Kane & Lynch - Dead Men arvostelussa

Tanskalainen pelikehittäjä IO-Interactive nousi aikoinaan pinnalle vuonna 2000 julkaistulla Hitman: Codename 47 -pelillään. Hitman oli varsin mielenkiintoinen ja vielä siihen aikaan varsin omaperäinen pelitapaus, vaikka peliä monessa mediassa enemmän tai vähemmän lytättiinkin. Julkaisijana toiminut Eidos kuitenkin ilmeisesti luotti myyntilukuihin ja nuoreen pelitaloon sen verran, että antoi pojille uuden mahdollisuuden, jonka myötä vuonna 2002 sitten julkaistiinkin jo Hitman 2: Silent Assasin, peli joka korjasi paljolti edeltäjänsä puutteita ja paransi pelattavuutta näin yleisesti. Loppu onkin suurin piirtein historiaa ja vihdoin, neljän julkaistun Hitman -pelin jälkeen, viimeisen ilmestyttyä vuonna 2006 sai IO ottaa ansaitun tauon Hitman -peleistä ja samalla mahdollisuuden kokeilla siipiään jälleen myös jonkin täysin uuden peliprojektin parissa sitten vuonna 2003 julkaistun Freedom Fighters -pelin. Kovin kauas ei IO-lintu kuitenkaan pesästä ole lentänyt, sillä tämänkertaisessa arvostelussamme oleva IO:n tuorein peli Kane & Lynch – Dead Men muistuttaa paljon Hitman -pelejä ja sisältää jopa viitteitä Hitman -peleihin, vaikka ei aivan samanlainen kokemus olekaan.

Kane & Lynch – Dead Men kertoo tarinan kahdesta miehestä, jotka heti pelin alussa onnistuvat pakenemaan vankien kuljetusautosta. Kane on hommat taakseen jättänyt entinen palkkamurhaaja ja tiukasti tämän kylkeen heti alusta asti lyöttäytyvä Lynch taasen on psykopaatti tappaja. Erikoista tässä on se, että alussa miehet vihaavat toisiaan, eivätkä siedä toisiaan kuin olosuhteiden pakosta. Pelin ehdottomasti parhaita puolia onkin miesten välinen naljailu ja toistensa jatkuva nimittely sekä haistattelu hyvän ja erittäin uskottavan ääninäyttelyn kera. Ainoastaan paikoitellen pelin jatkuva V-sanan viljely alkoi mennä hieman överiksi ja alkoikin tuntumaan siltä, että jokaiseen dialogiin olisi kirjoitettu vähintään yksi tällainen kirosana.
Pelin antisankarit Kane ja Lynch eivät siis pidä toisistaan ja ilmaisevat sen pelin aikana moneen otteeseen puolin ja toisin, mutta pelin puolivälissä asia kuitenkin muuttuu, kun kaverit lyöttäytyvät yhteen koston aikaan saamiseksi. Harmi vain, että mielenkiintoisista ja sanottaisiinko värikkäistä hahmoista huolimatta, Kane ja Lynch jäävät molemmat pelissä loppujen lopuksi varsin ontoiksi hahmoiksi, vaikka heidän taustojaan lataustaukojen sekä itse pelinkin aikana jonkin verran valotetaankin. Tarina ja juoni ovatkin loppujen lopuksi lupaavasta alusta huolimatta kokonaisuutena varsin köykäisiä ja pelkkä tekosyy ammuskelulle.

Kuten sanottua, Kane & Lynch – Dead Men muistuttaa paljolti Hitman -sarjaa, varsinkin ulkoisesti, mutta peli ei kuitenkaan ole mikään uusi Hitman uusilla hahmoilla. Pelissä ei hiiviskellä, ei naamioiduta kokiksi eikä ujuteta myrkkyä vihollispomojen ruokiin kun kukaan ei ole katsomassa tai mitään muuta vastaavaakaan. Sen sijaan Kane & Lynch on varsin perinteisen luokan 3rd person toimintapeli. 16 tehtävän(15 jos valitsee nopeamman loppuvaihtoehdon)pituisen yksinpelikampanjan aikana pelaaja pääsee ammuskelemaan kaduilla, pilvenpiirtäjässä, kuin sademetsässäkin, mutta tästä huolimatta meno pysyy koko pelin ajan aika lailla muuttumattomana. Tehtävään kuin tehtävään kuuluu kasapäin ammuskelua ja tappamista, vaikka piipun eteen joutuvat kohteet vaihtelevatkin sotilaista virkavaltaan ja mafiamiehiin.

