Id Softwaren Wolfenstein 3D oli ilmestyessään vuonna 1992 aikansa edelläkävijä ja tuskin Id itsekään tiesi minkälaisen FPS-pelien vyöryn ja suosion saisi synnytettyä, etenkin sen jälkeen, kun vuonna 1992 julkaistun Wolfenstein 3D:n jälkijunassa ilmestyi lopulta pankit lopullisesti räjäyttänyt Doom vuonna 1993, joka niin ikään oli Id:n tuotos. Alkuperäinen Wolfenstein 3D sai inspiraationsa 80-luvun alussa julkaistusta 2D-pelistä nimeltä Castle Wolfenstein ja sittemmin 2000-luvulla julkaistu “W3D:n” seuraaja Return To Castle Wolfenstein kunnioitti nimellään alkuperäisen esikuvansa titteliä. Niin Wolfenstein 3D:ssä kuin Return To Castle Wolfensteinissakin pelaaja omaksui amerikanpuolalaisen, William “B.J.” Blazkowiczin roolin, jonka tarkoituksena oli yksinkertaisesti estää natsien aikeet supermutanttisotilaiden luomiseksi ja tällä tavoin Toisen Maailmansodan lopputuloksen kääntämiseksi heidän omaksi edukseen.
Return To Castle Wolfenstein oli yksinpelikokemuksena varsin pelattava, mutta mikä siitä kuitenkin teki aikoinaan supersuositun oli sen moninpeliosio. Myöhemmin peli sai jopa eräänlaisen, kokonaan moninpeliin keskittyneen ilmaisen lisäosankin nimeltä Enemy Territory. Nyt, noin kahdeksan vuotta myöhemmin on Wolfenstein saanut jälleen uuden jatko-osan, joka tällä kertaa kantaa yksinkertaisesti nimeä Wolfenstein.
Pelissä omaksutaan jälleen saman William “B.J.” Blazkowiczin rooli ja jälleen kerran lähdetään sotimaan natseja, sekä näiden pimeitä suunnitelmia vastaan. Tällä kertaa natsit ovat keksineet tavan ottaa yhteyden “pimeään aurinkoon” ja yrittävät eräisten laitteiden ja muinaisten portaalien avulla valjastaa pimeyden voimat avukseen sodassa arjalaisen rodun maanpäällisen herruuden aikaansaamiseksi. Apunaan Blazkowiczillä on melkeinpä jo heti pelin alusta Toisesta Maailmansodasta tuttujen tuliluikkujen ja kranaattien lisäksi maaginen talismani, jonka avulla pelaajasta tulee ylivertainen tavallisiin natsisotilaisiin nähden.
Kun talismani kytketään päälle, muuttuu koko pelin maailma kauttaaltaan vihreäsävyiseksi ja taivaalle ilmestyvät pimeästä maailmasta peräisin olevat siniset lentävät mömmöeläimet. Kun talismani kytketään jälleen pois päältä, palaa maailma ennalleen. Pelin alussa talismanin avulla voi ainoastaan liikkua nopeammin, sekä havaita viholliset ympäristöstä paljon tehokkaammin, mutta myöhemmin pelaaja saa talismaniinsa myös esimerkiksi erikoiskyvyn luoda luodit hylkivä energiakilpi, sekä mahdollisuuden hidastaa aikaa, jolloin on mahdollista napsia useita vihollisia paljon vaivattomammin.
Talismanin käyttö vaatii pimeyden energiaa ja sen aktivointi kuluttaa sitä. Talismanin enegian voi täyttää sieltä täältä löytyvissä, eräänlaisissa kaasutaskuissa. Välillä talismanilla on myös muitakin hyötyjä kuin edellä mainitut ja sen avulla voi esimerkiksi myös nähdä oviaukon sellaisessakin paikassa, jossa se oikeassa maailmassa olisi vain umpinainen seinä. Tällaiset “maagiset ovet” on merkitty normaalissa maailmassa eräänlaisen symbolin avulla, jolloin pelaaja voi helposti havaita nämä. Peli poikkeaa Return To Castle Wolfensteinistä erityisesti siten, millä tapaa pelin tehtävärakenne on suunniteltu. Tällä kertaa ei edetäkään tehtävästä toiseen juonen kuljettaessa pelaajaa automaattisesti eteenpäin, vaan sen sijaan peli keskittyy pienikokoiseen saksalaiskaupunkiin, jossa pelaaja pääsee mellastamaan, joskin todella rajoitetusti. Sen sijaan, että pelaajaa kuljetettaisiin automaattisesti eteenpäin, joutuu pelaaja itse ravaamaan tehtäväpaikasta toiseen pitkin ja poikin kaupunkia.
