Jo ykkös-Pleikalla kunniakkaan alkunsa saaneen Driver-sarjan maine koki hienoisen kolauksen varsin tylystä vastaanotosta kärsineen kolmannen osansa takia. Vaikka Driv3rin kohtaloksi koituivat bugisuus ja liian läpinäkyvä yritys lohkaista omaa palaansa suvereenisti genreä hallitsevien Grand Theft Autojen kakusta, eivät Reflections ja talousvaikeuksiensa kanssa painiva Atari menettäneet uskoa vahvaan brändiinsä, vaan comebackia tehdään ja äänekkäästi, Driver – Parallel Linesin muodossa. Vaikka sarjan vanhana fanina haluaisin uskoa parasta, ylenpalttinen hypetys ja pelin puitteisiin kaadettujen dollarien määrä herättivät jo ennakkoon pahaa pelkäävän kyynikon minussa. Oliko kyseessä sittenkään aito yritys palata pelin menestyksekkäille juurille, vaiko isku ehtymättömän tuntuiseen epäonnistuneiden GTA-kloonien lähteeseen?
Ensisilmäys Driver – Parallel Linesiin jättää hyvän maun suuhun: funkahtavalta 70-luvulta käynnistyvä juoni osoittautuu jo alkudemon kohdalla hyvällä maulla käsikirjoitetuksi sekä pätevästi ääninäytellyksi että ohjatuksi. Pelin nimen mukaisesti pelaaja hyppää pikkurikollisia kyydittämällä elantonsa ansaitsevan pakokuskin, The Kid -nimisen kaverin trumpettihousuihin. Mitättömien katunilkkien suhailusta käynnistyvä ura ottaa tulta alleen vauhdilla ja ennen pitkää kuviot paisuvat liian suuriksi pysyäkseen nuorukaisen hanskoissa. TK:n jyrkän noususuhdanteinen ura tyssää omien koirien purentaan ja vauras tulevaisuus alamaailman eliittijengissä vaihtuu kolmenkymmenen vuoden pakkomajoitukseen valtion kustantamassa, hyvin vartioidussa tiilenpääyksiössä. Vuosi ’78 muuttuu vuodeksi ’06, David Bowie taasen LCD Soundsystemiksi ja unelmat leveästä elämästä katkeraksi kostoksi entisiä rikoskumppaneita kohtaan.
Jos Driver – Parallel Linesia arvioisi puhtaasti tarinan ja tyylitajun kantilta, väittäisin käsissä olevan helposti yksi tämän vuoden parhaista peleistä. Tyylikkäästi etenevän juonen ohella, peliin on ympätty yksi parhaista koskaan kuulemistani soundtrackeista. Ääniraita ei sorru suotta kosiskelemaan kansan syviä rivejä viiden pennin radiosoittohiteillä, vaan autostereoista pauhaa tuttujen artistien hieman tuntemattomampia kipaleita Marvin Gayen Trouble Manista, Blondien One Way or Anotheriin ja Kaiser Chiefsin Oh My Godista The Rootsin Boom!:iin. Jokainen pelin taustalla elämöivistä kappaleista kuulostaa siltä, kuin ne olisi sorvattu varta vasten pitkin New Yorkin likaisia katuja etenevien takaa-ajojen taustamusiikeiksi ja se on jo aika paljon sanottu. Ilahduttavaa nähdä, että vielä on olemassa pelitaloja, jotka uskaltavat panostaa muuhunkin, kuin väkinäisesti tuotettuihin, mukatrendikkäisiin MTV-teinirock tai blingbling-hiphop raitoihin.
Vaikka tinkimättömällä tyylitajulla on suuri vaikutus kokonaisuuteen, ei yhtäkään peliä voi arvioida puuttumatta pelattavuuteen. Tällä saralla Driver – Parallel Lines jättää varsin ristiriitaisen olon: kyseessä on kuin onkin melko suora Grand Theft Auto-klooni, jonka käytännön toteutus vaihtelee osa-alueittain loistavasta pohjattoman huonoon. Ehkäpä pelin suurimpana riippakivenä on genren kova kilpailu: kun lähimpänä vertailukohteena on toistaiseksi päihittämätön Grand Theft Auto-sarja, ei muu kuin täydellisyys tahdo aina riittää.
Aivan perusjutut kuitenkin toimivat yllättävän hyvin: New Yorkin kadut on saatu rakennettua arkkitehtuuriltaan viehättävään muotoon niin 70- kuin 2000-luvullakin, selkeästi GTA-sarjaa realistisemmalla otteella toteutettu ajofysiikka tarjoaa jo itsessään kiitettävää haastetta ja ajoneuvo/asevalikoima on riittävän laaja säilyttääkseen pelaajan mielenkiinnon pelin loppumetreille saakka. Mikäli itseään jaksaisi viihdyttää pelkästään ympäriinsä ajelemalla ja kaaosta herättämällä, tarjoaisi Parallel Lines siihen a-luokan puitteet, mutta ajat ovat muuttuneet vuodesta ’96 siten, että tämän tyylisiltä “hiekkalaatikkopeleiltä” uskalletaan nykyään odottaa hieman muutakin sisältöä. Valitettavasti (sinänsä positiivisena lisänä toimivat) pari kourallista vapaavalintaisia kilpa-ajo- ja muita sivutehtäviä, sekä rajallinen mahdollisuus viritellä persoonallisia menopelejä eivät yksinään riitä vielä hämäämään ketään.
