The Getaway, Mafia, Grand Theft Auto -pelit sekä True Crime kaikki omaavat jotain yhteistä ja näistä peleistä voidaan jokainen jopa melkein lukea samantyyliseen toimintagenreenkin.
Alkuperäinen Grand Theft Auto oli ensimmäinen peli lajissaan, jossa pelaaja pääsi varastelemaan autoja ja muutenkin ylipäätänsä riehumaan jalan kuin autollakin. Edellä mainittujen pelien listasta kuitenkin uupuu yksi nimike ja se on Driver. Destruction Derby -peleistään tutun Reflectionsin kehittämässä ja aikoinaan GT Interactiven PC:lle ja PSX:lle julkaisemassa pelissä ei sankari tullut autosta ulos kertaakaan, mutta Driver oli ensimmäinen joka vei autokaahaustoiminnan isoihin, täysin kolmiulotteisiin kaupunkeihin pohjustaen tietä arvostelun alussa mainituille nimikkeille.
Ainoastaan PSX:lle vuonna 2000 julkaistu Driver 2 taisi olla ensimmäinen peli, joka toi kolmiulotteiseen kaahaamiseen myös jalkaisin liikkumisen. Tämän jälkeen ulos autosta pääseminen alkoi olla muotia ja sitä kokeilivat vuoron perään muun muassa Interstate ’82, Grand Theft Auto III, The Getaway ja niin edelleen. Loppu onkin sitten historiaa. Alkuperäinen Driver oli omasta mielestäni ihan kelvollinen kaahauspeli, jonka jokaisessa kentässä olleet tiukat aikarajoitukset ja erittäin aggressiiviset poliisit tosin ottivat helposti päähän. Driver keräsi aikoinaan kolme tähteä arvostelussamme. Driver 2 sen sijaan jäi kokonaan kokematta, sillä PSX:ää ei allekirjoittanut omistanut.
Nyt sarja tekee paluun neljän vuoden tauon jälkeen, sillä Driver 3 (oikealta nimeltään Driv3r) on vihdoin ja viimein ilmestynyt ja Game Realityn arvostelussa ovat nyt pelin PS2 -ja Xbox-versiot. Driver 3:ssa pelaaja palaa peitehommia tekevän Tanner nimisen FBI-agentin saappaisiin, kun tarkoituksena olisi saada kansainvälinen autoja varasteleva rikosliiga kiinni ja ottaa selville kenelle nämä työtä tekevät ja mihin autot ovat oikein menossa. Tämä tietää liigan keskelle soluttautumista kahden edellisen pelin tapaan ja siis kuskina toimimista kyseisten rikollisten laskuun.
Alkuperäisessä Driverissa pelaaja pääsi kaahaamaan Los Angelesin, New Yorkin, San Franciscon ja Miamin kaduille. Kakkosessa kaupunkeja oli neljä: Chicago, Las Vegas, Havana ja Rio de Janeiro. Kolmonen vie sankarimme hienon elokuvamaiseksi kyhäiltyjen ja tarinaa samalla eteenpäin siivittävien välianimaatioioiden kautta Miamiin, Nizzaan ja lopulta Istanbuliin. Pelin kaupungit ovat edellisten pelien tapaan erittäin laajoiksi tehtyjä ja Reflections on nähnyt hienosti vaivaa niiden mallintamisessa. Tuttuun tapaan kustakin kaupungista löytyy myös paljon muuta liikennettä kuin jalankulkijoitakin.
Yksinpeli käsittää kokonaisuudessaan 25 tehtävää joiden aikana Tanner joutuu selviämään niin takaa-ajoista, henkilöiden suojelukeikoista, seuraamistehtävistä kuin myös poliisien ja muiden rikollisten pakenemisesta, pakoauton “hävittämisestä”, autojen varastamiskeikoista ynnä muista vastaavista. Tehtäviä ei suoriteta GTA-tyyliin vapaavalintaisesti, vaan pelissä seurataan pelin lineaarista tarinaa, jossa tehtävät ja tavoitteet on asetettu ennaltamäärättyyn järjestykseen.