Aluksi tämä vapauden tunne on varsin tervetullut muuten niin kovin lineaaristen FPS-pelien keskuuteen, kunnes pelaaja huomaa, ettei peli ole yhtään sen epälineaarisempi, vaikka tehtäväpaikalle saakin itse kulkea. Itse asiassa loppujen lopuksi yksi pelin suurimpia ärsyttävyyksiä on juurikin jatkuva ravaaminen paikasta toiseen. Pelaajalla on apunaan loputonta natsiarmeijaa vastaan saksalaiset kapinalliset, sekä venäläiset, joista jälkimmäiset ovat erikoistuneet pimeyden voimista tietämiseen. Luonnollisestikaan näiden kahden osapuolen salaiset tukikohdat eivät sijaitse toistensa vieressä, joten pelaaja joutuu ravaamaan kaupungin päästä päähän aina kun tehtävänantaja vaihtuu, pelin yleensä vuorotellessa näiden kahden välillä.
Kaupungin katuja totta kai kansoittavat lukuisat natsiviholliset, joiden kanssa joutuu aina tulitaiteluun ravatessa paikasta A paikkaan B, mutta mikä onkaan niin rasittavaa, kuin joutua kerta toisensa jälkeen lahtaamaan samat, uudelleensyntyvät natsit uudelleen ja uudelleen aina, kun pelaaja palaa toisesta osasta kaupunkia takaisin tuttuun paikkaan, jossa on jo aiemmin ammuskellut natsit hengiltä. Joskus tämä kaikki jopa yksinkertaisen “minä suoritin antamanne tehtävän” -tyyppisen, yksinkertaisen ilmoituksen vuoksi. Jonka jälkeen sitten taas juostaankin jo toisaalle, toisen avustavan osapuolen pakeille tehtävää itselleen hankkimaan. Pelaaja onkin eräänlainen juoksupoika koko pelin ajan.
Jatkuvan ravaamisen ärsyttävyyskerrointa nostaa se, että pelin kaupunki on jaettu moneen osaan lataustaukojen kera, joten kaupungin keskustasta esimerkiksi hieman syrjempään kuljettaessa saattaa esiintyä useampikin lataustauko, joka pidemmän päälle alkaa kyllästyttää. Sinänsä idea hieman isommasta pelialueesta on ollut ihan kiva ja on hienoa, että pelaaja voi myös kerrankin koluta useammassakin kaupungin rakennuksessa matkan varella etsien salaisia asiakirjoja tai kultapusseja, joista ensinnä mainitut antavat hieman enemmän yksityiskohtaista taustatietoa natsien aikeista, mutta jotenkin tuntuu kuitenkin siltä, että pelin avarampi kenttäsuunnittelu on suurilta osin jätetty hyödyntämättä. Pelin tasosuunnittelijat ovatkin nähneet paljon turhaa vaivaa ison kaupungin ja monien hienojen yksityiskohtien luomisessa, vain palvellakseen turhanpäiväistä ravaamista, jossa ei pidemmän päälle kiinnosta jäädä lainkaan ihastelemaan maisemia.
Pelin tarinaa edistävien tehtävien välissä pelaaja voi vierailla kaupungin mustassa pörssissä, josta saa ostaa parannuksia aseisiin, kuin myös pelaajan mukana kantamaan talismaniinkin. Rahaa taasen kertyy pelaajan tilille jokaisen yksittäisen tehtävänannon jälkeen. Ainut mikä päivitysten ostelussa häiritsee on se, että tehtävien tapaan pelaajan on erikseen ravattava mustaan pörssiin ostaakseen päivityksiä. Tätäkään ei ole voitu tehdä niin yksinkertaiseksi, että esimerkiski painettaisiin ohjaimen start-nappulaa ja valikosta valittaisiin musta pörssi ja sieltä ostettavat päivitykset. Ehei, ja kaiken kukkuraksi musta pörssi on aina eri paikassa kuin kapinallisten tai venäläisten salaiset tukikohdat, joten päivitystenkin perässä saa erikseen ravata ja yleensä vieläpä monen oven taakse, jonnekin pimeään tyrmään. Suunnistaminen on onneksi Call Of Duty -tyylisen ruudulla killuvan tavoitekompassin ansiosta melko helppoa, vaikka kompassikin aika ajoin tykkää sekoilla ja juoksuttaa pelaajaa ympyrää.
Toisaalta ratkaisun kaupungissa ympäriinsä ravaamiseen ymmärtää, sillä olisihan peli puolet lyhyempi kestoltaan ilman tehtävänantojen, sekä mustan pörssin perässä ravaamista. Wolfensteinin kestoa ei myöskään lisää lainkaan se, että peli on aivan liian helppo jo alkumetreiltä, ainakin normaalilla vaikeustasolla. Automaattinen elinenergian palautuminen ja voimakkaita erikoiskykyjä omaavaan talismaniin, sekä umpityhmään vihollistekoälyyn yhdistettynä saa aikaan varsin heikon yhdistelmän. Suurimman osan ajasta vihollisnatsit nimittäin juoksentelevat päämäärättömästi pitkin maisemia tulitaisteluiden aikana ja hakevat välillä suojaa aivan uskomattomista paikoista, joskus jopa aivan pelaajan nokankin edestä. Vielä kun tähän päälle läntätään pelaajan ajanhidastamiskyky, on peli pääosan ajasta ? silloin kun pelaajalla ei ole kaikenmaailman zombienatseja ja supermörköjä yhtäaikaa vastassa ? on pelin pelaaminen aika lailla läpihuutotavaraa.
