Dark Souls 2 arvostelussa

Japanilaisen From Softwaren toimintaroolipeli Dark Souls saavutti sellaisen kulttimaineen, että jatko-osa oli pelkkä ajan kysymys. Vaikka tämänkertaisen iteraation nimessä komeileekin selvä versionumero, on kyseessä tosiasiassa kolmas peli Souls -sarjan jatkumossa, sillä PlayStation 3:lle yksinoikeudella julkaistu Demon’s Souls tarjosi pitkälti vastaavan kokemuksen jo vuonna 2009. Dark Souls 2:a on odotettu palavasti, mutta intoa on varjostanut huoli pahamaineisen vaikeustason vesittymisestä; tekijät nimittäin erehtyivät lipsauttamaan yhdeksi tavoitteekseen aloittamiskynnyksen madaltamisen. Huolet voi heittää romukoppaan. Reilun parinkymmenen pelitunnin perusteella väittäisin Dark Souls 2:n olevan aivan yhtä rankaiseva, koukuttava ja obskyyri kokemus kuin edeltäjänsäkin.

Pintapuolisesti Dark Souls 2 on kuin ilmetty edeltäjänsä – selän takaa kuvattu toimintaroolipeli, jonka valtteja ovat veitsellä leikattava tunnelma ja monisyiset pelimekaniikat. Fanit tykkäävät mehustella pelin legendaarisella vaikeustasolla, mutta todellisuudessa Souls-sarjan viehätys on monen palasen summa. Iso osa charmista on peräisin vertaansa vailla olevasta taistelumekaniikasta, joka pakottaa jatkuvaan tasapainotteluun hyökkäyksen, puolustuksen ja liikkumisen välillä. Jos piilottelee kilven takana, eivät voimat riitä lyönteihin, mutta silmitön huitominen jättää puolustuksen avoimeksi. Väistöt ja vastalyönnit ovat hyviä konsteja, mutta huono ajoitus tietää kirvestä kallossa ja varomaton pyörähdys vie kielekkeeltä varmaan kuolemaan. Jousilla ja loitsuilla on niin ikään käyttönsä, joskaan ei enää siinä vaiheessa kun vihollinen on jo iholla.

Pelihahmon taidot ja etenkin varusteet ovat tässä sopassa olennainen mauste. Haarniskat vaikuttavat suojauksen ohella liikkumanopeuteen ja tasapainoon. Aseilla on erilaiset massat, ulottuvuudet ja lyöntituntumat. Jokaista voi käyttää lisäksi joko yhdellä tai kahdella kädellä. Taidot sanelevat lähinnä varusteiden tehon. Kuka tahansa voi periaatteessa tarttua kahden miehen mittaiseen miekkaan, mutta jos voima ei riitä aseen hallintaan, on lopputulos sen mukainen.

Viimeisen silauksen taisteluille antavat Dark Souls 2:n hyvin suunnitellut viholliset. Viholliskaarti on tuttuun tyyliin mielipuolinen sekoitus ihmisyytensä menettäneitä sotilaita, kolossimaisia jättiläisritareita ja vielä paljon demonisempia ilmestyksiä. Yhteen strategiaan tarrautumisella ei pötki pitkälle, sillä vihollistyypeillä – etenkin loppuvihollisilla – on uniikit heikkoutensa ja vahvuutensa, jotka tulee tahtomattaankin opeteltua huolella. Opettelussa piileekin Dark Souls 2:n suola: lähtöjään mahdottoman tuntuisista taisteluista tulee yritys toisensa jälkeen helpompia, kunnes lopulta itkua ja hampaiden kiristystä aiheuttanut pomovihollinen onkin enää pelkkä vaatimaton hidaste. Omat kuolemat ovat luonnollinen osa tätä oppimisprosessia.

Vaikeustasoltaan Dark Souls 2 on käytännössä identtinen edeltäjiensä kanssa. Se on siis haastava, muttei läheskään niin vaikea, kuin minä se halutaan monesti esittää. Henkiinherätyspisteinä toimivia nuotioita viljellään harvakseltaan, riviviholliset heräävät henkiin pelaajan kuoltua ja pelimaailman valuuttana käytetyt sielut on mahdollista menettää pysyvästi kuolemalla kaksi kertaa putkeen. Pelimaailma on äärimmäisen vihamielinen: kuolettavia ansoja ja kielekkeitä on kaikkialla, viholliset vaanivat sokeissa nurkissa ja peli houkuttaa astumaan jatkuvasti väijytyksiin. Dark Souls 2:n epäreiluudella on kuitenkin logiikkansa; yksittäisiäkin vihollisia oppii lähestymään varovaisuudella ja keskelle huonetta jätetty aarre on luultavasti liian hyvä ollakseen totta. Jatkuvasti takaraivossa jyskyttävä kuolemanpelko tekee Dark Souls 2:sta kutkuttavalla tavalla painostavan, eikä pelin tarvitse koskaan turvautua halpoihin säikytyksiin ollakseen pelottava.

