Arvostellut: Petteri Hemmilä, 1.joulukuu 2018

Peliarvostelu

Hitman 2

Pelin nimi: Hitman 2
Alusta: PlayStation 4
Kehittäjä: IO Interacive
Julkaisija: Warner Bros. Interactive Entertainment
< >
Avaa pelin lisätiedot
Arvostelun Hitman 2 kansikuva

Mietin usein, mitähän joku psykologian ammattilainen sanoisi nähdessään minun pelaavan Hitmania. En ole yleensä kovinkaan halukas leikkimään tekijöiden suosimaa hiiren hiljaista salamurhaajaa, vaan nautin spektaakkeleista, tahattomasta kaaoksesta ja hiuskarvan varassa tapahtuvista pakomatkoista. Suosin näkyvää väkivaltaa sekä äänekkäitä aseita salakavalien myrkkyjen sijaan ja nakkaan raadot mieluummin kaiteelta väkijoukkoon kuin huoltotilan komeroon. Jos ja kun suunnitelmani menee aina silloin tällöin pieleen, ei ensimmäinen reaktioni ole ladata viimeistä tallennusta, vaan yritän lahdata läsnäolijat viimeistä silminnäkijää myöten ja katsoa, josko tilanne olisi käännettävissä vielä voitoksi. Lopputuloksena on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä epätoivoinen Michael Mann -henkinen tulitaistelu, joissa lentävät niin luodit, lasinsirut kuin tulilinjalle sattuneet siviilitkin, kunnes ruutu haalistuu harmaaksi ja kaljupäinen antisankarimme tipahtaa kuolleena maahan. Pieleen meni, mutta hauskaa oli taas kerran!

Kierrätetyllä versionumerollaan hienoista hämmennystä aiheuttanut Hitman 2 jatkaa suoraan siitä, mihin parin vuoden takainen episodimainen Hitman jäi. Cliffhangerista toiseen porskuttava tarina yrittää saada pelaajan kiinnostumaan agentti 47:n ja mentorinsa Diane Burnwoodin henkilökohtaiseen ristiretkeen, mutta olennaisin juttu tässä paketissa ei ole pöhkö juoni, vaan uudet tehtävät. Ammattitappajan taitojaan pääsee harjoittamaan yhteensä kuudessa jättimäisessä murhahiekkalaatikossa, plus aiemmastakin Hitmanista tutuissa harjoittelutasoissa. Tapahtumapaikkoina nähdään niin miamilaista kilpa-ajotapahtumaa kuin kaukaisella saarella järjestettävää globaalin wannabe-illuminaattieliitin juhlaa, kohokohtina vilkkaiden slummien halkoma Mumbai sekä Blood Moneyn hengessä rakennettu amerikkalainen esikaupunkialue, Whittleton Creek. Pakan heikoin esitys on jonkin sortin mieleenpalautusharjoitukseksi tarkoitettu uusiseelantilainen rantahuvila, jonka suoraviivaisuus tuo takaumia sarjan suurimpana epäonnistumisena pidetystä Hitman Absolutionista.

Pelinä Hitman 2 toimii täsmälleen kuin edeltäjänsäkin. Pelaaja nakataan valtavalle pelialueelle, tavoitteinaan listiä yleensä vähintäänkin kaksi hyvin vartioitua uhria. Kartat on pilkottu erilaisiin suljettuihin alueisiin, joille ei ihan ketä tahansa kaljupäätä päästetä, mutta touhukas murhamies kiipeää tarvittaessa ikkunoista tai lainaa sopivan valeasun joltakulta epäonniselta sivulliselta. Ympäristöt tarjoavat ongelmanratkontaan rutkasti mahdollisuuksia: erilaisia harhautus- sekä murhamahdollisuuksia tarjoillaan aina palohälytyksistä tulviviin lavuaareihin ja sähköturvattomista jatkojohdoista rotanmyrkkyyn aamukahvissa. Jos vessanpönttöön hukuttaminen tai kaiteelta tönäiseminen tuntuu liian elegantilta, voi vieraskoreudella pyyhkiä takamustaan ja pistää homma pakettiin pumppaamalla uhri mafiatyylisesti täyteen lyijyä. Monipuolisten yleiskeinojen ohella pääkohteensa voi päästää päiviltä jollain ainutlaatuisella ja usein myös hieman ironisella tavalla; mikäpä sen parempaa kuin kuristaa ahne aarteenmetsästäjä korvaamattoman arvokkaalla kaulakorulla tai terästää ihmemiesinsinöörin rakas näyttelyauto miekkosen omatekoisella nitrolla. Näyttävimpiä tappoja ei ole pakko keksiä itse, vaan kartoista löytyy helposti seurattavia minitarinoita, jotka johdattelevat pelaajan ainakin suurin piirtein oikeaan suuntaan.

