Tao Feng: Fist Of The Lotus arvostelussa

Mättöpelit, nuo juonettomat, mutta kavereiden kanssa varsin hauskat peli-inkarnaatiot ovat olleet pelaajien keskuudessa ja tiedossa jo hyvän tovin. Erilaisia yrittäjiä on vuodesta toiseen ollut jos jonkinlaista ja joista osa on onnistunut ja osa taas epäonnistunut surkeasti ja joutunut unholaan. Varmastikin jos pitäisi tässä 90-luvun muistetuimpia mättöpelejä alkaa mainitsemaan niin kielen päähän eittämättä tupsahtaisi ainakin Street Fighter, Virtua Fighter, Tekken sekä Mortal Kombat pelisarjat.

Capcomin Street Fighter II: The World Warrior pelistä tuli kuitenkin ensimmäisenä tappelupelinä huippusuosittu niin pelihalleissa, kuin kotitalouksissakin esimerkiksi Super Nintendo konsolilla sen ilmestyttyä vuonna 1991. John Tobias ja Ed Boon nimiset kaverukset halusivat hekin kokeilla rahkeitaan jonkinlaisen tappelupelin kehittämisessä ja loivat ensimmäisen Mortal Kombat-pelinsä vuonna 1992 Midwayn julkaisemana.
Tämän jälkeen pojat ammensivat vielä yhteensä seitsemän Mortal Kombat-julkaisua 90-luvun aikana, joihin lukeutui niin MK2, MK3, MK4, kuin myös esimerkiksi Mortal Kombat Mythologies: Sub-Zero-pelikin. Enemmän taikka vähemmän laadukkaita on kukin Mortal Kombat-peleistä vuosien varrella ollut, pääasiassa kuitenkin vähemmän. Viime vuonna ilmestyi sarjan uusin osa, Mortal Kombat: Deadly Alliance ja peli taisikin olla sarjan tähänasti paras ja esitteli uudistuksena esimerkiksi erilaisten aseiden kuten keppien ja miekkojen mukaan ottamisen taisteluihin.

Mortal Kombat kaveruksista toinen, John Tobias ilmeisesti näki Deadly Alliancen jälkeen parhaakseen kokeilla jotakin “uutta” ja päätti ruveta väsäämään Tao Feng: Fist Of The Lotus nimistä tappelupeliä Studio Giganten leivissä. Tao Feng on vain yksi mättöpeli muiden joukossa, mutta koska pelin kannessa seisoo mainoslause “Mortal Kombatin toiselta luojalta” niin eiköhän tämän pelin ole pakko olla varma hitti? Vaiko olikohan se sittenkin huti…

Peli asettaa napit vastakkain kaksi jengiä, joista Pale Lotus on ne hyvikset ja Black Mantis ne pahikset. Kumpikin jengi vihaa toista, koska kummallakin on hallussaan puolikas amuletista jonka palat yhdistettäessä sen hallitsijasta tulee kuolematon. Vai sillä lailla tällä kertaa.
Kummaltakin puolelta löytyy kuusi eri taistelijaa, kokonaismäärän täten ollessa siis vain kaksitoista. Jokaiselta kaverilta löytyy Mortal Kombatin tapaan hassu nimi, kuten Divine Fist, Iron Monk, Fierce Tiger tai Wulong Goth. Toisiinsa verrattuna taistelijat eroavat jonkin verran toisistaan ja yleensä asian laita onkin siten, että jollain tietyllä taistelijalla pärjää jotain tiettyä vastaan.

Erityyppisiä taistelu-areenoita löytyy pelistä niin ikään 12 kappaletta ja ne kaikki ovat mättöpeleille ominaisesti kooltaan suhteellisen pieniä, mutta sen mikä niistä tekee mielenkiintoisia ja toisistaan hieman poikkeavia muutenkin kuin pelkästään kosmeettisesti on niiden interaktiivisuus. Jokainen areena reagoi suhteellisen realistisesti taistelijoiden tekemisiin pelin aikana ja jos esimerkiksi toinen potkaisee toisen päin seinää niin melkeinpä aina seinästä lohkeaa ihan kiitettävän kokoinen pala. Tämän lisäksi areenoilta löytyy muun muassa sähköaitoja, ikkunoita, teräviä piikkejä, apinahäkkejä ynnä muuta mukavaa joita päin vastustajan voipi suunnata aiheuttaen näin mukavasti lisäkipua tavallisen luuvitosen ohella. Jokaisella areenalla voi myöskin ottaa seinästä vauhtia ja hypätä näyttävästi seinän kautta vihollisen päälle. Muutamalta areenalta löytyy myös puu, mistä voi svengata ja siinä samassa monottaa hieman kaveria kuonoon. Jokainen isku vastustajaan tuo pelaajan Chi-energiamittarin lähemmäs täyttä ja kun se on täynnä voi pelaaja toteuttaa hahmon kertakäyttöisen superliikkeen vastustajaan, joka usein sitten viekin vähän enemmän energiaa pois vastapuolelta.

