L.A. Noire arvostelussa

Videopelien saralla on nähty viime vuosina kaikenlaisia remasterointeja, mutta enpä olisi ihan heti arvannut Rockstarin männävuosien etsiväpelin, L.A. Noiren, nousevan ehtooltaan takaisin myyntilistoille. Nimekkäillä näyttelijöillä, edistyksellisellä MotionScan-kasvonmallinnuksella ja kohuotsikoihin nousseella kehityshelvetillä profiloitunut noir-dekkari jäi omaperäisyydestään huolimatta ohikiitäväksi tähdenlennoksi, josta edes harva peliä pelannut muistaa enää mitään. Kenties tässä piilee se syy, miksi juuri L.A. Noire ansaitsee tulla nostetuksi Rockstarin pohjattomasta hittikirjastosta, tai ehkä uusiojulkaisulla pedataan polkua mahdolliselle tulevalle jatko-osalle. Tiedä häntä. Tosiasia on kuitenkin se, että L.A. Noire tekee debyyttinsä nykypolven konsoleille aina Nintendo Switchiä myöten ja myöhemmin tässä kuussa julkaistava L.A. Noire The VR Case Files tuo sarjan ensi kertaa myös HTC Vive -virtuaalilasien omistajille.

L.A. Noire on toisen maailmansodan jälkeiseen Los Angelesiin sijoittuva elokuvamainen etsiväpeli. Pelaaja on poliisin riveissä aloittanut Tyynenmeren sotaveteraani, Cole Phelps – takakireä mutta pätevä märkäkorva, joka ratkoo tiensä katupartiosta liikennerikoksiin, murharyhmään ja aina huumepoliisiksi saakka. Peli muistuttaa pintapuolisesti tyypillistä Rockstar-hiekkalaatikkoa avoimine kaupunkiympäristöineen, mutta todellisuudessa Phelpsin matka lättäjalasta huippuetsiväksi on tiukan lineaarinen ja tarinavetoinen kokemus. Los Angeles on oikeastaan pelkkä kaunis kulissi, jonka pääasiallinen funktio on toimia uskottavana kehyksenä kronologiselle tarinankerronnalle sekä pelin 26 rikostapaukselle. Juonen ulkopuolella voi etsiä piilotettuja autoja, käydä ihastelemassa Los Angelesin maamerkkejä, tai vastata poliisiradion kautta tuleviin hälytystehtäviin, mutta muuta mielekästä tekemistä ei kaupungista oikeastaan löydy.

Episodimainen rakenne pukee L.A. Noirea. Yksittäisiin rikostutkintoihin jaoteltu rakenne mahdollistaa tarinan seuraamisen pienissä paloissa ja pakettiin sisällytetyt viisi bonustehtävää istuvat kokonaisuuteen saumattomasti. Vaikka peli sukelteleekin temaattisesti melko syvälle noir-kliseisiin, on käsikirjoitus korkeatasoista ja rikosjutuissa aitoa mysteerin tuntua. Kokonaisuus säröytyy hieman loppua kohti, kun kerronnan fokus kääntyy yksittäisistä rikostapauksista kohti laajempaa rikossalaliittoa. Täsmällinen kritiikki on vaikeaa, jos ei halua paljastaa juonen keskeisimpiä käänteitä, mutta alun lupaava arkirealismi tekee tilaa videopelimäiselle toimintadraamalle, ja peli jättää pohjustamatta erään juonen kannalta olennaisen käänteen inhimillisiä taustoja ikään kuin juonesta puuttuisi valtava pala. Juoni syö myös yksittäisten rikostapausten uudelleenpeluuarvoa, sillä loppua kohden käy ilmi, ettei osaa tehtävistä voi suorittaa edes teoriassa kunnialla. L.A. Noire olisi saattanut olla jopa parempi, jos se olisi jäänyt pelkäksi juonettomaksi kokoelmaksi toinen toistaan kiehtovampia rikostapauksia ilman sen yhtenäisempää tarinan kaarta.