Pelissä tehtävien aikaisista aikarajoituksista on luovuttu, mikä on vain hyvä asia, eikä tehtävien yrittämisessä pala enään niin helposti pinna. Tosin joissain tehtävissä aikarajoitusta korvaa erilaiset tilanteet. Esimerkkinä pelin eräässä tehtävässä, joka on samaan aikaan mielenkiintoisin ja turhauttavin, pelaajan täytyy varastaa 3 autoa ja ajaa ne kaikki tiellä liikkuvan rekan sisään ennenkuin rekka saavuttaa määränpäänsä. Tehtävä tuo mieleen vanhan kunnon Ritari Ässän, mutta tehtävä on erittäin vaikea ja siihen turhautuu melko nopeasti varsinkin jos ei onnistu saamaan autoa juuri oikeassa kulmassa rekan perässä roikkuvalle rampille, jolloin auton saaminen rekan sisälle epäonnistuu aivan varmasti.
Vaikka pelin sarjan nimi onkin edelleen Driver, ei Tanner edellisen pelin tapaan suorita tehtäviä pelkästään autollaan, vaan GTA-pelien sekä muiden “kloonien” tapaan autosta on aika ajoin myös jalkauduttava. Pelaaja voi minkä tahansa muunkin GTA-kloonin tyyliin pompata ulos autostaan, pysäyttää liikenteen ja napata itselleen mieluisen ajoneuvon pelin suurehkosta tarjonnasta. Peli tarjoaa kaiken kaikkiaan yli 70 erilaista menopeliä ja jokaisessa kaupungissa on omanlaisensa menopelit tarjolla; Miamin kadut ovat pääasiassa hienoja ja nopeita 70-lukulaisia jenkkikaaroja täynnä, kun taas esimerkiksi Nizzassa tarjonta on hieman uudempaa, mutta “tylsempää” autokantaa ja Istanbulissa törmää vielä vanhempiin autoihin kuin Miamissa.
Pelkkien autojen lisäksi Reflections on laajentanut menopelin käsitettä kolmatta osaa varten. Enään ei tarvitse ajaa pelkillä henkilöautoilla vaan kadulta voi napata myös moottoripyöriä, rekkoja ja pakettiautojakin kun taas pelin vesistöjä voi katsastaa useilla erilaisilla pikaveneillä. Jos jolla sattuu sanomaan itsensä irti, voi Tanner vallankumouksellisesti hypätä veteen ja alkaa uimaan vaikkapa kohti rantaa. Uiminen on kuitenkin sen verran rajoittunutta, että hetken räpiköinnin jälkeen Tanner-parka väistämättä hukkuu eikä peli piittaa siitä oliko sankari ehtinyt jo rantahietikolle tai ei, jossa vesi ulottui jopa nilkkoihin asti. Muitakin outouksia pelin “fysiikanmallinnuksesta” löytyy ja esimerkiksi ammuttaessa taloista löytyviä huonekaluja uzilla voi ne saada lentelemään ilmaan ja isokokoisen perävaunurekankin voi saada kaatumaan kyljelleen vain ajamalla erittäin pienikokoista autoa päin kovalla vauhdilla.
Uimisen ohella muut jalkautumisosuudet ovatkin pelin kaahaamiseen verrattuna kerrassaan päälleliimatun oloisia. Jalkautumistehtävissä kohdataan niin ikään jalkaisin liikkeillä olevia umpi-idiootteja pahiksia, jotka räiskyttelevät pelaaja omasta ennalta määrätystä paikastaan liikkumatta. Tekoälyllisesti kaverit eivät tosiaan päätä huimaa, mutta osaavat kuitenkin haukata melkoisen nopeasti pelaajan terveydestä suurimman osan kudeillaan. Jalkautumistehtävien helpottamiseksi ympäristöön on ripoteltu useita lääkintäpakkauksia, joita keräämällä pelaaja saa osan menetetystä energiastaan takaisin.
Jalkautuneena pelin kontrollit tuntuvat erittäin tahmeilta ja jäykän oloisilta. Vihollisten onnistunut tähtääminen on hankalaa ja se viekin usein sen verran paljon aikaa, että viholliset saavat rauhassa ammuskella pelaajaa ennenkuin pelaaja ehtii ampua kertaakaan takaisin. Omasta mielestäni ampuminej Onneksi pelin tekijät ovat laittaneet peliin mahdollisuuden käyttää automaattitähtäystä, joka sekään ei ole täydellinen, mutta helpottaa jalan räiskimistä kummasti ja vähentää hermojen menettämistä. Kaahatessa kontrollit sen sijaan ovat varsin hyvät ja autot käyttäytyvät oikeastaan samalla tavalla kuin ennenkin, eli mutkiin mennään yleensä perä edellä renkaat vinkuen. Jokainen auto käyttäytyy lisäksi hieman eri tavalla, mikä tuo hieman lisää uskottavuutta ajamiseen.
