Darksiders arvostelussa

Tuomiopäivän ennustukset ovat aina kiehtoneet ihmistä. Hyvän ja pahan voimat lopulta keräävät rivistönsä ja käyvät mittavaan taisteluun, joka määrää kumpi on lopulta se hallitseva voima maailmankaikkeudessa. Tätä samaa ideaa käydään läpi THQ:n luomassa Darksidersissa, yhden Raamatussa esiintyvän Ratsumiehen saappaissa.

Taivaan ja helvetin välille on syttynyt sota, se ?viimeinen sota?, joka lopulta ratkaisisi koko maailmankaikkeuden lopputuloksen. Neljä Ratsumiestä ovat ne ketkä tämän viimeisen sodan tuovat, mutta jotain kuitenkin on mennyt pieleen, sillä tätä kahinaa ei vielä olisi pitänyt tulla. Ratsumiesten yksi seitsemästä sinetistä on nimittäin vielä ehjä, joten mitään ei olisi pitänyt tapahtua. Jotain kuitenkin on sattunut, sillä yksi Ratsumiehistä nimeltään Sota on herännyt ja hänestä on tehty syntipukki kahinan syttymiselle. Tästä alkaa Ratsumiehen kostoretki nimensä puhdistamiseksi ja totuuden löytämiseksi.
Tarina ei alussa oikein avaudu sen enempää kuin että tiedetään kyseessä olevan perinteinen kostoretki, eikä muutosta tähän näy pitkään aikaan pelin edetessäkään. Vasta loppupuolella alkaa juonikoukeroita olemaan, joka sinänsä on harmi, sillä pelin alku on aika puuduttavaa saman napin hakkaamista. Äkkiseltään voisi helposti luulla, että kyseessä on yksinkertainen hack ‘n’ slash -tyylinen peli, mutta mitä pidemmälle mennään, sitä enemmän peli raottaa itseään, muutenkin kuin tarinaltaan.

Ensimmäisessä tehtävässä laitetaan demonia nurin oikein urakalla, kun Sota temmeltää Tuomiopäivän ympäristöissä amerikkalaiskaupungissa. Tätä alkua voisikin pitää tavallaan pienenä koukkuna, jolla pelaaja saataisiin varmasti mukaan heti alkumetreiltä asti, kun näytetään sankari täysissä voimissaan. Pettymys kuitenkin iskee pelin hieman edetessä, kun Sota riisutaan voimistaan ja sankari tuntuu olevan aikamoinen rääpäle, vaikka miekka heiluukin mallikkaasti ja leikkaa vaivattomasti niin zombit kuin demonitkin. Kyseessähän on kuitenkin itse Sota, joten ei uskoisi että häneltä voimia tuosta vain vietäisi.

Pettymystä ei tarvitse potea kuitenkaan pitkään, sillä systemaattisesti Sota saa voimiaan takaisin. Hyvä vertauskuva tähän olisi Zelda-peleistä, jossa sankari olisi valmiina taistelemaan Ganonia vastaan kaikki herkut käytössään, mutta yhtäkkiä hänet riisutaankin aseistaan, heitetään vankilaan ja käsketään kerätä romunsa uudelleen. Eikä ole ollenkaan kaukaa haettua verrata Darksidersia Zelda-peleihin ? tämä yhteys tulee ilmi hyvinkin monessa asiassa pelin edetessä.

Jotta Sota saisi voimansa takaisin, on hänen kerättävä demoni Samaelin ikuisen vankilan vartijoiden sydämet, eli ei muuta kuin luolastoja koluamaan. Näiden demonien lepopaikkojen luokse pääseminen ei olekaan aivan niin yksinkertaista. Ennen kuin sankarimme pääsee koluamaan varsinaista sokkeloa, on hänen saatava ?avain,? eli yleensä tämä tarkoittaa sitä, että jonkinlaisen luolan portin sinetti on rikottava, ja kuinka muutenkaan kuin laittamalla demoneita pinoon. Tähän matkanvarrelle vielä kun laitetaan iso tusina demoneita ja enkeleitä hakattaviksi niin verikestit on mukavasti aluillaan. Peli luo tällä tavoin kyllä vahvan ahdistuksen tunteen ? ja tämä on hyvä asia ? sillä kaikki tuntuu aivan käsittämättömän mahdottomalta; ihmiskunta on tuhoutunut ja kaupungit ovat täysin raunioina, helvetin demonit tulevat suurina määrinä jatkuvasti, enkelitkin ovat vastuksia ja pelin sankari itse on avuton sätkynukke tottelemassa käskyjä, kun ei muuta mahdollisuutta raukalla ole. Täysin voimaton Sota ei tietenkään ole, mutta hänen selviämisensä tuntuu kyllä hataralta näin tarinan kannalta.

Pelin luolastot, jos niitä niiksi voi kutsua, ovat hienosti toteutettuja, vaikka ajoittain tulee edestakaisin juoksua käytävillä joka ottaa päähän. Nämä paikat sisältävät aina joitain pieniä pulmia, jotka täytyy ratkaista päästäkseen eteenpäin. Patsaasta saattaa esimerkiksi puuttua miekka ja tämä pitää sitten asettaa paikalleen, toisinaan taas laatikko pitää siirtää oikeaan paikkaan ja toisinaan sitten heitellään palavia demonipalloja ja räjäytellään jääesteitä, etsitään avaimia, jotta saataisiin portti auki. Välillä kuitenkin tulee pakostikin harmaita hiuksia, kun pulmat eivät avaudukaan niin yksinkertaisesti.

