Patapon 2 Remastered arvostelussa

“Pon-pon-pata-PON”, kaikuu korvamato vielä vuosienkin jälkeen. Aina en ota tolkkua, kumpuaako se mielestäni, huuliltani, vaiko kenties puolisoni tai jopa lasteni suusta. Kaikki perheessäni ovat epäiltyjä, sillä kun PlayStation Portablen ikoniselle rytmipelitrilogialle altistuu kerran, seuraa sen hilpeä musiikki mukana koko elämän. Hyvässä lykyssä yksisilmäisten soturien laulu soi nyt sinunkin päässäsi ja mikäpä sen parempi pohjustus Sonyn tuoreen Patapon 2 -remasteroinnin ääreen. “Eteenpäin”, sanoi Patapon, eli Pata-pata-pata-PON!

Jos on onnistunut välttymään PSP:n legendaariselta rytmipelisarjalta tai sen pari vuotta sitten remasteroidulta ykkösosalta, niin kerrottakoon lyhyesti mistä on kyse. Patapon on kevyitä strategiaelementtejä sisältävä rytmipeli, jossa komennetaan pientä sympaattisten silmäpallosoturien armeijaa taistelusta toiseen, halki kaksiulotteisten tasojen. Armeijaa ohjataan epäsuorasti, näpyttämällä erilaisia rytmejä, joilla saa Pataponit etenemään, hyökkäämään tai puolustautumaan. Taisteluissa on mukana myös rutkasti satunnaisuutta – tahdit eivät osu aina taistelun optimaalisiin saumoihin ja Pataponien reaktioajoissa, vaurion määrässä sekä keihäiden lentoradoissa on paljon vaihtelua. Nyrkkisääntönä voi kuitenkin sanoa, että mitä paremmin pelaaja pysyy tahdissaan, sitä tehokkaammin soturiheimo taistelee. Vähänkin pidemmästä rytmiputkesta palkitaan juhlavalla Fever-tilalla, joka virittää Pataponien voimat sekä reaktiokyvyn parhaimmilleen ja mahdollistaa myös erilaisten Pataponeja hyödyttävien ihmeiden taikomisen.

Patapon 2 on karkeasti ottaen sama peli kuin edeltäjänsäkin, mutta kaikki on isompaa ja kaikkea on enemmän. Tasoja on noin yhdeksisenkymmentä ja Pataponien kehittämiseen tarkoitettujen esineiden määrä on noussut parista sadasta yli viiteensataan. Tavaroille on tarvetta, sillä jokaista rivisoturia kehitetään yksi kerrallaan ja jokainen parannus hahmoluokkaan tai hahmon tasoon syö koko joukon eksoottisia resursseja. Taistelukentältä löytyvien taisteluvarusteiden mikromanagerointia on kevennetty antamalla pelaajalle mahdollisuus optimoida kunkin Pataponin varusteet nappia painamalla. Ominaisuus on tervetullut, joskin tulee herättäneeksi samalla kysymyksen, onko varusteiden hallinta ylipäätään kovin mielekäs pelillinen elementti, jos parhaan yhdistelmän voi kerran poimia automaattisestikin. Selvästi tervetullein yksittäinen uudistus ovat kuitenkin sankarit – uudestaan ja uudestaan henkiin heräävät supersoturit, jotka tekevät Fever-moodin sattuessa aivan posketonta tuhoa vihollisjoukkoihin. Sankarit eivät varsinaisesti muuta pelin luonnetta, mutta tuovat silauksen persoonaa ja kaikkivoipaisuuden tunnetta muutoin tasaiseen silmäpalloarmeijaan.

Pataponin kakkososaa pidetään laajalti sarja parhaana osana, mikä johtunee enimmäkseen hieman yli kaksinkertaiseksi paisuneesta sisällön määrästä. Vajaa puolisentoista vuosikymmentä myöhemmin huomaan olevani asiasta enimmäkseen eri mieltä. Pataponin konsepti on nimittäin pohjimmiltaan auttamattoman yksinkertainen ja peli on parhaimmillaan kun sitä vääntää alle tunnin suupaloina. Pienet resurssien ansaintaan liittyvät sivupelit ja Pataponien parantelu tuntuu lähinnä harhauttavan olennaisesta, eli armeijan marssittamisesta täydellisten rytmikombojen tahdissa. Toisistaan poikkeavat tasot ja mielikuvitukselliset loppuviholliset tarjoavat useimmiten tervetullutta vaihtelua, mutta armeijan varustelu ei niinkään: pelaajalla ei ole näet läheskään aina mahdollisuutta tietää etukäteen, millaisilla varusteilla sekä taidoilla juuri seuraavassa tehtävässä pärjää ja vaikka olisikin, niin sopivia resursseja tuskin löytyy. Tuloksena on yritystä, erehdystä ja vanhojen tasojen grindaamista resurssien toivossa. En ymmärtänyt muinoin, miksi Patapon 3 vaihtoi kakkospelin suuret armeijat vain neljään sankariin, mutta kakkospelin tavaraähkyn jälkeen vastaus tuntuu ilmeiseltä.