Tarpeeksi kauan kun mätetään toista turpaan, niin saadaan kivana ideana vastustajan raajat kuten käsi tai jalka huonoon jamaan nopeasti ärsyttämään alkavan “Limb Damage!” animaation saattelemana. Raajavaurio tarkoittaa käytännössä sitä, että esimerkiksi vaurion kohdistuessa käteen putoaa nyrkkien teho 50 prosenttia alemmas ja jaloilla homman nimi on sama.

Omasta mielestäni idea on ihan hyvä, mutta sen olisi voinut viedä pidemmällekin. Olisikin ollut hienoa jos esimerkiksi jalkaan tulleen raajavaurion takia pelaaja ei olisikaan enää pystynyt käyttämään jompaa kumpaa jalkaansa tehden taistelusta vaikeampaa ja joidenkin kombojen toteuttamisesta mahdotonta. Tai toinen idea olisi voinut olla, että vastustajalta olisi saanut kokonaan potkittua esimerkiksi kädet irtipoikki ruumiista ja sitten vastustajan irtokäsillä olisi voinut lätkiä kädetöntä raukkaa turpiin. Pelin ikäraja tosin olisi varmastikin tämän jälkeen noussut 18-leimaksi.

Pelimuotoina on tarjolla varsin peruskamaa eli quest, versus, survival, team battle, tournament, sekä training. Pelaaminen on muutaman pikapelin ja kontrolleihin totuttautumisen jälkeen hyvä aloittaa harjoitusmoodilla, sillä mikäli mielii taitaa suurimman osan pelin valtavasta määrästä erilaisia liikkeitä, on syytä harjoitella koska osa liikesarjoista on niin pitkiä ja vaikeita, että niitä ei arvailemalla tule oppimaan.

Harjoitusmuotoja on kaksi; toisessa saa vapaasti jakaa nyrkkiä ja kenkää kaverin suuhun ilman, että tämä suuttuu(ellei pelaaja näin halua), kun taas toisessa vaativammassa harjoittelumuodossa olisi tarkoitus osata tehdä joka-ikinen liike mitä pelistä löytyy. Liikkeiden vaativuudesta kertoo jotain sekin, että kun kaikki liikkeet on suoritettu oikea-oppisesti niin saa palkinnokseen yhden uuden areenan, hurraa. Hattua kuitenkin siitä huolimatta on pakko nostaa, että ovat tekijät jaksaneet väsätä peliin niinkin monta erilaista liikettä ja liikesarjaa kuin mitä pelistä löytyy.

Kun on mielestänsä tarpeeksi harjoitellut, voi kokeilla mihin omat taidot oikein riittävätkään. Quest-pelimuoto on Tao Fengin niin sanottu “yksinpelikampanja” ja siinä pelaajan täytyy voittaa jokaisella taistelijalla kaikki vastapuolen jengin taistelijat edetäkseen “tarinassa” eteenpäin. Versusmoodissa pelaaja saa ottaa vapaasti mittaa haluamallaan taistelijalla haluamallaan areenalla, joko toisesta ihmispelaajasta taikka sitten tietokoneen ohjastamasta taistelijasta.

Team battlessa pelaaja valitsee itselleen 2-6 taistelijaa joilla otetaa mittaa vastustajan joukoista. Se joka onnistuu tapattamaan ensin kaikki omat hahmonsa häviää matsin. Survival tarjoileekin sitten nimensäkin mukaisesti selviytymistä tietokoneen ohjastamien taistelijoiden kynsistä. Tätä moodia en jaksanut viittä minuuttia pidempään pelata sen vaikeuden takia, koska pelaajan energia ei uusiudu ollenkaan automaattisesti, vaikka pelaaja saa kukistetun vastustajan jälkeen uuden, täysissä sielun voimissa nyrkkejään heiluttelevan vastustajan.. Yritä siinä sitten kamppailla käytännössä mahdottomissa olosuhteissa.

