Sukkahoususankarit ovat kuluneena vuosikymmenenä puskenut elokuviin ja peliteollisuuteen oikein urakalla. On tullut X-meniä, Spidermania ja totta kai kestosuosikkia, Batmania. Lukuisia muita supersankareita myös on esitelty, jotka eivät ehkä nuorimmalle sukupolvelle ole lainkaan tuttuja, kuten esimerkiksi nyt arvosteltavatavaksemme joutunut Watchmen (Vartijat). Tämä ei kyllä ole yllätys, sillä Watchmen -sarjakuvia ei ole Suomessa ollut edes saatavilla kuin vasta vuodesta 2006 ja ne ovat suunnattu ainoastaan aikuiseen makuun.
Hetki sitten elokuvateattereihin tulleesta Watchmen -elokuvastahan tässä kuitenkin on kyse, eikä suinkaan vanhasta sarjakuvaromaanista. Watchmen: The End Is Nigh -peli ei kuitenkaan perustu suoraan elokuvaan, vaan kymmenen vuotta sitä ennen. Meneillään on Nixonin toisen presidenttikauden vaalit, vuonna 1972 Watergate -skandaalin aikaan, kun vankilassa syntyy tuhoisa mellakka, jonka seurauksena pahamaineinen alamaailman johtaja pääsee livahtamaan. Rorschack ja Night Owl koittavat parhaansa mukaan puhdistaa kadut pahuudesta, ja tuoda julki politiikan kierot ihmiset. Pelin juoni ei siis ole perinteisen supersankarimainen, jossa pelastetaan kaapattu prinsessa, vaan se mukailee oikeita tapahtumia pienellä käänteellä.
Pelin valittavina hahmoina siis toimivat ainoastaan Rorschack ja Night Owl, joista yksinpelissä valitaan jompikumpi. Peli ei anna vaihtoehtoa valita esimerkiksi Tohtori Manhattania tai Silk Spectreä, mutta nämä kuitenkin tekevät pienen esiintymisen, joskin hyvin lyhyen sellaisen. Rorschack on valittavista hahmoista se aggressiivisempi, joskin tuntuu hieman oudolta, kun Yöpöllö joutuu nostella kaverilleen ovia, jotta Rorschack pääsisi liukumaan sen alitse ja vastavuoroisesti avaamaan Pöllölle oven myöhemmin. Tämäntyyppisiä ovenavauskohtia on pelin kentissä muutamia, minkä lisäksi löytyy vipujen kääntelyä yhdessä, sekä hanojen aukaisua samaan aikaan. Nämä tilanteet voivat olla turhauttavia, sillä peliin on päässyt bugeja, jotka voivat jumiuttaa pelaajaa seurailevan apulais-supersankarin esimerkiksi vaikkapa oveen. Tämä myös tarkoittaa sitä, että pelaaja joutuu taistelemaan isoa läjää vihollisia aivan yksinään, ennen kuin bugi itsekseen korjaantuu.
Rorschach ja Night Owl tallustelevat pelin kentillä yhdessä, hakkaillen vihollisia kumoon. Useimmiten taistelut saa hoitaa melkein kokonaan yksin; apuri – Rorschackilla pelatessa siis Night Owl – kerkeää hakata yhden, kun itse on samassa ajassa takonut hampaat irti jo viideltä viholliselta. Apulainen saattaa välillä päästää avunhuudon, mutta onneksi hän ei kuitenkaan voi kuolla, joten voi rauhassa keskittyä puolustamaan itseään ensin. Harvemmin apurilla onkaan enempää kuin yksi vihollinen kimpussaan, kun päähahmolla on ympärillään tusinallinen. On myös mahdollista pelata peliä yhdessä kaverinkin kanssa, jolloin toinen on Rorschack ja toinen on Pöllö. Tällöin peli kuitenkin alkaa tökkimään ja graafinen loisto jää.
Watchmenin taistelumekanismi on hyvin simppeli; lyödäkseen ja potkiakseen käytetään X- sekä Y-näppäimiä, ja torjumiseen LB:tä. Matkan varrella opitaan myös heittotaidot. Pelikentille on ripoteltu renkaita, jotka opettavat sankareille uusia liikesarjoja, joita voi tutkailla painamalla ohjaimen Back-näppäintä. Saadakseen aikaiseksi ketjulyönnin onnistuneesti kohteeseen, täytyy painaa näppäimiä oikeaan aikaan. Ketjujen hahmottamista helpottaa se, että ruudulla näkyvät lyödyt iskut ja onnistuneesta ketjusta tulee ilmoitus. Mikäli sarjan saa onnistuneesti suoritettua, vihollinen voi pökertyä tai kuolla pois tieltä. Ajoittain on myös mahdollista suorittaa lopetusliike, jonka aikana pelaaja näkee kuinka supersankari antaa viholliselle viimeisen voitelun. Nämä tilanteet huomaa vihollisten pään yläpuolelle ilmestyneistä xbox-ohjaimen näppäimistä, kuten vaikka LB, X tai B.