Epäreiluuden logiikkaa pehmentävät Dark Souls 2:n mainiot moninpelimekaniikat. Pelaajat voivat jättää toisilleen varoittavia viestejä ja ympäristöstä löytyy verilammikoita, joita tutkimalla voi nähdä, kuinka joku muu pelaaja on heittänyt henkensä samassa paikassa. Siellä täällä vilahtelee haamuja, jotka ovat tosiasiassa muita pelaajia omissa yksinpeleissään. Jos jokin kohta (yleensä loppuvastustaja) käy liian vaikeaksi, voivat pelaajat kutsua toisiaan vierailulle ja selvitä tilanteesta yhteistyöllä.

Moninpeliä käytetään myös jännitteiden lisäämiseen, sillä muiden pelimaailmoihin voi tunkeutua pahoinkin aikein. Toisin kuin ensimmäisessä Dark Soulsissa, invaasio ei edellytä uhrilta ihmismäistä olomuotoa, vaan kuka tahansa voi joutua periaatteessa koska tahansa ihmispelaajan hyökkäyksen kohteeksi. Tämä tuo peliin ihan uudenlaisen painostavan elementin, joskin tosiasiassa hyökkäykset tuntuisivat olevan harvinaisia ja keskittyvät pääasiassa tietyille alueille.

Dark Souls 2:n moninpelissä nerokkainta on kenties eniten se, kuinka luonnollisesti se sulautuu osaksi yksinpeliä. Mitään erillistä moninpelimoodia tai -valikkoa ei Dark Souls 2:sta löydy. Muiden pelaajien maailmoihin tunkeudutaan tai tarjoudutaan käyttäen erityisiä maagisia esineitä, jotka löytyvät pelimaailmasta itsestään. Sama pätee kaikkiin moninpelimekaniikkoihin. Jos esimerkiksi haluaa välttämättä pelata jonkun tietyn kaverinsa kanssa, täytyy kummankin osta eräältä pelin kauppiaalta koru ja kirjoittaa siihen saman jumalan nimi. Moninpelin taustalla vaikuttavat myös erinäiset kiltajäsenyydet ja epäilemättä joukko muita hämärämpiä mekanismeja, joista tietävät tarkoin ainoastaan pelin tekijät.

Dark Souls 2 on edeltäjänsä tavoin myös erittäin tunnelmallinen peli. Se on melankolinen, synkeä ja paikoin todella hämärä. Viholliset ovat kammottavia ja traagisia ilmestyksiä, jotka ovat velkaa enemmän japanilaisille kauhuelokuville kuin länsimaiselle Tolkkien-fantasialle. Äänimaailma on minimalistinen, musiikki surumielistä ja useimmiten poissaolollaan loistavaa. Pelimaailma on kaunis, mutta huokuu epätoivoa ja mystiikkaa. Ystävällismieliset hahmot vaikuttavat enemmän tai vähemmän vinksahtaneilta, eikä kukaan väännä pelaajalle rautalangasta mitä tehdä tai minne mennä. ?Olet kuolematon ja tuomittu vaeltamaan kunnes menetät ihmisyytesi. Kerää voimakkaita sieluja ja etsi kuningas.? lienee konkreettisin johtolanka jonka peli vaivautuu pelaajalle tavaamaan.

Toinen osuva esimerkki Dark Souls 2:n obskyyrista mentaliteetista löytyy hahmonluonnista: sen sijaan että olisit hyvin varustautunut seikkailija tai uljas soturi, voit olla myös turmeltunut ja taidoton raakile, jonka ainoa varuste on lannevaate. Seikkailua helpottamaan voit valita maagisen sormuksen, lääkeyrttejä tai vaikka fossiloituneen möykyn, jolla ei ole arvoa saati varsinaista käyttötarkoitusta. Miksikö? Ken tietää, itsehän valitsin jättiläispuun siemenen, jonka ainoa mainittava ominaisuus oli se, ettei sitä voi syödä.

