljä eri mestaruusliigaa ja jokaisessa olisi ideana päästä finaaleihin. Mitään oikeaa eroa näillä sarjoilla ei kuitenkaan ikävä kyllä ole: kaikissa on samat kisat ja sama ajokalusto. Ainoastaan vaikeustasossa on eroa.

Olipa kyseessä liiga kuin liiga, on ennen finaaleja kuitenkin ajettava riittävä määrä kisatapahtumia per sarja, ennen kuin finaali tulee ajankohtaiseksi. Lopussa pitäisi sitten olla sijoittuneena punaisen pudotusviivan yläpuolella, jotta finaaleihin saisi ottaa osaa. Useimmissa yksittäisissä kisatapahtumissa on useampi kisa ajettavaksi, joista kustakin saa omat pisteensä, mutta joissain tapahtumissa voi olla vain yksikin kisa. Hyvää on se, että vaikka ajaisi hienosti ykköseksi tapahtuman ensimmäisessä kisassa ja toinen menisi penkin alle, saa silti kerättyä sen 25 pistettä laskuriin. Mikäli kauden aikana ei yllä finaaleihin, pitää liiga aloittaa alusta. Hieman kummallisesti uuden kauden aloittaminen uravalikossa heittää pelaajan takaisin päävalikkoon.

Käsittämättömän typerä ratkaisu niin ikään on ollut evätä pelaajalta kisojen uusintayritys: jos mokaat kisan, peli jatkuu ja kisa vaihtuu uuteen ilman kyselyä – kisan alusta aloittaminen onnistuu ainoastaan ennen kuin maaliviivaa on ylitetty. Olisi kuitenkin ensin kiva tietää, miten suoriutui kisassa, ennen kuin sitä suhteellisen pitkiä kisoja alkaa ajamaan alusta.

Joskus kisa saattaa tökätä rasittavalla tavalla viimeiseen nyppylään. Allekirjoittaneella kävi muutamassakin kisassa kirjaimellisesti näin: hienosti ja vauhdikkaasti sujunut kisa tuntui menevän kuin vettä vaan, kunnes kohtasin sen viimeisen mäen. Näin jo maaliviivan kukkulalla, mutta vaikka kuinka yritin ja yritin ja yritin, en päässyt mäen nyppylälle. Kisakelloon oli tuossa vaiheessa ehtinyt kertyä jo kuusitoista minuuttia, joten päätin luovuttaa. Otin pisteet kotiin tapahtuman ensimmäisestä kisasta ja tämä toinen päättyi DNF-tilaan.

Overpassin suurin ongelma piilee sen viehättävyysasteessa. Sinänsä uramoodin rakenteessa ei ole suurta vikaa: kisoja kisataan ja peli palkitsee ja pelaaja etenee parempaa kalustoa keräten. Aihealue ja eritoten sen toteutus vain on jotain niin kovin kuivaa. Mudrunner osasi tehdä samankaltaisesta pelattavuudesta viihdyttävää, mutta myös haastavan estetemppuilun on aina hallinnut esimerkiksi suomalaisten pelisarja Trials, jossa vauhti ei aina ratkaise, vaan se miten tehokkaasti ja ripeästi ylität vaikeat esteet.

Pieniä iloja, vähäisiä iloja

Overpassilla on ne omat pienet hetkensä, mitä tulee esteiden, kuten rengaskasojen, kaatuneiden puiden, vaikeakulkuisten kivikkojen sekä betoniparrujen ylittämiseen – onnistumisen tunnetta pääsee välillä kokemaan, kun vaikeat röykkiöt tuntuvat taittuvan ilman kolarointia ja kopperon kaatuilua ja ajotuntuma käyttäytyy sen hetken siltä kuin se persuksissakin tuntuu. Pääosan ajasta minkäänlaista nautintoa ei kuitenkaan pääse syntymään.

Syy on ajotuntuman keskinkertaisuus. Vaikka ajoneuvoissa on lähes kaikissa takaveto, neliveto ja tasauspyörästö -ominaisuudet, ei näiden kolmen välillä vaihtelu tuota sen suurempaa fiilistä, eikä takavedolla suoraan sanottuna tee oikeastaan yhtään mitään koko pelissä.

Keskeinen tuntuma pelissä on se, että vekottimet tuntuvat liian kevyiltä ja pelifysiikka on epätasaisen tuntuista. Toki jyrkkä mutamäki on yleensä arvatenkin vaikea nousta ylös, mutta välillä jotkin vaikeat kivikot ovat liian helppoja ja jotkin helponnäköiset liian vaikeita. Vastaavasti mäki, jonka nouseminen saattaa näyttää visuaalisesti helpohkolta, ei-liukkaalta eikä liian jyrkältäkään, ei yllättäen olekaan sitä mitä luuli. Mäkeen jäädään junnaamaan minuuteiksi, vaikka kuinka vaihtelisi nelivedon ja tasauspyörästön välillä ja yrittäisi hitaasti sitä nousta. Syytä mäen haastavuuteen ei aina tule keksineeksi. Turhautumista se kuitenkin aiheuttaa ja se nakertaa peli-iloa, koska peli ei pysy fysiikan osalta linjassaan yhtenäisenä.