Yleensä näissä tilanteissa ajautuu ajattelemaan koko ajan vain vaikeampia mahdollisuuksia esteen läpäisemiseksi, kunnes puolen tunnin kamppailun jälkeen huomaakin jonkin niin simppelin etenemistavan että hävettää. Esteet eivät silti aina oikein pelaajalle avaudu, kun ei yksinkertaisesti tajua mitä pitäisi tehdä, eikä ympäristökään aina anna oikein kunnollista apua tilanteen ratkaisemiseksi.

Sama pätee ?tyrmien? loppuvastuksiin. ?Pomotappelut? ovat aina joillain rajatuilla alueilla, joista löytyy jonkinlaisia apuja vihollisen voittamiseen, mutta aina asia ei ole niin läpinäkyvä. On kuitenkin hyvä muistella loppupomoa vastaan tapellessa tämän luolassa tapahtuneita asioita ja että saatiinko sankarin käyttöön mitään uusia apuvälineitä tai voimia. Sodan mukana roikkuva apulaisdemoni voi myös välillä antaa vihjeitä, mutta sekään ei suoraan kerro, että juuri saamaasi uutta asetta ja ammu loppupomoa suuhun ja niin edelleen.

Pienen aivotoiminnan harjoittamisen lisäksi luolastoissa on yleensä jonkinlaisia ?salaisuuksia? tai bonuksia, jotka löytämällä Sota saa lisää elinvoimaa, erikoishyökkäysvoimaa tai raivoa, jolla hän voi lopulta muuttaa muotoaan hetkeksi aikaa ärhäkäksi Sota-demoniksi, jolla voimaa riittää. Luolastojen arkuista voi myös löytyä arvoesineitä, jotka voi vaihtaa demonikauppiaalle sieluja vastaan, mitkä toimivat tässä pelissä valuuttana, ja näitä sieluja tietenkin saa myös kerättyä pieksemällä vastustajia. Kauppiaalla on myytävänä energian lisäävien esineiden lisäksi uusia erikoisliikkeitä Sodan käyttämälle ase-arsenaalille sekä erikoiskykyjä, kuten vaikkapa eräänlainen tautitaika, jolla saa useammalta viholliselta energian kulumaan samanaikaisesti pois.

Ostettavat uudet liikkeet ovat yhtä helposti toteutettavissa kuin kaikki muutkin aseiden liikkeet, sillä pelin kontrollit toimivat sulavasti ja ongelmitta. Pelin alussa rämpytellään vain yhtä nappulaa, mutta pientä kikkailua sentään tulee loppua kohden. Liikesarjoja saa myös paranneltua vahvemmiksi, sieluja vastaan tietenkin. Pelkästään sielujen kerääminen ei vahvista aseistusta, vaan myös aseet keräävät eräänlaista kokemuspistettä. Mitä enemmän silpoo porukkaa, sitä vahvemmaksi aseet muuttuvat.

Miekan lisäksi Sota saa käyttöönsä siistin viikatteen, eräänlaisen sirkkelibumerangin, hanskan, käsiaseen sekä koukun. Lopussa tiettyihin paikkoihin voi myös luoda portaalin, josta Sota sitten voi puikahtaa toiseen luomaansa aukkoon. Sankari saa käyttöönsä myös pillin, jota käytetään kun halutaan herättää luolastojen ovet eloon. Nämä ovet nimittäin ovat eläviä ja ne eivät pysty liikkumaan Sodan edestä, ellei hän tapa ?varjomaailmassa? muutamaa tusinaa demonia, joiden kuoltua ovet vapautuvat taian vallasta. Kaikkien muiden kuin miekan merkitys kuitenkin on aika minimaalista ja muu asevarustus toimii suurimman osan aikaa pelkkänä apuna, kun pelin tyrmiä kolutaan läpi ja pomoja vastaan tapellaan.
Pelin maailma ei ehkä vaikuta karttaa aluksi silmäillessä hirveän laajalta, mutta koluttavaa kyllä riittää monessa paikassa, kun vielä luolastoissakin menee useampi tunti. Loppua kohden Sota saa itselleen hevosen käyttöönsä ja matka onneksi alkaa taittua nopeammin. Sankarimme pääsee myös kokeilemaan enkeleiden lentävää pulua, siinä samassa ammuskellen demoneita. Tästä pelin osiosta tuleekin mieleen vanha kunnon Panzer Dragoon Sega Saturn pelikonsolin ajoilta. Pelattavaa Darksidersissa riittää siis sopivasti, kunhan koluaa kaikki paikat läpi ja kerää itselleen bonustavaraa.

Äänimaailmassa ei ole valittamisen varaa. Sanottakoon vaikka se, että Luke Skywalkerina tutuksi tullut, nykyisin ääninäyttelijänä työskentelevä Mark Hamil toimii apuridemonin äänenä, vaikka sitä ei kyllä uskoisikaan hänen äänekseen. Muita kuuluisuuksia ovat koomikko Phill LaMarr sekä näyttelijä Moon Bloodgood elokuvasta Terminator – Salvation. Muu äänimaailma, kuten ympäristössä esiintyvät räjähdykset sekä demonien murahtelut kuulostavat myös varsin mukavilta. Graafinen ulkoasu on myös loistava, eikä pistä silmään mitenkään negativiisella tavalla.