Yhtenä onnistuneen “hiekkalaatikkopelin” perusedellytyksenä voidaan pitää hyvää tehtäväsuunnittelua, piirrettä joka Driver – Parallel Linesista puuttuu lähes tyystin. Paria hassua poikkeusta lukuun ottamatta, pelin tehtävät voidaan pelkistää hyvin yksinkertaiseen konseptiin: “aja paikasta a, paikkaan b ja sitten ehkä vielä paikkoihin c, d ja e”. Vaikeustasoa ja vaihtelua tuodaan mukaan lähinnä asettamalla pelaajalle aikarajoja, rajoittamalla autolle sallitun vaurion määrää, sekä usuttamalla kimppuun kasapäin aseistettuja vihollisia. Tilannetta pahentaa vieläpä se, että useammat kuin muutamat pelin tehtävistä ovat riittävän anteeksiantamattomia johtamaan minkä tahansa pelin charmille tuhoisaan “yritä ja erehdy”-ketjuun.
Armottoman heikon tehtävädesignin ohella, Parallel Linesia vaivaa tukku selkeästi harkitsemattomasta pelisuunnittelusta johtuvia ongelmia. Tehtäväkohtaisten outouksien ja porsaanreikien listaaminen tuottaisi tekstiä varmasti sivukaupalla, mutta ironista kyllä, vaatimattomia kauneusvirheitä suuremmaksi riippakiveksi osoittautui pelin valtavan kokoinen ja vapaasti tutkittava New York. Eipä se pelikentän jättiläismäinen koko itsessään niin paha juttu olisi, ellei pelaajaa pakotettaisi jatkuvasti ajamaan karttaa päästä päähän mielivaltaisesti ripoteltujen tehtävien takia. Asiaa on helpotettu hieman, sallimalla pelaajan hyppiä muutamien eri puolille karttaa asetettujen autotallien välillä, mutta sinänsä tarpeettoman tuntuista matkaamista joutuu harrastamaan tästäkin huolimatta aivan liikaa. Ongelmaa pahentaa jo muinaisessa Mafia-pelissäkin kritiikkiä herättänyt, turhan realistisesti toimiva virkavalta, joka kärkkyy ylinopeuksia, kolarointeja sekä punaisia valoja päin ajamista aivan liian mustasukkaisesti. Joku sopivan masokistinen realismifriikki saattaa kenties juhlia moista piirrettä, mutta keskivertopelaajalla on taipumus polttaa kääminsä viimeistäänkin siinä vaiheessa, kun kymmenen minuutin siirtymä tehtävän aloituspisteelle jää parin korttelin päähän onnistumisesta törttöilevän tekoälyautoilijan harkitsemattoman kaistanvaihdon takia.
Vaikka pinnan alta irvistäviä suunnitteluheikkouksia on vaikea olla jatkuvasti noteeraamatta, olisi epäreilua olla kiittelemättä Driver – Parallel Linesia myös sen hyvistä puolista. Yksi mainittavan hyvin toteutettu asia on pelin koneisto, josta on paitsi kitketty valtaosa kolmos-Driverin surullisenkuuluisista bugeista, saatu tehtyä myös riittävän kevyt pyöriäkseen tasaista reilun parinkymmenen kuvan sekuntivauhtia jopa armottoman ikääntyneellä PS2:lla. Luonnollisestikaan, pelin Pleikkariversio ei ole graafiselta ulkoasultaan missään mielessä kilpailukykyinen tämän päivän pc- tai uuden sukupolven konsolipelien kanssa, mutta puitteet huomioon ottaen sanoisin Driver – Parallel Linesin olevan tekniseltä toteutukseltaan varsin onnistunut tapaus.
Kaikkiaan Driver – Parallel Lines on ristiriitainen kokemus. Toisessa vaakakupissa painavat loistava tarina, monin paikoin onnistunut pelattavuus sekä kiinteä pelimoottori ja toisessa karu tehtävädesign sekä kasa äärimmäisen amatöörimäisiä suunnittelumokia. Kun turhan mainoshömpän ja pelin ympärillä pyörineen hypen jaksaa unohtaa, vaikuttaa Driver – Parallel Lines lopulta kuitenkin vilpittömältä yritykseltä tehdä ihan oikeasti varteenotettavaa haastajaa Grand Theft Autoille. Toivoa sopii, että Atarilta ja Reflectionsilta löytyy vielä rahaa ja tahtoa parannukseen. Suunta on ainakin oikea.