Jalkautuneena pelaaja joutuu niin ikään suorittamaan osan pelin tehtävistä, jotka ovat oletettavastikin ne kaikkein typerimmät ja tylsimmät mitä pelistä löytyy. Jalkautumistehtäviin lukeutuu muun muassa pommien virittämistä erään henkilön jahdille ja baarin “tuhoamista” ampumalla pyssyllä alas seinältä jokaikisen taulun ja rikki jokaikisen viinapullon.
Koska tavallinen virkavalta on jälleen tietämätön Tannerin peitehommista on selvää, että pelaaja joutuu taistelemaan aika ajoin myös poliisienkin kanssa. Enään poliisit eivät laita pillejä päälle pelkästä ylinopeudesta, sillä sitä ei enään katsota ollenkaan. “Poliisimittarin” saa nousemaan varastamalla autoja sekä tappamalla janlankulkijoita ja poliiseja. Varsinaisessa yksinpelissä poliisit ovat usein jo valmiiksi hälytystilassa ja alkavat jahtaamaan pelaajaa heti kun tämän vain näkevät.
Poliisit eivät ole aivan yhtä aggressiivisia kuin aiemmin, mutta yrittävät kuitenkin pääasiassa autoillessaan runtata pelaajan menopeliä ajokelvottomaksi. Pelaaaja voi kuitenkin auton hajottua tulla siitä ulos ja räiskytellä poliisiparat hengiltä varsin helposti. Poliisien tekoäly ei nimittäin pahiksien tapaan ole mitenkään päätä huimaava siinä vaiheessa kun ne autostaan ulos nousevat. Autollaan niin poliisit kuin pahiksetkin kyllä osaavat jahdata melko mallikkaasti ja pysyvät sitkeästi kannoillakin ellei niitä pysty eksyttämään kunnolla. Paras tapa Tanneria taka-ajavien poliisien “karkottamiseen” onkin pysäyttää oma menopeli, tulla siitä ulos ja ammuskella kaikki vierelle parkanneet poliisisedät hengiltä ja jatkaa tämän jälkeen matkaa.
Pariin otteeseen törmäsin jopa sellaiseenkin bugiin, että poliisit eivät nousseet ollenkaan autostaan ulos siinä vaiheessa kun olisi pitänyt vaan sen sijaan pelkästään kököttivät autossaan tekemättä mitään. Siinä sitten räiskyttelin poliisit autoonsa ja nappasin heidän auton itselleni. Jalkautuneina varsinkin poliisit jäävät myös välillä seiniin kiinni yrittäessään jahdata pelaajaa, jolloin niistä tulee helppoja kohteita. Tai välillä yllättävät ja juoksevat jyrkkää vuorenseinämää ylös tullakseen vuorella seisoskelevan pelaajan luo. Pelin tekoäly onkin sanalla sanoen huono ja täynnä kummallisuuksia. Tähän kun lisää vielä päälle sen, että varsinaisessa yksinpelissä Tanner ei saa poliisimittaria nostettua, vaikka tappaa omia kollegoitansa, ajelee tavallisten jalankulkijoiden päältä sekä varastelee autoja niin mikäs siinä lahdatessa.
Yksinpeli pitää hyppysissään ainakin jonkin aikaa, jos pitää. Edellisten Driver-pelien tapaan pelistä löytyy Undercover pelimuodon lisäksi myös Driving Games ja Take A Ride pelimuodot. Take a ridessa pelaaja voi lähteä kruisailemaan aivan vapaasti valitsemaansa kaupunkiin ilman tehtävien suorittamispaineita. Take a ridessa voi yrittää myös etsiä piilotettuja ajoneuvoja, sekä Timmy Vermicelli nimisiä heppuja ympäri kaupunkia, joiden toimintaperiaate on käytännössä sama kuin GTA:n hidden packageissakin.
Driving games tarjoaa muutaman “minipelin” pelattavaksi. Pelimuodosta löytyy muun muassa takaa-ajo, karkuun ajo, sekä tolppien välistä pujottelupelit. Driving games ei jaksa muutamaa minuuttia kauempaa innostaa, mutta take a ridea pelailee silloin tällöin ihan huvikseen. Onkin hauskaa lähteä esimerkiksi pelin isolla täysperävaunurekalla liikenteeseen aiheuttamaan sekasortoa ja katsoa kun typerät poliisit yrittävät saada jotain aikaiseksi kaiken kaaoksen keskellä.