Osansa Patapon 2 Remasteredin kisaväsymyksestä aiheuttivat remasteroinnin tekniset ongelmat. Pintapuolisesti kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa: alkuperäisteoksen vektoripohjainen grafiikka skaalautuu kauniisti aina PS4 Pron 4K-tarkkuuteen saakka ja lievästi kakofoninen audiopuolikin soi kirkkaampana kuin koskaan. Ainoa suoranainen kauneusvirhe ovat alkuperäistarkkuudelle jääneet välianimaatiot, jotka näyttävät aika raisuilta suurelta ruudulta. Varsinaiset ongelmat osuvat ikävästi juuri pelattavuuteen: alkuperäinen PSP ei nimittäin kärsinyt samanlaisista viiveistä kuin keskimääräinen PlayStation-olohuone älytelevisioineen, vahvistimineen sekä langattomine ohjaimineen. Lisäksi peliä pyörittävällä softaemulaatiolla tuntuu olevan ongelmia pysyä tasaisessa 30 kuvan sekuntivauhdissa, mikä on omiaan lisäämään pelin luontaista latenssia etenkin vilkkaimmissa kohtauksissa. Omalla oheislaitteistollani viiveistä seurasi lähinnä ärsyttävän takapainoinen ja rytmistä tippunut äänivaste pelaajan painalluksiin, mutta netti on pullollaan tarinoita olohuoneista, joissa peliä ei pysty pelaamaan viiveiden takia käytännössä lainkaan. DualShock-ohjaimeen liitettävät kuulokkeet auttoivat vähäsen äänen viiveiden kanssa, mutta en välttämättä uskaltaisi suositella Patapon 2:n remasterointia muille kuin reippaasti alle 50 millisekunnin latenssiin kykeneville televisioille. Ongelmat ovat tuttuja parin vuoden takaisesta Patapon Remasteredista ja tuntuu jotenkin pöyristyttävältä, ettei mukaan ole tälläkään kertaa saatu minkään valtakunnan kalibrointiasetuksia. Ja nyt kun pääsin valituksen makuun, niin myös autosave-toiminnallisuus olisi ollut ihan kiva lisä remasterointiin.

Tekniset murheet ja hieman monotoninen rakenne ovat toki vain yksi puoli kolikosta. Patapon 2 tihkuu myös Sony Japan Studiolle ominaista charmia ja sellaista halua talloa uusia pelillisiä polkuja, jollaista ei ole nähty Sonylta sitten PlayStation Portablen hautajaisten. Pelin hahmoista, huumorista ja yltiöpositiivisesta asenteesta tulee väistämättä hyvälle tuulelle, vaikka pelikokemus onkin useimmiten enemmän kuluttava kuin voimaannuttava. Tarina tuntuu olevan mukana lähinnä muodon vuoksi, vaikka onhan sitä tietenkin kiva seurata, pääsevätkö Pataponit koskaan maailman ääriin.

Haluaisin kovasti suositella Patapon 2 Remasteredia jo pelkästään sen tarjoaman kuriositeettiarvon vuoksi, mutta ehkäpä ohjaisin PSP-aikakaudesta kiinnostuneet kuitenkin ensisijaisesti joko mainion Locorocon tai ensimmäisen Patapon -remasteroinnin kimppuun. Jos energiaa riittää vielä tämänkin jälkeen (ja olohuoneesta löytyy matalan latenssin televisio), niin onhan tämä jatko-osakin verrattain vaatimattoman hintalappunsa arvoinen. Toivoittavasti Sony ottaa asiakseen korjata ilmeisimmät ongelmat ennen vääjäämätöntä kolmannen osan remasterointia.