Edellä mainittujen lisäksi tarjolla on sitten vielä ehkäpä pelin mielenkiintoisin pelimoodi, pelkästään kaksinpelaamiseen tarkoitettu Tournament, jossa maksimissaan kahdeksan pelaajaa pääsee ottamaan mittaa toisistaan turnausmuodossa tarkoittaen sitä, että esimerkiksi neljän hengen turnauksessa pelaaja1 ja pelaaja2, sekä pelaaja3 ja pelaaja4 tappelevat toisiaan vastaan, jonka jälkeen kummankin ottelun voittajat ottavat mittaa toisistaan ja ratkaisevat voittajan.

Kuten tuli ilmi harjoittelumoodista puhuttaessa aiemmin, on erilaisia liikkeitä pelissä hyvin runsaasti ja tästä syystä Xboxin koko ohjain onkin käytännössä jouduttu valjastamaan käyttöön jokaista nappulaa myöten. Ristiohjaimella, sekä vasemmalla tatilla voidaan kummallakin liikuttaa hahmoa, mutta ainoastaan ristiohjaimella onnistuu hyppääminen ja tämän lisäksi tatilla ja ristiohjaimella saadaan muutenkin aikaan erilaisia liikkeitä. A,B,X ja Y tuottavat erilaisia lyöntejä/potkuja ja lisää erilaisuutta niihin saadaan yhdistelemällä mukaan esimerkiksi R -ja L liipaisimet. Useita nappuloita painelemalla kerralla saadaan tosiaankin aikaan niitä kuuluisia komboja ja Tao Fengissä osa komboista onkin todella pitkiä ja vaativia tyyliin; paina X, Y, A, A, A, B, B, X, A, Y, B nopeasti peräkkäin oikeanlaisessa rytmissä. Kuka hullu tällaisia voi ikinä oppia muistamaan ulkoa?

Pystyvätpä taistelijat jopa soittamaan suutansakin mikäli vain ehtii taistelun keskellä painaa pientä mustaa nappulaa ohjaimesta. Tämä “taunttaaminen” tosin on varsin hyödytöntä ja idioottimaisesti toteutettukin, sillä suutaan soittamalla ei saa mitään muuta kuin turpiinsa. Vieläpä kirjaimellisesti, sillä kun tekee näin ei pelaajan ohjastama hahmo pysty ollenkaan liikkumaan samanaikaisesti ja ainakin tietokonetta vastaan pelattaessa tietokone hyödynsi tämän aina ja vetäisi pari kertaa monoa naamaan niin että helähti.

Tavallisimpien liikkeiden lisäksi hahmot taitavat kukin jonkinlaisia erikoisempia liikkeitä, jotka ovat ehkäpä etäisesti verrattavissa Mortal Kombat-pelien Fatality liikkeisiin. Vaikka kyseisten liikkeiden animaatoisssa usein käykin aika pahannäköisesti, ei uhri koskaan siihen kuole eikä energiaa nyt muutenkaan kaikkoa kovinkaan paljoa. Hyvänä esimerkkinä voi mainita esimerkiksi Exile hahmon erään liikkeen, jossa tämä kookas lihaskimppu ottaa kaverin polvelle ja katkaisee tämän selän siinä “pöydän päällä” mukavan ääniefektin saattelemana, jonka jälkeen pudottaa tämän maahan.. Ja ylöshän tämä uhrina ollut kaveri kummasti vielä nousee.

Kontrolleissa itseäni rupesi kyllä ärsyttämään se, että ainakin tietokonetta vastaan taistellessa tuntuivat iskut välillä menevän perille jotenkin satunnaisesti. Ensinnäkin nappuloita sai toden teolla välillä hakata moneen kertaan ennenkuin taistelija jaksoi reagoida pelaajan toiveeseen edes kerran. Tämän lisäksi potkut, lyönnit ynnä muut liikkeet menivät välillä vähän liian satunnaisesti perille ja kyllähän se näyttikin aika typerältä, kun näyttävän näköisestä monotuksesta ei ollut vastustaja moksiskaan, vaikka tämä ei edes hyökkäystä millään lailla blokannut. Blokkaamisesta puheen ollen tekoäly käytti ainakin omasta mielestäni aivan liikaa blokkaustaktiikkaa, sillä todella usein oli vastustajalla kädet suojanaan ja siinä sitten sai yrittää hakata itseään puolustuksen läpi turhauttavan kauan. No, olipahan tekoälyllä usein sitten myös ensimmäisenä raajavauroitakin kun kädet eivät kestäneetkään potkuja loputtomiin.