Kane & Lynch saavat pelin kuluessa muutamissa tehtävissä toistensa lisäksi avukseen muitakin rikollisia, Kanen vanhoja kavereita, jotka pelin aikana vankilasta käydään eräässä tehtävässä vapauttamassa. Parhaimmillaan rikolliskopla onkin juuri sopivan kokoinen jatkuvan vihollisylivoiman taltuttamiseen. Välillä taas pelaaja joutuu melkoiseen pinteeseen, kun Kane ja Lynch joutuvat selviytymään jatkuvasta luotisateesta aivan kahdestaan. Onneksi henkikulta ei ole aivan yhdestä-poikki kerran varassa. Kun toinen hahmoista kaatuu, auttaa toinen toisen ylös adrenaliinin avulla. Jos molemmat ehtivät kaatua, on peli ohi ja usein jatkuu aiemmasta tallennuspisteestä. Tekoälyn ohjastama hahmo osaa älykkäästi elvyttää pelaajan mikäli tämä kaatuu, joten aivan turha ominaisuus tämä ei siis ole. Älykkyys ei tosin valitettavasti kuvasta kuitenkaan pelin vihollistekoälyä. Perussuojautumistaito ja ammuskelutaito vihollisilta löytyy, mutta aivan liian usein viholliset yksinkertaisesti lähtevät rynnimään vain kohti, tai sitten eivät osaa suojautua riittävän tehokkaasti, paljastaen suurimman osan kehostaan suojan takaa juuri pelaajan piipun kohdalle.

Laatu onkin jälleen korvattu määrällä ja tällä tavoin peli ei juuri siksi useimmissa kohdissa olekaan aivan niin helppo. Tai ainakaan pelaaja ei voi suoraan syöksyä avoimelle paikalle ammuskelemaan, koska henkihän siinä vain itseltä nopeasti lähtee. Pelin taisteluominaisuuksiin kuuluu hahmon taito suojautua vasten seiniä, tolppia ja vastaavia, jolloin pelaaja voi ampua esimerkiksi seinän taakse sokkona räiskien tai sitten kunnolla tähtäämällä, hieman samaan tyyliin kuin esimerkiksi Gears Of Warissa sekä kahdessa uusimmassa Ghost Recon pelissä. Hahmo “liimaantuu” oikeaoppisesti edellä mainittuja pintoja vasten, kunhan hahmonsa vaan saa juuri oikeassa kulmassa asetettua pintaa vasten.

Tämä suojautumismekanismi ei kuitenkaan valitettavasti toimi aivan yhtä sulavasti ja vaivattomasti kuin edellä mainituissa peleissä. Välillä suojautuminen on ärsyttävää hinkkaamista ja vatkaamista esimerkiksi tolpan ympärillä, kun tuntuu ettei oma hahmo millään meinaa ottaa sitä suojautumisasentoa. Suurimman osan ajasta kikka kuitenkin toimii, joten liiaksi ei ala tämä pikkuongelma onneksi ärsyttämään.

Hieman suurempiasteinen ja oikeastaan koko pelin ärsyttävin seikka on lähes kaikkien hiemankin vaikeampien kohtausten toisto useaan otteeseen, joskus jopa moneen kymmeneen kertaan. Pelin ehkäpä vaikein kohtaus on sellainen “loppuvastus”, jossa on suojeltava Kanen tytärtä, samalla kun pitäisi ampua ympäriinsä hurjastelevan kuorma-auton kuski, ennen kuin Kanen tytär jää alle. Kuorma-auto ei luonnollisestikaan ole se ainut uhka tässä kohtauksessa, vaan sen ohella pitäisi hoidella useampi sieltä täältä kohti juokseva vihollinenkin. Kohtaus on todella rasittavaa toistoa ja loppujen lopuksi, kun sellaiset 30 kertaa oli tätä yritetty työstää, päätti allekirjoittanut vaihtaa pelin vaikeustason mediumista helppoon. Ja sehän tepsi heti. Loppuosa pelistä sujuikin sitten paljon helpommin, vaikka medium-vaikeustaso laitettiin takaisin päälle.