Pelimekaniikoissa, eikä edes varusteissa nähdä kummoista evoluutiota sitten toissa vuoden Hitmanin. Viivakoodimurhaajan käsissä pyörivät samat keittiöveitset, jakoavaimet ja äänenvaimennetut pistoolit kuin edellisessäkin pelissä, joskin kiikarikiväärin kaltaiset huomiota herättävät työkalut voi sulloa uuteen tyylikkääseen salkkuun. Agentti 47 osaa tällä kertaa myös soluttautua väkijoukkoihin tai pitkään aluskasvustoon hieman Assassin’s Creedin hengessä, mutta siinäpä ne uudistukset oikeastaan olivatkin. Tekoäly noudattaa melko selkeitä kaavoja, mikä mahdollistaa toisaalta hyvän ennakkosuunnittelun, mutta toisaalta myös erilaisten bugien ja outouksien hyväksikäytön. Helppoihin oikopolkuihin on helppo sortua etenkin taisteluissa itsesuojeluvaistottomien vartijoiden rynnätessä yksi toisensa jälkeen nurkan takana väijyvän pelaajan tulilinjalle. Muutakin pientä korjattavaa löytyisi: toisinaan on esimerkiksi vaikea hahmottaa, mille alueille milläkin valepuvulla saa mennä ja mille ei, eikä tekoäly aina rekisteröi pelaajan yritystä hakeutua takaisin sallitulle vyöhykkeelle. Olisi kiva, jos peli antaisi pelaajalle mahdollisuuden purkaa jännitteitä esimerkiksi suusanallisesti ja myös Blood Moneysta tuttu ihmiskilpitoiminto voisi tehdä mielestäni paluun.

Edellinen Hitman julkaistiin episodimaisesti tehtävä kerrallaan, mikä rohkaisi pelaajia koluamaan kenttiä uudestaan ja uudestaan hieman eri lähestymisellä. Myös kakkososa luottaa uudelleenpeluun viehätykseen. Motivaatiota rakennetaan tällä kertaa läväyttämällä pelaajan silmille tehtävän loppuraportissa kaikki ne lukuisat tavoitteet ja minitarinat, joita ei ole vielä suoritettu. Ratkaisu on erinomainen, sillä se paljastaa pelin ylitsevuotavan monipuolisuuden kertaheitolla ja tulee vinkanneeksi, mitä kaikkea kannattaisi vielä kokeilla. En ole yleensä sitä tyyppiä, joka jaksaa pelata pelejä toistamiseen, mutta Hitmanin kohdalla toinen tai kolmas pelikerta olivat melkeinpä jopa ensikosketusta parempia; ympäristöt olivat tutumpia, tarvittava välineistö löytyi helpommin ja pelissä pystyi toimimaan ylipäätään aika paljon tavoitteellisemmin. Kertauksen myötä aukeaa myös uusia aloituspaikkoja, -asuja sekä -varusteita, jotka puolestaan herättelevät intoa uusiin pelikertoihin. Kaiken tämän päälle tulevat vielä irtonaiset lisätehtävät: paluun tekevät niin muiden pelaajien laatimat Contracts-tehtävät, iteraatio kerrallaan vaikeutuvat Escalationit, kuin IO Interactiven rakastamat kampanjahenkiset kertakäyttötapot, Elusive Targetit. Kuusi karttaa tuntuisi melkein missä tahansa muussa pelissä liian naftilta määrältä, mutta Hitmanin maailmassa se tarkoittaa tekemistä parhaimmillaan jopa kymmeniksi tunneiksi.