Pelin tekoälyn huipentuman koin eräässä tasossa, jossa kaikki vastaan tulleet natsit yksinkertaisesti osoittivat aseiden piippunsa kohti kattoa, ampumatta kertaakaan, vain kököttäen paikallaan, vaikka allekirjoittanut seisoi vieressä. Täysin surkea tekoäly onkin ehdottomasti Wolfensteinin yksinpeliosion huonoin osa-alue ja samalla iso loukkaus yleistä pelaajakuntaa kohtaan. Miksi tällaista roskaa pitäisi ostaa, jos tekijänsäkään eivät ota tuotostaan vakavasti hiotakseen sitä huippuunsa?
Aivan kaikki ei kuitenkaan ole mennyttä, sillä onhan pelillä tarjota Xbox Live -moninpeli, joka ? kuten arvostelun alussa tulikin mainittua ? oli huipputavaraa pelin edeltäjässä, Return To Castle Wolfensteinissä, sekä Enemy Territoryssa. Wolfensteinin moninpeli tarjoaa edeltäjänsä tapaan kolme eri hahmoluokkaa, joita ovat perussolttu, lääkintämies, sekä teknikko. Soltun erikoisominaisuuksiin kuuluvat kyky kantaa raskaampia aseita, kuten sinkoa, siinä missä lääkintämies osaa parantaa joukkuetovereita ja teknikko jakaa ammuksia, sen ohella, että kantaa mukanaan tarpeellista dynamiittia.
Pelejä pelaamalla pelaaja tienaa tililleen rahaa, jota taas voi käyttää kunkin hahmoluokan paranteluun. Tarjolla on jokaiselle hahmoluokalle omat henkilökohtaiset päivitykset, sekä kaikille samat yleiset päivitykset, sekä asepäivitykset. Moninpelikarttoja on tarjolla kahdeksan kappaletta ja niillä pääsee pelaamaan kolmea pelimuotoa, joita ovat team deathmatch, objective, sekä stopwatch. Team deathmatch on varmasti kaikille tuttu, kuten ovat myös objective, sekä stopwatch niille, jotka ovat pelanneet kahta edellistä Wolfenstein -peliä. Objectivessa on tarkoitus päästä tiettyyn tavoitteeseen ja toisen yrittää estää siihen pääseminen. Esimerkkinä kapinallisten on murtauduttava natsien laboratiorioon ja varastettava sieltä tärkeät dokumentit, kun taas natsien tulee estää tämä. Stopwatchissa molemmat joukkueet joukkueet hyökkäävät vastapuolen kimppuun vuorollaan ja se kumpi saa paremman ajan vihollisen kukistamisessa, saa yhden pisteen ja niin edelleen.
Hieman harmillisesti Wolfensteinin moninpeli on kuitenkin erittäin kaukana etenkin Return To Castle Wolfensteinin, sekä Enemy Territoryn erittäin sulavasti toteutetusta moninpelistä. Ensinnäkin serverinhakuvalikko on ärsytättävän hidas näyttämään servereitä ja peliltä kestää muutenkin ihmeellisen kauan löytää jopa pikapelikin. Pelaajiakaan ei liiaksi ole nettipeliä pelaamassa.
Useilla servereillä myös harrastetaan pelkkää aulassa notkumista, tai sitten mukaan liityttymisen jälkeen tulee potkut takalistoon. Välillä johonkin käynnissä olevaan peliin pääsy saattaa päättyä mitä ilmeisemmin jonkinlaiseen bugiin, joka päättää pelaamisen pelkkään mustaan ruutuun, jolloin koko peli on käynnistettävä uudelleen. Lisäksi ainakin omalla kohdallani peli myös lähestulkoon jokaisella yhteyden yrityskerralla katkaisi kokonaan kymmenen megatavun nettiyhteyteni. Ymmärtäisin tämän ongelman täysin, jos kaikki muutkin kokeilemani Live-pelit tekisivät tätä samaa, mutta kun kaikki muut toimivat, niin ei voi muuta kuin osoittaa syyttävän sormen kohti Wolfensteiniä itseään.
On siis sanomattakin selvää, ettei peli nouse edeltäjiensä tasolle yksinpelinsä osalta, eikä nouse tekniseltä toteutukseltaan lähellekäään moninpeliä. Tämä on varsin harmi, sillä Return To Castle Wolfensteinin, sekä Enemy Territoryn moninpelit ovat olleet 2000-luvun FPS-pelien ehdotonta kermaa toteutukseltaan. Moninpeliosion kehitti Endrant Studios, siinä missä Raven vastasi yksinpelistä, eikä näkemäni perusteella ole lainkaan ihme, että molemmista pelistudioista potkittiin työntekijöitä ulos Wolfensteinin julkaisupäivänä, joka sinänsä on varsin sääli.