Ei kuitenkaan pidä luulla, ettäkö muu osa pelistä olisi toistovapaata, sillä oikeastaan jokaista tehtävää joutuu Kane & Lynchissä hieromaan useampaan kertaan, ennen kuin juuri se oikea lähestymistapa löytyy tai kunnes muistaa ulkoa vihollisten tulo -ja ampumissuunnat. Pelin automaattitallennuksen vuoksi kohtauksia joutuu joskus aloittamaan myös hieman pidemmänkin matkan päästä, joka luonnollisesti entisestään lisää ärsyttävyyden käyrää ylöspäin. Pelissä kuin pelissä kohtausten toisteleminen varsinkin moneen otteeseen on aina todella hermoja raastavaa, samalla kun seikka tekopidentää useimmiten monen tällaista sisältävän pelin ikää. Kane & Lynchin kohdalla pätee sama sääntö, sillä ilman jatkuvaa kohtausten uudelleenpeluuta pelin 15-16 tehtävää pelaisi melkeinpä yhden illan aikana lävitse.

Mitä Kane & Lynch – Dead Men sitten oikeastaan tarjoaa 3rd person toimintapelien faneille? Valitettavasti vain keskinkertaisen pelikokemuksen, joka mielenkiintoisen ideansa perusteella olisi voinut olla niin paljon parempikin. Tällaisenaan peli kuitenkin jää toteutukseltaan varsin keskinkertaiseksi ja kestoltaan lyhyeksi, suoraviivaiseksi toimintapeliksi, jonka karikatyyriltään kahdella varsin erityyppisellä hahmolla ei ole oikeastaan mitään käytännön eroa toisiinsa nähden.

Ja kuten sanottua, ei se pelin tarinakaan juuri niitä vahvoja puolia ole; se kun jää loppujen lopuksi varsin ontoksi kostotarinaksi ja jonka turhan äkkinäinen loppu(tai itseasiassa molemmat loppuvaihtoehdot)jättävät pelin lopetukselle varsin karvaan maun. Etenkään yksin pelattuna Kane & Lynchin yksinpelikampanja ei ole mitenkään erikoinen pelitapaus, vaikka siitä varmasti ennakkojuttujen sun muiden perusteella sellaisen kuvan moni saikin. Kaksinpelinä pelin hauskuus sen sijaan nousee, samalla kun rikollispartnerista tulee luonnollisesti paljon älykkäämpi. Kaksin pelattunakaan ei kuitenkaan valitettavasti vältytä kohtausten uudelleen yritykseltä, mutta ainakin turhautuminen voidaan kokea kaksin.

Yksinpelinsä ja mielenkiintoisen asetelmansa ohella Kane & Lynchiä hypetettiin sen medioissa ennakkoon sen moninpelin osalta. Kieltämättä varsin mielenkiintoinen konsepti moninpelistä löytyykin. Moninpelimuotoja pelissä on tarjolla tasan yksi, joka kantaa nimeä fragile alliance ja jota voi pelata maksimissaan kahdeksan pelaajaa kerrallaan. Moninpelin alussa pelaajien tulisi yhdessä suorittaa pankkiryöstö ja varastaa pankista rahakassit, jonka jälkeen lähdetään luonnollisesti saaliin kanssa karkuun. Pankissa olevat kassit ovat sisällöttään eriarvoisia ja suurimmat määrät rahaa sisältävät parhaiten vartioituja Se mitä tapahtuu ryöstön jälkeen, on moninpelin kaikkein mielenkiintoisin hetki. Koska pelin voittaa lopulta se, jolla on eniten rahaa taskussa, on rahaa pystyttävä saamaan lisää, mikäli jollain toisella on sitä enemmän. Jos joku ryöstäjistä ampuu toisen ja ottaa tämän kantaman osuuden, tulee tästä petturi ja aivan varmasti kohde. Kuolleet pelaajat heräävät henkiin poliiseina ja voivat tällöin yrittää tappaa ryöstäjiä. Oman kuoleman kostamisesta poliisina saa kymmenen prosenttia ammutun pelaajan kokonaissummasta. Rahaa voi myös pudottaa pois mikäli itsellä sitä on paljon enemmän, säilyttääkseen liiton lähimpänä tilastossa oleviin pelaajiin.
Valitettavasti ainakaan Game Realityn arvostelukappaleessa tämä kyseinen moninpeli ei ainakaan arvosteluhetkellä toiminut. Vaikka muutama serveri ja muutamia pelaajia näytti linjoilla olevan, ei peli antanut kertaakaan liittyä näihin, vaan heitti jokaisen yrityskerran jälkeen takaisin pelin päävalikkoon virheilmoituksen kera ja alkoi latailemaan alkuintroja uudelleen. Joten oikeastaan voikin vain todeta, että ainakin ideansa perusteella moninpeli on varsin hauska, mikäli sitä vain joku pääsee pelaamaan. Arvostelussa antamamme arvosana onkin periaatteessa vain yksinpeliä varten suunnattu.