Wolfenstein II: The New Colossus arvostelussa

Doomin ja Quaken ohella kolmas id Softwaren isoin pelisarja on aina ollut Wolfenstein. Aikoinaan Return To Castle Wolfenstein oli aika iso juttu, minkä jälkeen julkaistu pelkkä Wolfenstein oli sen sijaan aika iso pettymys.

Ruotsalainen, entisistä Starbreezen työntekijöistä koostunut MachineGames pisti asiat kuntoon muutama vuosi sitten pelillään Wolfenstein: The New Order, joka uusimman Doomin tavoin aloitti puhtaalta pöydältä ja palautti FPS-sarjan takaisin old schoolin coolin aikakaudelle. Lääkintälaukut ja panssarisuojuksien keräileminen ammuskelun ohella olivatkin yhtäkkiä jälleen normi vanhan kehäketun William BJ Blazkowiczin noustessa jälleen parrasvaloihin natseja murhaamaan.

Wolfenstein: The New Order tarjosi raikasta ja raakaa vanhan ajan räiskintää ja sen itsenäinen lisäosa New Blood lisää sitä samaa. Nyt MachineGames vyöryttää ruudulle uutta jatkoa pelillä Wolfenstein II: The New Colossus. Tarina jatkuu kutakuinkin siitä mihin edellispelissä tarinallisesti jäätiin.

Wolfenstein II heittää pelaajat vaihtoehtoiseen todellisuuteen, 1960-luvulle. Natsit voittivat Toisen Maailmansodan ja Yhdysvallatkin on jo ajat sitten kansoitettu ja muutettu saksamieliseksi ja kieliseksi.

Miltä kuulostavat nimet, kuten Neu York tai Neu Orleans? William “B.J.” Blazkowicz  rynnistää jälleen tarinan keskiössä ja edellisen peli tapaan juonellinen tarina sivuhahmoineen onkin mukaan rakennettuna. BJ:n apuna toimii muu Kreisau Circlen muu kapinallisjäsenistö ja tarkoituksena olisi vallata Amerikka takaisin natsivalloittajilta, vaikka sota onkin jo ajat sitten päättynyt. Yhdysvalloista pitäisi tehdä keskus oikean tasapainon palauttamiselle ennen kuin Eurooppaa lähdetään pelastamaan ja puhdistamaan.

Pelattavuudeltaan Wolfenstein II on aika pitkälti samaa kauraa kuin edeltäjänsäkin ja miksipä sitä ronklatakaan toimivaa kaavaa liikaa. BJ rynnistää tehtävästä toiseen natseja verisesti tappaen, suolenpätkien ja raajojen lennellessä. Puukkoa rintaan ja akilleen jänteet auki. Jos puukkohippa tylsyttää, löytyy asevalikoimastakin kivoja tykkejä, kuten järeä pumppuhaulikko, mutta myös valtavaa laseria ampuva, kaiken tieltään tuhoava tykki sekä dieseltankkauksella toimiva eräänlainen miinapyssy.

Edellisen pelin tavoin sotaan voi lähteä tuplana, kahdella aseella samanaikaisesti räiskien. Tehtävien aikana on mahdollista edetä myös enemmän hiiviskelypohjaisestikin, mikäli ei halua suoraviivaisesti räiskiä aivan jatkuvalla syötöllä.

Jos ja kun viholliset lopulta pelaajan näkevät, pärähtää ilmoille yleishälytys, joka vyöryttää kimppuun käytännössä loputtomasti uusia natseja. Hälytykset saa kumottua tappamalla natsikomentajan. Pelin ”vinkeissä” sanotaan, että jos haluat enemmän ammuttavaa, aiheuta hälytys. Sinänsä ihan passeli vinkki. Ammutut komentajat, jättävät jälkeensä keräiltäviä enigmakoodeja, joita voi sitten Kreisau Circlen tukikohdassa (isossa sukellusveneessä) dekoodata ja saada niistä lisää pelattavaa haastetehtävien muodossa.

Kaiken kaikkiaan Wolfenstein II toimii varsin mallikkaasti – se näyttää todella hyvältä, kuulostaa aseineen makealta ja taustalla soiva järeä äijämäisen rämisevä ääniraita on jälleen kerran jätetty Mick Gordonin harteille, joka työsti myös uusimman Doomin musiikit. Taattua laatua siis. Äänien osalta ainoastaan pieni bugi pääsi häiritsemään ainakin omaa pelaamista; välipätkien aikana kun hahmojen puhe jostain syystä aaltoilevasti vaimenee itsestään minimiin – välillä puhetta ei välipätkän aikana kuule juuri lainkaan.