Driver 3 käyttää hyväkseen Reflectionsin edellisen PS2-pelin Stuntmanin pelimoottoria. Menopelit poislukien Driver 3 ei ollut graafisesti mikään graafinen ilotulitus PS2:lla kuin Xboxillakaan. PS2:lla grafiikka oli paikotellen jopa melko rumaa, jonka lisäksi kummastakin versiosta löytyvät siellä täällä vilkkuvat ja repeilevät tekstuurit paistoivat silmään.
Pelin kaupungit ja niistä löytyvät rakennukset ovat hieman kaksiuloitteisen näköisä tekstuurien ollessa varsin keskinkertaista tasoa. Pelin parasta antia ajoneuvojen ulkoasun ohella on Stuntman pelissäkin nähty hieno vaurionmallinnus. Pelti meneekin näyttävsti ruttuun, renkaat hajoavat, tuulilasit särkyvät, puskurit ja ovet saa repsottamaan ja menopelit jopa räjähtävät näyttävästi useaan osaan saatuaan tarpeeksi iskua. Muut visuaaliset erot Xbox -ja PS2-version välillä koskevat reunaviivoja, jotka PS2:lla paistavat ikävästi silmään ja Xboxilla niitä taas ei ole ollenkaan. Kaiken tämän ohella kumpikin versio kärsi ajoittaisista ruudunpäivitysongelmista, jotka tekivät pelaamisesta paikotellen jopa erittäin tahmaavaa. Varsinkin Istanbulissa Xbox-versiota pelatessa esiintyi joissain paikoissa jopa jatkuvaa nykimistä ja tahmaamista. Tietysti pelin arvostellut versiot olivat lehdistökappaleita, joten en mene vannomaan että samainen ongelma löytyy tai olisi yhtä näkyvä itse kauppaversiossakin. Yleisesti ottaen pelin kaupungit ovat ainakin PS2:lla tasoa The Getaway ja Xboxilla hieman tätä parempaa.
Pelin ääniosastolla asiat eivät ole jokseenkin vaisun puoleista grafiikkaa paljon paremmin. Välianimaatioissa kuultava päähahmojen ääninäyttely tosin on laadukasta ja osuvaa. Liekö tämä ihmekään, kun peliä varten palkattiin sellaisia Hollywood nimiä kuin Michael Madsen, Michelle Rodriguez, Ving Rhames, Mickey Rourke ja Iggy Pop. Harmittavasti ääninäyttelyä ei kuulla kuin pääasiassa välianimaatioissa, pelin aikana repliikit jäävät erittäin vähäisiksi. Autojen äänet ovat ääninäyttelyn tapaan kiitettävästi mallinnettuja ja melkeinpä jokainen menopeli kuullostaa erilaiselta. Nopeat jenkkiautot murisevat hienosti, kun taas rekka kuullostaa rekalta ja ranskalainen pakettiauto.. Pakettiautolta. Autojen pitämät äänet jäävät pelinaikaisen ääntelemisen parhaimmistoksi, sillä musiikki ei ole sieltä parhaasta päästä.
Ensimmäinen Driver-peli oli musiikillisesti allekirjoittaneen makuun Interstate ’76 peliä mukailevalla groovepohjaisella soundtrackillaan, joka sopi peliin erittäin hyvin. Kakkososan tarjonnasta en edelleenkään mene sanomaan mitään. Kolmonen tarjoaa hyvää musiikkia pelivalikoissaan ja välianimaatioissaan. Aivan, pelin musiikista vastaavat paljon hehkutetut bändit loistivat kuitenkin itse pelin aikana poisssaolollaan. Bändit ovatkin korvattu kaikenlaisella todella huonolla itseään toistavalla “tunnelmamusiikilla”, joka ei tuo mitään äänielämyksiä pelaajalle ja niiden kuunteleminen alkaakin nopeasti ottamaan päähän. PS2-pelaajien harmiksi tähän ei ole muuta ratkaisua, kuin laittaa musiikit kokonaan päältä pois. Xbox-versiossa sen sijaan annetaan mahdollisuus kuunnella omia musiikkejakin Xboxin kovalevyltä.