Välillä kellahdetaan myös kumoon liian pienistä ja välillä ei, vaikka pitäisi. Joskus ajokki pyörii ja kellahtaa takaisin renkailleen ja joskus ei. Jos koppero jää makaamaan, pitää se itse resetoida, joka hölmösti palauttaa pelaajaa taaksepäin radalla, sen sijaan että resetoisi ajokin siihen missä se lepäilikin. Joskus saattaakin joutua suorittamaan jonkun juuri läpäistyn vaikean mäen uudelleen vain siksi, että kottero kaatui mäen huipulla, eikä pelaaja ehtinyt sen pidemmälle näkymättömään “tallennuspisteeseen”.

Suurin ero mönkijöiden ja UTV-ajokkien osalta on se, että mönkijöissä pitäisi tasapainotella myös kuskin painopisteen kanssa. Oikea-oppinen nojailu ehkäisee kaatumista, ainakin välillä. Muut erot ovat pääasiassa vain voimassa ja väännössä. Periaatteessa parhaalla vekottimella mäet kuin mäet hoituvat heikompia paremmin, mutta parhaisiin ei pääse käsiksi, kuin kisoja pelaamalla ja odottamalla, että ne avautuvat lineaaristen lukkojen takaa vielä erikseen ostettavaksi. Lukot eivät kuitenkaan aukene, mikäli sijoitus kisatapahtumassa on ollut neljäs tai sitä huonompi.

Parempaa osaakin pääsee pulttaamaan ajokkeihin kiinni aina välillä, mutta tässäkin kohdaa peli vaatii, että kyseinen päivitysluokka avataan käyttöön pelaamalla urakartalta se viereinen kisa ja ajamalla maaliin vähintään kolmanneksi.

Pelaaminen ja pakertaminen muistuttaakin jossain määrin suomalaisten tekemää ja aikoinaan huippusuosituksi noussutta 2D-mobiilipeliä Hillclimb Racing: mitä enemmän teho-osaa ajokissa on, sen paremmin taittuvat mäet ja nyppylät ja joskus yksinkertaisesti mikään yritys ei riitä ja ajokki valuu takaisin alas.

Ero Overpassin ja Hillclimbin osalta tässä kohtaa on kuitenkin se, että pelaaja voi Hillclimbissä saman tien kokeilla rataa uudelleen alusta ja yleensä pultata heti uutta osaakin jeesaamaan tienatuilla kolikoilla.

Overpassissa kisan aloittaminen alusta saattaa tietää jopa kymmenien minuuttien hukkaamista ajallisesti. Kuten mainittua, uutta osaa tai parempaa ajokkiakaan ei välttämättä saa avuksi omaa suoritusta parantamaan, koska mitään uutta ei ole auennut lukkojen takaa ostettavaksi, vaikka rahaa olisi.

Ura alamäessä

Urapelin lineaarisen suunnittelutavan ja pitkien kisatapahtumien vuoksi sen koko rakenne tavallaan uppoaa mutaan. Kisatapahtumat ovat mukavimmillaan silloin kun niistä löytyy yksi yksittäinen A:sta B:hen kisa. Suhteellisen nopea ajella läpi (olettaen, että vastaan ei tule supermäkiä) ja pelaaja tienaa rahaa ja mainetta – ura etenee.

Harva kisatapahtumista kuitenkaan on tällaisia ja joskus pitäisi jaksaa ajaa jopa kolmekin yksittäistä kisaa, joista kaksi saattaa olla areenatyyppisiä kolmen kierroksen ympäriajoja. Jo yhdenkin kierroksen ajaminen ja esteiden läpäisy käy kamalan puuduttavaksi, ei pelkästään pelin vaihtelevien fysiikoiden ja oudon ajotuntuman vuoksi, mutta myös pelkkä aikaa vastaan ajaminen alkaa kyllästyttää.

Pelkät A-B -kisat osaavat nekin välillä puuduttaa, koska radat ovat todellakin turhan pitkiä ja niiden esteiden kanssa vääntäminen tekee niistä entistä pidempiä. Yleensä per rata päristellään se kuudesta kymmeneen minuuttia. Jonkinlainen, esimerkiksi rallipeleistä tuttu etappi-indikaattori olisikin ollut poikaa havainnollistamaan sitä kuinka kaukana maali on.

Kisojen ja urapelin parissa tylsistyminen ei olekaan Overpassia pelatessa mikään vieras tunne.