Kaikki yllä lueteltu on tuttua ensimmäisen Dark Soulsin veteraaneille, mutta Dark Souls 2 tuo tullessaan myös läjän uudistuksia. Tervetullein päivitys on lähes puhtaasti tekninen: Dark Souls 2 pyörii huomattavasti edeltäjäänsä tasaisemmin, mikä heijastuu suoraan kontrollien vasteaikaan. Pelaajan ja pelihahmon välinen viive on pienentynyt merkittävästi ja lopputulos on sanalla sanoen pelattavampi. Lisäksi pelihahmon jalat tuntuvat pysyvän tukevammin maassa, eikä aiempien Souls-pelien ärsyttävää “kielekkeeltä liukumista” juuri tapahdu.

Neutraalimpia uudistuksia ovat mahdollisuus tehdä pikasiirtymiä leirinuotioiden välillä sekä se, että viholliset heräävät henkiin enää vain 12 kertaa. Nuotioiden välillä liikkuminen vähentää toisaalta turhaa ravaamista, mutta lienee samalla pääsyy Dark Souls 2:n siilomaisempaan pelimaailmaan. Yksittäiset tasot ovat toki yhä tiiviitä ja hyvin suunniteltuja, mutta kokonaisuus tuntuu enemmän joukolta eri umpikujiin vieviä polkuja, kuin ensimmäisen Dark Soulsin nerokkaasti verkostoituvalta sokkelolta. Hirviöiden syntymisrajoitteen tarkoituksena oli ilmeisesti vähentää sielujen ja esineiden ?viljelyä?, mutta vaikutus on käytännössä juuri päinvastainen: nyt kun viholliset saa kerran pysymään kuolleena, on pelaajalla selvä kannustin siivota haastavimmat polut nuotioiden ja loppuvihollisten väliltä. Putsaus on sen verran työlästä, ettei sitä tule tehtyä kuin kimuranteimmissa kohdissa, mutta mahdollisuus laskelmoituun pelitapaan on joka tapauksessa olemassa kaikkialla.

Ainoa selvästi epäonnistunut muutos on se, ettei hahmon tasoa voi nostaa enää nuotioilla, vaan sitä varten pitää palata pelimaailman solmukohtana toimivaan Majulan kylään. Tämä on käytännössä pelkkä keinotekoinen hidaste, sillä Majulaan voi siirtyä miltä nuotiolta tahansa jos vain malttaa istua raastavan latausruudun läpi. En suoraan sanoen ihmettelisi, mikäli tämä korjaantuisi ennalleen pelin tulevissa päivityksissä.

Mikäli puheet Dark Souls 2:n lähestyttävyydestä vielä huolestuttavat, niin mainittakoon että se on omaksunut edeltäjäänsä armottomamman lähestymisen kuolemaan. Hengenlähdöstä seuraa ihmisyyden menetys ja jokainen epäkuolleena koettu kuolema syö palasen päähahmon maksimikestävyydestä kunnes terveyspalkista on jäljellä enää puolet. Homma korjaantuu ensimmäisen Dark Soulsin ihmisyyttä vastaavilla “human effigy” -esineillä, joita on pelimaailmassa rajallisesti ja jotka ovat jatkuvasti kortilla. Jos mokaa pahasti, saa loppuvastustajia lähestyä puolella terveydellä kuin Demon’s Soulsissa konsanaan.

Audiovisuaalisesti Dark Souls 2 on edeltäjäänsä ehompi, muttei kuitenkaan täysin tasainen esitys. Englanninkielinen ääninäyttely on parantunut roimasti, musiikit ja äänet säilyttäneet korkean tasonsa. Visuaalisesti peli jälki on vaihtelevaa. Ympäristöt ovat paikoin todella näyttäviä, mutta peli kierrättää ahkerasti edeltäjänsä teemoja aina hökkelikylistä linnojen raunioihin. Soihduista ja nuotioista kantautuva dynaaminen valo luo tunnelmaa, mutta tasaisemmin valaistuilla alueilla silmään iskevät lähinnä puuromaiset tekstuurit. Dark Souls 2 ei ole konsolipolven rumin, muttei myöskään kaunein peli.

Loppujen lopuksi Dark Souls 2 on niin lähellä edeltäjiään, että sitä voi suositella varauksetta Souls-sarjan ystäville ja oikeastaan kenelle tahansa nykypelien pumpuliin kyllästyneelle. Sen ominaisuuksista, nyansseista ja hämäryyksistä riittäisi filosofoitavaa parinkin arvostelun verran, mutta tämä keskustelu lienee paras jättää Wikeihin ja fanifoorumeille. Tämän arvostelun puitteissa riittänee todeta, että kyseessä on eläköityvän konsolipolven toiseksi tai kolmanneksi paras toimintaroolipeli heti Demon?s ja Dark Soulsin vanavedessä. Dark Souls 2 ei ole virheetön, mutta riittävän hyvä jokaiselle viidelle tähdelleen.