Lara Croft and the Temple of Osiris arvostelussa

Pelimaaliman tunnetuimman sankarittaren, Lara Croftin, paluu vuoden 2013 Tomb Raiderissa oli hieno joskin ristiriitainen kokemus. Kyseessä oli näyttävä ja hyvin suunniteltu peli, mutta Lara-paran armoton riepottelu ähkimisen ja voihkimisen maksimoinniksi tuntui irvokkaalta ja peli otti itsensä turhankin vakavasti vähän joka suhteessa. Onneksi on olemassa toisenlainen Lara. Sellainen joka ei turhia ähki, vaan ryntää arkeologisille kaivauksille pistoolit laulaen, valmiina rikkomaan mittaamattoman arvokkaita muinaisesineitä vain nähdäkseen löytyykö sisältä parempia aarteita. Tämä, paljon enemmän alkuaikojen pelotonta seikkailija-Laraa muistuttava Lara, debytoi vuonna 2010 Crystal Dynamicsin mainiossa isometrisessä Lara Croft and the Guardian of Lightissa ja tekee nyt ystävineen uuden paluun Lara Croft and the Temple of Osiriksessa.

Lara Croft and the Temple of Osiris on kuin raikas tuulahdus ajalta, jolloin pelit eivät yrittäneet olla elokuvia. Se on The Guardian of Lightin tavoin isometrinen toimintaseikkailu, jossa ohjataan Laraa tai yhtä tämän kolmesta toverista läpi muinaisten raunioiden ratkoen pieniä aivopähkinöitä sekä ammuskellen kaikkea mikä liikkuu tai hajoaa. Juoni on juuri sopivan kevyttä huttua istuakseen taustalle. Lara sekä haudanryöstäjäkilpailijansa Carter Bell ovat tonkimassa arvoesineitä egyptiläisistä raunioista, kun Carter tulee vapauttaneeksi vangitut jumalat Isiksen ja Horuksen. Samassa Laran ja Carterin niskaan lankeaa kirous, joka poistuu jahka nelikko saa herätettyä henkiin Osiriksen sekä kukistettua ilkeän kaaoksen ja aavikon jumalan, Setin.
Pelinä The Temple of Osiris muistuttaa jonkin verran muinaisia konsolien toimintapelimäisiä Baldur?s Gate -versiointeja, mutta on kenties vieläkin suoraviivaisempi. Maailma on jaettu suurehkoon keskusalueeseen, josta tehdään juonen sanelemia ekskursioita yksittäisiin kenttiin, pelin terminologialla hautoihin. Haudat itsessään ovat lineaarisia rakennelmia, jotka koostuvat pääosin ongelmanratkonnasta, vihollisten ammuskelusta sekä tasohyppelystä. Vakiintuneiden videopelikäytänteiden mukaisesti ympäristöt pursuilevat piilotettuja aarteita ja nakkaapa peli silloin tällöin eteen myös loppuvastustajia. Tasosuunnittelu on kautta linjan loistavaa ja suorastaan hämmästyttää, kuinka paljon tekijät ovat repineet vaihtelua näinkin läpeensä kolutusta teemasta. Välillä sytytellään maakaasusoihtuja ja vältellään kiehuvia altaita, välillä taistellaan jättiläiskoppakuoriaista vastaan ylisuuren lantapallon päällä.

Tasosuunnittelusta näkee että The Temple of Osiris on suunniteltu ensisijaisesti 2-4 pelaajan yhteistyöpeliksi, mutta kokemus toimii yksinkin. Isisin tai Horuksen erikoistaitoja vaativat ongelmat on kierretty yksinpelissä antamalla Laralle Osiriksen sauva, joka toimii sekä aseena että muinaisen Egyptin hissejä ja muita automaattimekanismeja aktivoivana yleiskaukosäätimenä. Laran erikoistaitoina on yhtälailla ainoastaan ennalta määrätyissä paikoissa toimiva heittokoukku, mutta kiitos ansiokkaasti hyödynnetyn fysiikkakoneiston, itse kiipeilyssä on kuitenkin hauska dynaaminen tuntuma. Taistelussa nelikon kyvyt ovat liki identtiset, sillä kaikki osaavat tarttua kättä pidempään ja väistellä vihollisia ketterällä kuperkeikalla. Ainoastaan aloitusaseissa on hahmokohtaista vaihtelua, joskin tehokkuusmielessä lähtöasetelma on symmetrinen.

Pelattavuudessa ei juuri innovoida, mutta kaikki toimii enemmän tai vähemmän kuten pitääkin. Taistelut yhdistävät kaoottisesti kahden analogiohjaimen räiskintää sekä hyvin ajoitettuja väistöliikkeitä ja viholliset tarjoavat haastetta kohtuuden rajoissa. Tasohyppelykohdissa isometrinen perspektiivi aiheuttaa väistämättä päänvaivaa, mutta hahmojen ilmiömäinen kyky tarrata kielekkeisiin antaa enimmät virheet anteeksi. Mukaan on tuotu myös ripaus roolipelimäisyyttä hahmojen taitoja parantelevien maagisten sormusten ja amulettien kautta. Varusteiden hallinnassa olisi kehitettävää, sillä korujen suomat bonukset jäävät usein varsin abstrakteiksi, eikä peli myöskään tarjoa helppoa tapaa kahden esineen vertailuun. Kuinka paljon suoja tulta vastaan todellisuudessa suojaa ja onko se nyt oikeasti hyödyllisempi kuin terveyden asteittainen palautuminen?
Teknisenä esityksenä Lara Croft and the Temple of Osiris on yllättävänkin pätevä. Se rakentuu parannellulle Tomb Raider Underworldin pelikoneistolle ja vaikkei sitä ehkä pysäytetyistä kuvista helposti erotakaan, niin peli pursuilee visuaalisia ja yksityiskohtia aina fysiikasta dynaamisiin valonlähteisiin. Kokemusta rikkovat ainoastaan kevyet ruudunpäivitysnopeuden hidastelut, joskin ongelmaa korostaa se, että lähtötasokin tuntuu olevan normiksi totutun 30 kuvan sekuntivauhdin yläpuolella. Mitään sen suurempia bugeja en pelissäni kohdannut. Äänipuoli jää jälleen kerran vähän taka-alalle, mikä kertoo lähinnä siitä, että kaikki toimii odotetusti. Viidettä kertaa rooliaan vetävä Keeley Hawes kuulostaa Laralta, seikkailuelokuvamaiset musiikit kuulostavat seikkailuelokuvamaisilta ja aarteiden keräily tuottaa tyydyttävä helähdyksen.

Lara Croft and the Temple of Osiris on siis varsin kelpo toimintaseikkailu josta on helppo tykätä, mutta jota tuskin tullaan muistelemaan vuosien päästä aikansa klassikkona. Se on helposti pelattavaa, hetkeen sidottua popcornia, jonka pääasiallinen käyttötarkoitus on viihdyttää yhdestä neljään ihmistä läpi parin leppoisan peli-illan. Tässä se myös onnistuu erinomaisesti. Jos konstailematon, lähes vanhan koulukunnan isometrinen toimintaseikkailu kiinnostaa, tarjoaa Lara Croft and the Temple of Osiris sisältöä koko kevennetyn hintalappunsa arvosta. Mikäli lähipiiristä löytyy vieläpä peliseuraakin, on diili vieläkin edullisempi.