Audiovisuaalinen keskinkertaisuus

Kaiken keskinkertaisuuden ja tylsistymisen kruunaa heikko audiovisuaalinen toteutus. Grafiikka on sanalla sanoen karua ja vaikka auringon heijastukset, mutaan muodostuvat renkaiden urat sekä vesien pinnat näyttävätkin ajoittain hyvältä, ovat maisemat lättänien tekstuuriensa kera palikkamaisia ja epärealistisen näköisiä – pelissä, joka yrittää tuottaa ruudulle realistista fysiikka-ajelua. Mutaantuvat ja kuraantuvat ajokit lienevät pelin parasta antia, mutta se ei paljoa ole se.

Sitä voisi kuvitella, että ruudunpäivitys olisi huippuluokkaa graafisesti heikossa pelissä, mutta ei – ruudunpäivitys dippailee ja pahimmat notkahdukset koetaan yleensä pölypilvien lennähtäessä ruudulle.

Äänimaailmansa osalta koko setti koostuu pelkistä pelaajan ajokin pärinästä. En välttämättä tiedä miltä Polariksen vastaava ajokki kuulostaisi tosielämässä, mutta etäisesti moottorisahan kuuloiset mönkijät ja unettavalla tavalla pörisevät UTV:t syövät pidemmän päälle hermoja, kun mitään muuta ei ole tarjolla. Hieman erilaista ääntä saadaan, jos vaihdetaan ajokuvakulmaa chase-kamerasta ohjaamoon, mutta ratojen ja esteiden hahmottaminen vaikeutuu siinä vaiheessa turhan paljon, eikä keikkuva ajokki ja siten pelikamera tee mukavuusasteesta yhtään parempaa. Siinä sitten olet jumissa mäessä ja kuuntelet loputonta pörinää ja ajoittaisia kierrosten nousuja. Taustalla ei kuulu luonnon ääniä eikä soi musiikkiakaan, joista jälkimmäinen olisi kenties sopinut piristämään äänimaailmaa ja pitämään mielenkiintoa paremmin yllä. Kaikki musiikki (tasan kaksi kappaletta) soivat toinen pelin valikoissa ja toinen lataustaukojen aikana – yhä uudelleen ja uudelleen. Ne onkin melkeinpä pakko kytkeä lopulta pois päältä kokonaan.

Kaverit mukaan mutaleikkeihin

Kun urapeliin lopulta kyllästyy, eivät muut vaihtoehdot ole kovin kaksisia. Tarjolla on pikakisa ja custom challenge. Jälkimmäisessä pelaaja voi ketjuttaa maksimissaan viisi eri kisaa yhteen nippuun ja ajaa pienen miniturnauksen itsekseen, mutta ketäpä kiinnostaa.

Nettipelistä ei löytynyt lainkaan peliseuraa edes puolen tunnin odottelun jälkeen. Peli myös jostain kumman syystä tekee niin, että jo heti puolen minuutin jälkeen jos seuraa ei löydy, pelaaja nakataan siitäkin huolimatta tyhjään aulaan odottelemaan. Tämä aula kuitenkin on vähän sama asia, kuin pelaaja käyttäisi ”luo peli” -vaihtoehtoa ja jäisi odottelemaan peliseuraa. Toki Overpass on ollut tötö kirjoittaessa kaupoissa vasta hieman yli viikon, mutta tyhjyyttään ammottavat serverit eivät todellakaan ole merkki hyvästä.

Kaksinpeli luonnollisesti on sitä klassista sorttia, jossa päästään ajamaan kaverin kanssa rinta rinnan. Pelaajat eivät voi häiritä toistensa suoritusta, vaan näkyvät toistensa ruudulla haamuautoina, mikä on hyvä, sillä keskittymistä tarvitaan ihan riittävästi niitä vaikeimpia mäkiä ja esteitä varten. Ikävä kyllä myös kaksinpelissä kyykyttyvä ruudunpäivitys pilaa pelinautintoa, ehkä jopa yksinpelaamistakin näkyvämmin. Kaksinpeli ei myöskään välty siltä ongelmalta, että mahdollisesti toinen pelaaja tai molemmat saattavat jossain vaiheessa kisaa ja rataa jäädä jumiin johonkin ylitsepääsemättömään mäkeen minuuteiksi, jolloin koko kisameininki katoaa nopeasti sen sileän tien.

Loppusanat

Overpass on fysiikkapainotteinen maastoajelutemppuilu, jossa on sinänsä pohjatyö ihan hyvällä mallilla, mutta yleinen ajotuntuma, pelin heikonpuoleinen viihdyttävyysaste sekä pätkivä ja rujo grafiikka, puolikuollut äänimaailma, sekä täysin kuollut nettipeli syövät peliltä lähes kaiken sen potentiaalin.