Onneksi pelissä voi kuitenkin säätää vaikeustasoa, mikäli vastustaja tuntuu liian vaikealta voitettavalta. Ainut huono puoli tässä on, että vaikeustaso-osasto ollaan menty sössimään pilalle. Pelissä on kuusi eri vaikeusastetta mistä valita ja helpoimmalla pelaaja voittaa jokaisella kerralla kaikki erät(jos vähänkään on tappelupelejä aiemmin pelannut), kun taas jo toisella asteella taistelu muuttuu ärsyttävän vaikeaksi. Ei siinä sitten edes kannattanut niitä muita vaikeustasoja alkaa pahemmin kokeilemaankaan.

Grafiikaltaan Tao Feng tarjoilee pelaajille aika hyvännäköistä silmänruokaa. Taistelu-alueet ovat mukavan eroavia toisistaan ja samalla kuitenkin kaikki on myös erittäin yksityiskohtaisen näköistä. Peli on mättögenressä vielä näinäkin päivinä harvinainen tapaus sinänsä, koska peli on täysin kolmiulotteinen. Pelaajan on mahdollista liikkua sivuille areenalla, eikä siis hienot 3D-areenat ole pelkkä kuriositeetti. Pakoon vastustajaa kuitenkaa on turha yrittää pötkiä, sillä peli pakottaa kummankin pelaajan pysymisen tiettyjen rajojen sisällä siten, että koskaan kumpikaan pelaajista ei jäisi ruudun ulkopuolelle. Joskus tässä käy näin hieman tahattomasti, sillä pelin kamerakuvakulma kenkkuilee ajoittain hyppyyttäen kameraa välillä vähän miten sattuu siinä samassa pistäen ihmispelaajan pään pyörälle.

Tao Fengissä pelihahmoihin on kiinnitetty erityisen paljon huomiota. Hahmot eivät ole pelkästään hienoja sellaisenaan, vaan erittäin hienolta ja realistiselta näyttää myös peliin tehty “vaurionmallinnuskin”. Vaurionmallinnuksella viittaan tässä siihen faktaan, että vakiona hahmot saavat ruhjeita, mustelmia ja avohaavoja ympäri kehoaan, sekä tämän lisäksi myös taistelijoiden vaatteet repeytyvät taistelun tuoksinnassa.. Mitään pornomeininkiä ei kuitenkaan pelaajille tästä huolimatta suoda ja vaikka esimerkiksi naispuoliselta Jade Dragonilta usein tangan narut katkeavatkin taisteluissa niin eivät ne kuitenkaan missään vaiheessa putoa hänen päältään pois.
Äänet eivät onneksi jää pelin nautittavan hienon grafiikan varjoon, sillä Dolby Digital 5.1 äänituella höystetty äänimaailma tuo pelaajan korviin hyvin muhkeat mättöäänet sekä taistelijoiden hiyaah, uuh ja aah-tyyliset huudot taistelun tuoksinassa. Taustalla soi mättämisen ohella ihan OK-tason jumputusmusiikkia, taustalla liikoja kuitenkaan häiritsemättä ja ainahan sen voi laittaa pois päältäkin jos siitä ei pidä. Koska peliympäristö on interaktiivinen on asiaankuuluvaa, että ympäristökin pitää jotain ääntä silloin kun riehuminen siihen kohdistuu. Niinpä esimerkiksi sähköaitaan kolahtaminen aiheuttaa mukavan zap! äänen kun taas esimerkiksi ikkunaa päin lentäminen tuo pelaajan korviin varsin autenttiselta kuullostavan lasin särkymisefektin ja niin edespäin.

Äänimaailma harvoin on missään pelissä ollut täydellinen ja lähes aina on jotain mistä ei pidä. Itse en Tao Fengissä pitänyt taistelijoiden heittämistä typeristä one-linereistä. Ensimmäisen kerran kuultuna ne vielä menivät, mutta kun jokaikisen matsin alussa kummankin tappelupukarin on pakko heittää omanlainen “haastan sut” repliikki, sekä toinen teeman mukainen voiton/häviön kunniaksi. Pelissä kuuleekin sitten joka kerralla “My loss is temporary, but my vengeance lives forever!” tai “Prepare for pain!” tyylistä juttua ärsyttävien ääninäyttelijöiden äänteleminä. Kaikkein ärsyttävimmät spiikit kuitenkin heittää Quest-moodissa pelaajan oppi-isä(varsinkin se pappa), joka yrittää epätoivoisesti selittää pelaajalle miksi tämän täytyy taistella henkilöä X vastaan ja jokaista hahmoa varten on vieläpä keksitty oma syy.. Apua.