Suurten korporaatioiden fanittaminen on lapsellista, mutta täytyy silti tunnustaa, että olen aina tykännyt Sonyn rohkeudesta ottaa riskejä pelijulkaisijana. Yksi hieman omituisemmista kokeiluista oli vuonna 2007 ilmestynyt nettiräiskintä Warhawk, joka perustui löyhästi samaa nimeä kantavaan ja lähes unholaan vaipuneeseen PlayStation 1 -peliin. Uuden Warhawkin myyntivalttina oli kulkuneuvopohjainen sodankäynti ja jopa 32 pelaajan kuukausimaksuton nettipeli. Noin miljoonasta myydystä kopiosta huolimatta, uudelleenlämmittely ei poikinut koskaan suurempaa haloota ja sen kehittänyt Incognito Entertainment lakkasi olemasta, tekijöiden kaikottua omille teilleen. Osa porukasta muodosti kuitenkin uuden studion, LightBox Interactiven, jonka ensimmäinen julkaisu on Warhawkin henkinen jatko-osa, Starhawk.
Starhawk on tekijätiimin omaa kuvausta lainatakseni, ?kuin Warhawk, mutta avaruudessa?. Kyseessä on siis kulkuneuvojen ja tiimipelin varaan rakentuva kolmannen persoonan räiskintä, jota väritetään reaaliaikastrategioista lainatuilla resurssinhallinta- ja rakenteluelementeillä. Starhawkin tiberiumina toimii pääasiassa kuolleista vihollisista hamstrattava Rift-energia – kaikkivoipa taikamanna, joka muuntuu käden käänteessä kiertoradalta syöksyviksi bunkkereiksi, tykkitorneiksi, ynnä muiksi pelimaailman dominointia edistäviksi rakennelmiksi. Kaipaatko autoa? Tilaa autotalli. Kaipaatko kiikarikivääriä? Tilaa tähystystorni. Rakentelu on nopeaa ja helppoa, eikä rakennusvalikoissa puuhastelu yleisesti ottaen häiritse pelin hektistä tahtia.
Valitettavasti 90-luvun Battlezonesta lainatut rakenteluelementit eivät vielä yksinään tee kesää, sillä räiskintäpelinä Starhawk on keskinkertainen. Se kärsii ?Quake 3 -syndroomasta?, eli vakavasti alitehoisista aseista sekä nopeasti liikehtivistä ja liian kestävistä pelaajista. Peruspistoolit ja -rynnäkkökiväärit ovat liki käyttökelvottomia hernepyssymäisyytensä vuoksi, eikä edes raketinheitin tarjoa odotettua tyydytystä. Anteeksiantava automaattitähtäys karistaa seasta viimeisetkin taktiikan rippeet ja jalkaväen sotimisesta tulee säheltämistä, jossa ylivoima on tärkeämpää kuin taito. Kyse ei voi olla siitä, etteivätkö pelin tekijät olisi ymmärtäneet aseiden välittämän tuntuman merkitystä pelattavuudelle, sillä kulkuneuvojen puikoissa Starhawk tuntuu huomattavan tasapainoiselta.
Ongelmia on myös konseptin tasolla. Starhawk on vahvasti tiimipeli, jossa menestyminen edellyttää yhteen hiileen puhaltamista niin roolijaoissa kuin tukikohdan rakentamisessa. Ajatus on kaunis, mutta turhan idealistinen, sillä netissä ei peliseuraansa pääse aina valitsemaan. On aikalailla tuurista kiinni, saako kavereikseen aitoja tiimipelureita vaiko sooloilevia tonttuja. Yhteistyötä hankaloittaa myös se, ettei peli ei tarjoa minkäänlaisia apuvälineitä joukkuestrategioiden toteutukseen. Ilman kuulokkeita, mikrofonia sekä halukkuutta sössöttää tankeroenglantia julkisilla kanavilla, voi varautua melko yksinäiseen ja kaoottiseen kokemukseen. Poikkeuksena jaetun ruudun moodi, joka mahdollistaa sukeltamisen nettisodan syövereihin kaverin kera.