Tekemistä tarjoillaan tällä kertaa myös hiekkalaatikkotehtävien ulkopuolella: ilmaisena promopelinäkin julkaistu Sniper Assassin -tehtävässä harvennetaan häävierasjoukkoa kiikarikiväärillä ja kaksinpelinä pelattavassa Ghost Modessa yritetään hoitaa joku pelin tehtävistä kaveria nopeammin. Kiikarikiväärimoodi tuntui avoimen peruspelin jälkeen niin rajoitetulta, etten jaksanut sitä montaakaan peliä ja Ghost Mode jäi testaamatta pelikaverin puutteessa. En ala valehtelemaan, että reaaliaikaista haamupelaajaa vastaan pelattava pelimoodi kuulostaisi konseptuaalisesti kovin kiehtovalta, enkä ole aivan varma, miksei samaa ideaa voisi toteuttaa myös omia nauhoituksiaan vastaan pelattavana offline-tilana. Moodin on tosin vielä beta-versiossa ja IO Interactive on osoittanut jo aiemman Hitman-kauden kanssa kiinnostusta laajentaa pelikokemusta pitkin elinkaarta, eli enpä ihmettelisi vaikka uusia yllätyksiä olisi vielä tuloillaan.

Teknisesti Hitman 2 näyttää ja tuntuu hyvin paljon edeltäjältään. Peli on visuaalisesti kaunis ja IO:n oma Glacier-koneisto tuntuu loistavan etenkin valtavien väkijoukkojen kanssa. PS4-version ruudunpäivitysnopeudessa pystyi havaitsemaan pieniä epätasaisuuksia ja peli myös kaatui pariin otteeseen kun yritin ottaa kuvakaappauksia, mutta muihin bugeihin en törmännyt. Äänipuolella mainittavaa on lähinnä se, että aksentit kuulostavat tällä kertaa maailmankolkkiin sopivilta. Kaljupää itse kuulostaa yhä lakoniselta tosimiesparodialta, mikä herättää toki kysymyksen, kuinka näin olemattomilla näyttelijätaidoilla varusteltu tappaja voi luoda koko menestyksekkään uransa käytännössä valeasujen varaan.

Hitman 2 ei tunnu niinkään jatko-osalta kuin edellisen pelin kakkoskaudelta. Tämä on enimmäkseen pelkästään hyvä asia, vaikka parannettavaakin toki löytyisi. Pelin kuudesta tasosta viisi vetää helposti vertoja edellisen pelin parhaimmistolle, eikä se uusiseelantilainen rantamökkikään hullumpi ole – ainoastaan vähän lyhyt ja turhan ohjaileva. Juoni on höttöä, mutta sitä se on ollut niin kauan kuin muistan ylipäätään Hitmaneja pelanneeni. Kannattaa tietenkin miettiä, haluaako sarjan pariin astella puolivälistä vai lähtisikö liikkeelle puolet halvemmalla ykkösosalla. Pahasti pieleen ei voi mennä kumminkaan päin, sillä ensimmäisen osan kartat saa hankittua tarvittaessa myös edullisena DLC-pakettina, joka on ykköskauden omistajille vieläpä maksuton. Toivoa sopii, että Hitman 2:n heikko avausviikko ei ole indikaattori sarjan jatkosta, sillä maailma tarvitsee murhasimulaattoreita jatkossakin.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • - Uudet tehtävät ovat sarjan parhaimmistoa
  • - Tehtävien selvittämiseen todella monta tapaa
  • - Rohkaisee kokeilemaan erilaisia lähestymisiä
  • - Kuudessa kartassa riittää pureskeltavaa

Huonoa

  • - Naurettavan yhdentekevä taustatarina
  • - Tekoäly ei aina laatikon terävin veitsi
  • - Ensimmäinen pelikerta voi tuntua haahuilulta turhankin kanssa