Toisin kuin pääjuoni, yksittäiset rikostapaukset pääsääntöisesti kekseliäitä ja tarjoavat toisinaan älyllistäkin haastetta. Ratkottavana on niin murhia, autovarkauksia kuin tuhopolttojakin, eivätkä epäiltyjen motiivit ole juuri koskaan niin yksiselitteisiä kuin voisi kuvitella. Tapaukset kiertyvät useimmiten kuoleman ympärille ja peli osaa olla toisinaan raakakin, mutta se onnistuu pääsääntöisesti pidättäytymään tarpeettomasta väkivallalla mässäilystä. Tapahtumien selvittäminen noudattaa aina samaa kaavaa: alkuun tehdään havaintoja rikospaikalta ja sitten siirrytään haastattelemaan tapaukseen liittyviä henkilöitä. Haastattelut ovat monessakin mielessä pelin suola ja niissä pääsevät loistamaan niin käsikirjoitus, näyttelijäsuoritukset, kuin muinoin suorastaan fantastisena pidetty kasvonmallinnustekniikkakin. Pelaajan pitää pystyä päättelemään kuulusteltavan henkilön sanomisista ja ilmeistä, vaatiiko tilanne jutustelua, kovistelua, vai jopa syytöksiä. Phelpsin moniselitteiset “Truth”-, “Doubt”- ja “Lie”-vastausvaihtoehdot on korvattu astetta suoraviivaisemmilla “Good cop”, “Bad cop” ja “Accuse”-valinnoilla. Uudet vaihtoehdot antavat kieltämättä parempaa osviittaa tulevan keskustelun sävystä, mutta elleivät rahkeet riitä narauttamaan haastateltavaa suoranaisesta valheesta, on sopivan vastineen valinta yhä arpapeliä. Hankalimmissa tilanteissa vastausvaihtoehtojaan voi rajata sivutehtävistä saaduilla intuitiopisteillä, mutta siitäkään ei ole hyötyä, jos peli sattuu eliminoimaan vääristä vaihtoehdoista juuri sen ilmeisimmän. Toisinaan keskustelut klikkasivat hienosti ja sattuipa vastaan sellaisiakin tilanteita, joissa oikean vastauksen löytäminen vaati myös pelaajalta ihan aitoa päättelyä. Tällaisina hetkinä L.A. Noiresta kuoritui todella viihdyttävä interaktiivinen dekkari.

Kuulustelujen ja varsinaisen etsivätyön oheen on pultattu myös hieman sekava potpuri erilaisia toimintapelimäisiä osioita. Tyypillinen pääepäilty ottaa käryn käydessä hatkat, pakottaen Phelpsin takaa-ajoon joko autolla tai jalan. Vahva skriptaus pitää useimmissa tapauksissa huolen, ettei epäiltyä voi saada kiinni ennen ennalta määriteltyjä dramaattisia käänteitä. Takaa-ajot tuntuvat liian usein pelkältä teennäiseltä teatterilta, jossa pelaajan rooliksi jää lähinnä näköyhteyden säilyttäminen. Toisinaan pidätykset eskaloituvat myös nyrkkitappeluiksi tai tulitaisteluiksi, joista ensimmäiset ovat käytännössä glorifioituja quick time event -naputteluja ja jälkimmäiset pelin julkaisuaikakaudelle ominaista suoja-ammuntaa. Phelpsin ohjaus nopeutta vaativissa tilanteissa on tönkköä, tähtäysavuste helpottaa elämää turhankin kanssa, eikä Phelps suostu esimerkiksi irtautumaan suojistaan ilman erillistä napinpainallusta. Kankeuden kanssa oppii tosin elämään, eikä ammuskeluosioita onneksi muutenkaan viljellä turhaksi täytemateriaaliksi ennen kuin vasta pelin loppupuoliskolla.

Visuaalisesti L.A. Noire näyttää remasteroinnistaan huolimatta vanhahtavalta. Tekstuurit ovat tarkentuneet alkuperäisestä ja sopivalla auringonpaisteella voi nähdä ilmaan piirtyviä valonsäteitä, mutta Los Angelesin kadut tuntuvat liian autioilta, valaistus on tasaista ja 3D-mallit pelkistettyjä. Pelihahmojen kasvot ovat yhä hienoa katsottavaa, joskin kuolleet silmät sekä outo mikrotärinä osoittavat ajan hampaan puraisseen myös muinoin edistyksellistä mallinnustekniikkaa. Lisäksi pelin Xbox One -versio kärsii ajoittain välkehtivistä maantietekstuureista sekä silmin nähtävästä nykimisestä välianimaatioiden panoroinneissa. Mikään edellä mainituista ei häiritse uppoutumista paikoin erinomaiseen draamaan tai näyttelijöiden roolisuorituksiin, mutta moderniksi L.A. Noiren remasterointia erehtyy kukaan tuskin luulemaan.

Rehellisesti sanoen, L.A. Noire tuntuu yhä vähän oudolta remasteroinnilta. Se ei ole pelinä aivan Rockstarin kirkkainta kärkeä, eikä lineaarisen tarinan kertaus tarjoa kummoista lisäarvoa niille, jotka ovat pelin jo muinoin läpäisseet. Mukaan ympätyt viisi DLC-tehtävää ovat toki tervetullut lisä, mutta alkuperäisjulkaisun omistajat pääsevät niihin käsiksi helpomminkin, kuin ostamalla koko pelin uudestaan. Pakettia onkin helpompi suositella alkuperäisen L.A. Noiren ohittaneille, joskin heillekin pienehkö varaus paikoin huonosti ikääntyneistä pelimekaniikoista ja oudoista juonenkäänteistä. Tarjolla on erikoinen sekoitus B-luokkaista toimintapeliteatteria ja A-luokkaista etsivädraamaa – ei välttämättä mikään ikivihreä klassikko, mutta kiehtova tapaus siitä huolimatta.