Molemmilla sankareilla on omat erikoiskykynsä. Elämämittarin alapuolella sankareilla näkyy eräänlainen energiamittari, joka täyttyy hahmosta riippuen. Mikäli Rorschack on valittuna, mittari täyttyy kun hän tappelee ja saa osumaa, ja laskee kun ei olla tappelussa. Night Owlin tilanteessa mittari toimii päinvastaisesti. Käytettävät erikoiskyvyt eroavat myös; Rorschackilla on raivohullun erikoiskyvyt kun taas Night Owl pystyy sähköistämään itsensä tai heittämään hämäävän pommin. Rorschackin raivotauti ja Night Owlin sähköistys eivät tunnu olevan aivan tasapainossa, sillä kun “Yöpöllö” sähköistyy, lähettää hän shokkiaallon, joka hämmentää viholliset hetken ajaksi, tai jopa tappaa osan. Rorschackilla tällaista kykyä ei ole. Lisäksi Night Owlin erikoiskyvyt tuntuvat bugisilta; Kun Night Owl on sähköistetty ja sattumoisin painaa B-näppäintä vihulaisen lähellä, tämä kuolee. Kääntöpuolena kuitenkin on se, että sähköistysenergia menee nolliin ja joutuu keräämään sen uudestaan, jotta energiaa olisi jälleen tarpeeksi sähköistystä varten. Bugi tai ei, mutta se tuntuu toimivan toisin kuin on ollut tarkoitus.
Muitakin häiritseviä tekijöitä pelistä löytyy, kuten esimerkiksi pelin kenttäsuunnittelu. Synkkyyttä on, mutta monipuolisuutta ei. Kentät ovat putkimaisia, eikä pelaajalle anneta paljoakaan tutkimisen mahdollisuutta, vaikka muutamia salaisuuksia onkin ripoteltu sinne tänne. Nämä salat eivät kuitenkaan jää yleensä huomaamatta. Ainoastaan pienet lappuset, joita on mahdollista etsiä, aiheuttavat hieman päänvaivaa. Kenttien vähäinen määrä syö myös peli-intoa, niitä on ainoastaan kuuden tason verran. Watchmenin vetää läpi parissa tunnissa, itse asiassa tarkalleen ottaen alle 80 minuutissa yhdellä hahmolla, eikä toisella hahmolla pelaaminen paljoakaan eroa toisesta, sillä kentät ovat samat, vaikka reitti välillä onkin toinen. Pelin achievementsit saattavat antaa lisää pelattavuutta, mutta tästäkään ei välttämättä pitkään iloa riitä, sillä jaksaako monikaan mennä samasta likaisesta putkesta läpi monta kertaa, vain saadakseen muutaman pelaajapisteen?
Erikoisen tapauksen Watchmen: The End Is Nigh -pelistä tekee se, että se on konsolille ladattavissa oleva, yksinomaan Xbox Live arcadessa julkaistu peli, mutta peli on kuitenkin kehitetty aivan kuin mikä tahansa kauppojen hyllyiltä löytyvä julkaisu. Tämän vaikutelman Watchmen ainakin antaa grafiikkansa osalta, joka onkin melkein ainoa hyvä asia pelissä. Suut eivät liiku puhuessa, mutta hahmojen taisteluliikkeet, tekstuurit ja muu ulkoasu on hiottua jälkeä. Pelin koko heijastaakin tätä aika selvästi, sillä se vie kovalevyltä tilaa mojovat 1,35 gigaa, joka on paljon Xbox360:n arcade-peliltä. Pelin sarjakuvamaiset välianimaatiot eivät säväytä, vaan ne mieluusti jättää näkemättäkin, mutta ovat ne kuitenkin pelin tyylille uskollisia.
Äänimaailma jaksaa kiinnostaa sen verran, että pelin on päässyt läpi. Tämä ei johdu pelin huonoista äänistä – päinvastoin — vaan siitä, että ne kuulee pelin pelaamisen aikana aivan liian monta kertaa. Samat huudot tulevat kaikilta vihollisilta, jotka eivät eroa toisistaan muuten kuin ulkonäöllisesti, minkä lisäksi sama taistelumusiikki lähtee aina soimaan. Musiikki sopii pelin synkkään tunnelmaan hienosti, kuin myös äänet, mutta niihin vain ikävä kyllä turtuu.