Starhawkilla on myös vahvuutensa. Avaruuden takapajuloihin sijoittuvat miljööt ovat kauniita katsella ja kulkuneuvoilla pelaaminen on lähes poikkeuksetta viihdyttävää. Etenkin pelin nimikkohärvelit – kävelevänä taistelurobottina ja avaruusaluksena tuplaavat Hawkit tuovat ohjastajalleen sitä taitopelaamisen ja kaikkivoipaisuuden tunnetta, joka jalkaväkenä sotimisesta uupuu. Kiitos toimivien ajofysiikoiden, myös jeeppien ja tankkien ohjaimissa tulee vietettyä aikaa.
Erilaisia pelitiloja Starhawk tarjoaa yllättävän kitsaasti. Valikoiman perustan muodostavat perinteinen kaikki vastaan kaikki -deathmatch sekä sen tiimiversio, Team Deathmatch. Lisämoodeja on vain kolme: lipunryöstö, Zones, jossa vallataan kiintopisteitä kartalta, sekä loputtomia vihollisaaltoja vastaan pelattava Co-op. Tuttua ja turvallista tavaraa siis.
Kirsikkana tämän hieman muotopuolen kakun päältä löytyy myös yksinpeli. Juoni on mukavan sarjakuvamaisilla välianimaatioilla esitettyä diibadaabaa avaruuden uudisraivaajista, villin lännen palkkasotureista ja mutatoituneista bandiiteista. Jos siihen suhtautuu pelkkänä tekosyynä hyppiä maailmasta toiseen murhaten läjäpäin vihollisia, ajaa se asiansa mainiosti. Valitettavasti itse peliosiot jättävät varaa toiveille. Moninpelikartoille kyhätyillä tasoilla opetellaan lähinnä hyödyntämään pelin kompaktia ase- ja kulkuneuvoarsenaalia, sekä rakentelemaan tukikohtia. Tehtävien tavoitteet ovat poikkeuksellisen mielikuvituksettomia. Mene tuonne, rakenna bunkkeri, tapa viholliset ja niin edelleen. Touhussa on enemmän ylipitkän tutoriaalin kuin täysipainoisen yksinpelin makua. Tarinatila on tahkottu läpi noin viidessä tunnissa, eikä sen pariin tule kertaläpäisyn jälkeen palattua.
Teknisenä ja audiovisuaalisena esityksenä Starhawk on pätevä, mutta hieman yllätyksetön. Pelin visuaalisuus perustuu enemmän taiteellisiin kuin teknisiin ansioihin, äänipuolella päinvastoin. Rohkea värien käyttö herättää karut miljööt henkiin, vaikka yksityiskohdat, kuten esimerkiksi hahmoanimaatiot kenties kaipaisivatkin lisätyötä. Äänet ja taustamusiikit voisivat olla peräisin mistä tahansa muodollisesti pätevästä, mutta sisällöltään hengettömästä Hollywood-teoksesta. Verkkopeli tuntuu toimivan moitteetta, vaikka taistelukentällä myllertäisi täydet 32 pelaajaa.
Starhawk jää valitettavan kauas Sonyn kultaisimmista menestystarinoista. Meininki moninpeliservereillä äityy liian usein kaoottiseksi sooloiluksi, eikä tyngäksi jäävästä yksinpelistä ole tilannetta paikkaamaan. Hetket jolloin peli todella tempaa mukaansa ovat liian harvassa. En uskaltaisi antaa varauksetonta ostosuosituista muille kuin klaanipelaajille, sekä ehkä niille, joilta löytyy peliseuraa omasta lähipiiristä. Säännöllisistä ja massiivisista päivityspaketeista päätellen, pelin tekijät seisovat kuitenkin ylpeänä teoksensa takana, mikä antaa positiivisen signaalin Starhawkin elinkaarta silmällä pitäen. Ehkäpä tämä tarkoittaa myös sitä, että Lightbox Interactiven saaga jatkuu jonain päivänä uudella, kenties entistä ehommalla Starhawkilla?
