Patapon 3 arvostelussa
Patapon 3 on PSP:n suositun rytmipelisarjan tuorein ja selvästi haastavin osa. Perusidea on pysynyt suurin piirtein muuttumattomana, mutta hahmojen ja varusteiden kanssa puljaus tuo konseptiin uutta eloa. Vaikeustasoa on kiristetty niin tiukalle, että peliä on helpompi suositella karaistuneelle veteraanille kuin uudelle tulokkaalle. Niitä jotka jaksavat ahertaa itsensä jyrkän oppimiskynnyksen tuolle puolen, odottaa kuitenkin omaperäinen ja mehevä rytmipelikokemus.
Sonyn Japan Studion julkaisut ovat perinteisesti edustaneet raikkaasta tuulahduksesta luovaa hulluutta pelijätin portfoliossa. Omalaatuisista taidonnäytteistä on saatu nauttia etenkin PSP:llä, jonka lippulaivapeleiksikin on päätynyt Locorocon ja Pataponin kaltaisia hassunhauskoja erikoisuuksia. Jos jälkimmäinen on jostain syystä päässyt lipumaan ohi, tarjoaa kaikessa hiljaisuudessa julkaistu Patapon 3 mahdollisuuden paikata yleissivistystään.
Patapon on hyvin omalaatuinen rytmipeli, joka sekoittaa saumattomasti itseensä strategiaa ja roolipeliä. Tarkoituksena on johtaa siluettimaisista silmistä koostuvaa Patapon-armeijaa pitkin kaksiulotteisia maita ja mantuja, tuhoten vihollisia ja pysytellen parhaansa mukaan hengissä. Juju on siinä, ettei hahmoja ohjata suoraan, vaan Pataponit tottelevat ainoastaan rytmiä. Jokainen PSP:n oikean käden peukalopainike vastaa yhtä rumpua ja sopivia nelitahteja näppäämällä, saa armeijan joko etenemään, hyökkäämään, vetäytymään tai tekemään jotain muuta. Rytmitajua tarvitaan ainakin vähän, sillä Pataponit häkeltyvät aloilleen epätahdikkaasta takomisesta. Tarkkuudesta puolestaan palkitaan köörin hyökkäyksiä ja puolustuksia vahvistavalla Fever-moodilla.
Kaksiulotteisten tasojen rakenne on yksinkertainen. Armeijaa juoksutetaan sivusuunnassa, yleensä vasemmalta oikealle ja esteisiin ? olivatpa ne sitten esineitä tai olioita ? reagoidaan hyökkäämällä. Homma kuulostaa hävyttömän yksinkertaiselta, mutta ei tarvitse pelata pitkään, huomatakseen että selviytymiseen tarvitaan myös taktiikkaa. Vastaan tulee äkkiä superpahiksia, jotka syövät pelkkää hyökkäysliikettä toistavat Pataponit välipalaksi. Eteenpäin ei ole asiaa, ellei opettele lukemaan vihollisten aikeita sekä ajoittamaan puolustus- ja väistökomentojaan niiden mukaisesti.
Oman taktisen mausteensa soppaan tuo myös hahmon kehitys. Pienen armeijan sijaan pelaajan komennettavissa on neljä persoonallista pataponia plus lipunkantaja. Kullakin isosilmällä on hahmoluokkansa, taitorepertuaarinsa ja varusteensa, joista jokainen on joko vaihdettavissa tai ainakin päivitettävissä. Alussa vaihtoehtoja on vain kourallinen, mutta pidemmän päälle saa pähkäillä mm. haluaako eturintamaan miekkamiehen vai kilvenkantajan, ja olisiko joukkion johtajasta enemmän hyötyä kirvestä heiluttavana ratsumiehenä vaiko keihäänheittäjänä. Kyse ei ole pelkästään henkilökohtaisista preferensseistä, vaan monista tehtävistä on vaikea selvitä vääränlaisella jengillä. Valitettavasti optimaalisen kokoonpanon kasaamiseen ei juuri vinkkejä jaella ja pelaaja joutuukin harmittavan usein turvautumaan silkkaan yritykseen ja erehdykseen.
Patapon 3 on muutenkin kokemuksena aika raaka. Verta ei pikkusöpössä grafiikassa toki vuodateta, mutta vaikeustaso on omiaan repimään heikomman pelaajan riekaleiksi. Itse jumiuduin ensimmäisen kerran jo 5. tehtävään, jota jouduin tahkoamaan yli 20 yrityksen verran, eikä seuraava stoppi antanut odotella itseään kovinkaan kauaa. Tappioon riittää usein yksikin väärään väliin osuva epätahti tai huonosti harkittu komento. Tappiosta rangaistaan nakkaamalla pelaaja nakataan takaisin pelivalikkoon, mistä seuraa rutkasti turhautumista ylimääräisten latailutaukojen muodossa. Vaikka odottelua voi vähentää asentamalla pelin muistikortille, on yksinkertaisen ?Restart? ?napin puuttuminen näin haastavassa pelissä melkoinen kauneusvirhe. Onneksi sentään täydellinen jämähtäminen on estetty sallimalla esineistön ja kokemuksen karttuminen myös epäonnistuneista tehtävistä.
Hetkittäin tylyksi äityvä vaikeustaso pois lukien, Patapon 3:n peruspelistä on vaikea löytää napisemista. Mörköjen ja ympäristön suunnittelu on kauttaaltaan mielikuvituksellista ja pintapuolisesti yksinkertainen, mutta äkkisyvä pelattavuus pitää otteessaan loppuun asti. Jatkot ovat luonnollisesti netissä, jossa kavereitaan voi tavata joko keskinäisen kahinoinnin tai yhteistyöpelin merkeissä. Ensiksi mainittu tukee jopa kahdeksaa yhtäaikaista pelaajaa, mikä tuplaa edellisen Pataponin pelaajamaksimin.
Audiovisuaalisesti Pataponit ovat olleet perinteisesti omaperäisiä ja viimeisteltyjä. Niin myös Patapon 3. Ulkoasu nojaa enemmän tyyliin kuin tekniikkaan: kaksiulotteinen grafiikka koostuu sarjakuvamaisista silueteista ja hahmojen animointiin on sisällytetty runsaasti hymyilyttäviä yksityiskohtia. Peli näyttää ajattomalta, mikä on pelkästään hyvä asia, kun ajattelee että alustana porskuttaa jo kuudetta vuottaan puskeva käsikonsoli. Äänipuolella tilan täyttää taustamusiikki ja siihen yhdistyvä psykedeelisen pikkuoravamaisilla huudahduksilla höystetty rummutus. Äänimaailma sopii peliin liki täydellisesti, mutta alkaa nopeasti ärsyttää sivullisen korvissa. Perherauha lienee helpoin säilyttää kuulokkeilla.
Kaikkiaan Patapon 3 on oivallinen, mutta aivan liian vaikea jatko-osa yhdelle PSP:n omaleimaisimmista pelisarjoista. Tulee väkisinkin mieleen, että peli on tehty ennen kaikkea niille Patapon-veteraaneille, jotka osaavat päihittää kaksi aiempaa osaa vaikka silmät sidottuina. Jos ylenpalttinen haaste ei pelota, löytyy vaikeustason takaa mainiota rytmittelyä koko rahalla, mutta ummikoiden ja veteraanien kannattanee harjoitella alelaarin pohjalta löytyvällä ykkösosalla.