Tehtävien taustalla ja välissä etenevä tarina on sekin varsin toimiva. MachineGamesin peli ei edelleenkään ota itseään liian vakavasti – onhan kuitenkin kyseessä vaihtoehtoiseen todellisuuteen sijoittuva natsiammuskelu. BJ kuin sivuhahmotkin osaavat olla välillä huvittavia ilmestyksiä. Puhumattakaan BJ:n alkupuolen scifipanssaripuvusta, joka tekee rullatuolipotilaastakin kävelevän tappokoneen. Osaavat toki natsitkin; vihollisten sotakalustoon kuuluu panssaroitujen natsien lisäksi panssaroituja koiria, peltiheikkejä sekä lentobotteja. Ja niin itse Hitlerikin esiintyy pelissä sen enempää spoilaamatta. Vaikka hyvinkin mielikuvituksellisissa maisemissa tarinan ja kaiken muun kanssa liikutaan, osaa pelin juoni silti käänteidensä kanssa yllättämään jopa muutaman kerran.

Räiskiminen on sekin nautinnollista ja pelin edetessä pääsee uutena juttuna nyt myös muun muassa päivittelemään asekalustoa päivityskiteillä, siinä missä BJ:n perkit päivittyvät automaattisesti haasteiden suorittamisen muodossa. Esimerkkinä: tapa kaksikymmentä vihollista stealthina ja hahmon liikkumisnopeus kyykkyasennossa kasvaa. Hieman myöhemmin pelissä pääsee myös valitsemaan kolmen erikoislaitteen väliltä, joka muuttaa pelimekaniikkaa enemmän. BJ:n pituutta hetkessä kasvattavat, ulosvedettävät robojalat, ahtautuminen pieniin tiloihin piiloon, vai kenties lisää raakaa voimaa, jolla voi rynniä ovienkin läpi?

Pelin lataustauotkin kun on työnnetty välipätkien taustalle, niin voidaan sanoa, että pelikokemus sinänsä on varsin ehyt. Ammuskellaan natseja, suoritetaan annetut yksinkertaiset tavoitteet, poistutaan paikalta ja ammutaan loputkin natsit aseiden vaihtuessa ja miesten kaatuessa. Sitten välipätkää ja yleensä takaisin sukellusveneelle.

Pelin kenties isoin tunnelmansärkijä omasta mielestäni on juurikin hahmojen tukikohtana toimiva sukellusvene, Eva’s Hammer. Vaikka karttakin navigointiin löytyy, on sukellusvene kamalan sokkeloinen paikka, siitä huolimatta että se on todella ahtailla ja kapeilla käytävillä varustettu. Paljon yksityiskohtia kyllä löytyy kaikkea silmäilevälle; hahmojen ahtaita asuintiloja, kanttiini sekä muun muassa Club Creisau. Sinänsä sukellusvene asuinpaikkana on hyvinkin viehättävä pikku pesä kapinallisille – klubilta löytyy jopa pelikabinetti, jossa voi pelata Wolfstone 3D -peliä. Käytännössä mukaan on ängetty koko Wolfenstein 3D -peli tallennusmahdollisuuksineen päivineen ja mikäs sen mahtavampaa! Sukellusveneessä edestakaisin juoksentelu on kuitenkin niin kovin tylsää pidemmän päälle. Sukellusveneen karttakaan ei aina paljasta aivan tarkalleen, missä se tietty hahmo on, jolle pitäisi jutella, jotta peli etenisi seuraavaan tehtävään.

Jos ahdas sukellusvene on tylsää edestakaisin ravaamista ja oikean reitin hahmottamista, on pelin yleinen tasosuunnittelukin vähän vaihtelevaa. On toki ymmärrettävää, että ydinpommeilla uudelleenmaisemoitu Manhattan esimerkiksi on vähän harmaa ja tylsä paikka, mutta kun peli on täynnä harmaita paikkoja, jos ne eivät ole luhistuneita kaupungin raunioita, ne vain ovat jotain sisätilakomplekseja, jotka vaihtelevat ok-tasosta tylsiin. Tasot ovat myös melko kompakteja. Useimmiten, vaikka kaksi etenemisreittiä saattaakin löytyä, on tasoissa havaittavissa paljon eräänlaista ahtautta. Tavallaan mieleen tulevat jopa Doom 3:n ahtaanpuoleiset tasot. Välillä, joskin harvemmin, peli antaa enemmän liikkumatilaa strafettamiseen.

Räiskiminen onkin yleisesti pelissä äärimmäisen hauskaa, mutta monesti sitä huomaa olevansa jossain ahtaassa tilassa, jossa liikkumisvaraa ei juurikaan ole. Lohduttavana seikkana voitaneen pitää sitä, että jotkin pelin aseista saavat sellaista jälkeä aikaan, että ainakin rautalaatikot sekä jotkin muut tulitaistelun aikana suojanakin toimivat objektit saavat kyytiä hajotessaan atomeiksi. Jonkin verran ympäristöjä voi siis tuhota ja muokata uusiksi.

Kokonaisuutena Wolfenstein II on teeskentelemätön tuote: se tarjoaa old schoolia räiskimistä edellispelien sekä vanhojen räiskintöjen ystäville. Moninpelihömpötys on tyystin jätetty pois budjettia sotkemasta ja lopputuloksena on nätti ja hyvältä kuulostava paketti yksinpeliammuskelua kieliposkessa -tarinalla varustettuna. Mein gott!