Vaikka parin vuoden takainen liikeohjainboomi toikin hien osaksi konsolipelaajien arkea, lienee yleinen konsensus yhä se, että parhaat urheilupelit syntyvät lajeista joissa yhdistyvät taktiikka ja koordinaatio. Tukea väitteelle voi hakea vaikka genren vuotuisesta julkaisusyklistä, joka on täynnä joukkuelajeja jääkiekosta mannerkohtaisiin näkemyksiin jalkapallosta. Tässä valossa ajatus pyöräilypelistä ei kuulosta välttämättä lainkaan pöllömmältä idealta – onhan kyseessä loppujen lopuksi joukkueurheilu, jossa hyvä tilannetaju ja taktikointi ovat keskeisiä avaimia voittoon. Pitkälti näihin aineksiin luottaa myös ammattipyöräilyn saloihin pureutuva Le Tour de France 2012. Harmi vaan, että avaimet hyvään peliin tuntuvat olevan täydellisesti hukassa.
Le Tour de France 2012 on pahasti vaillinainen peli, jonka näkemys ammattipyöräilystä on samanaikaisesti erittäin suppea ja erittäin monimutkainen. Suppea siinä mielessä, että maailman kuuluisin pyöräkisa tarjoaa pelattavaa sisältöä vain 21 etapin verran. Osiot voi mankeloida läpi joko putkeen tai yksitellen Revanssia voisi teoriassa lähteä ottamaan nettipelin parissa, jos verkosta löytyisi pelaajia. Mutta siinä se sitten onkin. Ei säävalintoja, ei erillistä harjoitusmoodia, eikä varsinkaan mitään pyörään tai varusteisiin liittyvää hienosäätöä. Tiiminsä saa sentään valita ja halutessaan myös nimetä.
Monimutkaisen puolensa Le Tour de France läväyttää vasta, kun päästään varsinaiseen pyöräilyyn. Kaksipyöräisellä viilettäminen ei ole yksinkertaisimmillaankaan niin suoraviivaista, että peliin voisi tarttua ilman puolen tunnin intensiivikurssia. Lukemattomiin ruutukaappauksiin sekä tekstilaatikoihin perustuva tutoriaali paljastaa, että vauhtia pumpataan X:stä ja sopivaa tahtia pidetään yllä painamalla samaa nappia pohjaan. Sitten on jokin mystinen ?aerodynaamisen asennon hakeminen?, joka vaatii yläliipaisimien rämpyttämistä vuoronperään. Pois lukien se, että toinen lisää kiihtyvyyttä nopeasti ja toinen hitaasti, peli ei koskaan paljasta mitä eroa näillä toiminnoilla oikeastaan on. Vasta ajaessa käykin ilmi, että aerodynamiikalla on merkitystä vain aika-ajossa, ei niinkään oikeilla kisaetapeilla. Kilpailuissa yläliipaisimet on näet varattu radioliikenteelle managerin ja tiimikaverien välillä.
Pelin perustoiminnoista ja kontrolleista saa jonkinmoisen otteen, kunhan on kärsivällinen. Vasta kun tietää olla haaskaamatta voimiaan turhiin pyrähdyksiin ja on opetellut ulkoa, mistä napista syödään banaaneja tai mistä kuikuillaan olan yli, alkaa todellinen hämmennys. Le Tour de France on nimittäin pullollaan erinäisiä toimintoja, joita ei juuri selitetä ja joiden merkitys ei käy helposti ilmi kokeilemalla. Esimerkiksi tiimikavereitaan voi pyytää rullaamaan kevyesti tai seuraamaan irtiottoja, mutta mikä näiden pyyntöjen taktinen merkitys on? Entä miksi kannattaisi tehdä yhteistyötä kilpailijoiden kanssa? Miten ja mitä siitä hyötyy? Olo on orpo, ellei satu tietämään vastauksia jo harrastuspohjalta.
Le Tour de France 2012 huonous ei rajoitus pelkästään tiiliseinämäiseen oppimiskynnykseen, vaan metsään mennään myös meidän maallikoiden ymmärtämissä asioissa. Audiovisuaalinen ulosanti on rujoa, ruudunpäivitys nykivää ja kisat epäilyttävän seesteisiä viimeisen suoran loppuspurttia lukuun ottamatta. Sellaiset tavallisetkin pyöräkisojen käänteet, kuten esimerkiksi ryhmästä irtautumiset tuntuvat keskimäärin erittäin harvinaisilta. Oma lukunsa on myös pyörän ohjaus, joka vetää tunnottomuudellaan vertoja 80-luvun kolikkopeleille. Tie menee menojaan ja pelaajan rooliksi jää lähinnä liikutella pyörää laidalta toiselle.
Ajotuntuman puutteeseen kontribuoi myös pelin visuaalinen ulosanti, joka on kuvaavampien sanavalintojen puuttuessa, helvetin huonoa. Ongelma ei ole pelkästään grafiikan surkeassa yleisasussa, vaan siinä etteivät ruudun tapahtuman läheskään aina vastaa pelin todellisuutta. Esimerkiksi alamäkeen voi polkea pää hiessä, mutta oma pyöräilijä näyttää istuvan satulassaan staattisena kuin tatti. Maisemien verkkaisesta lipumisesta ei voisi päätellä vauhdin juuri kasvavan, mutta nopeus- ja sykemittarit paljastavat pelin reagoivan kontrolleihin ainakin jossain määrin. Välittymättä jäävät myöskin reitille osuvat ylä- ja alamäet. Ne näyttävät niin loivilta, että ruudulla tarvitaan ihan oikeasti kallistusmittaria osoittamaan, milloin menon pitäisi olla raskasta ja milloin ei. Pelaaminen nojaa niin vahvasti mittareihin, etten usko Le Tour de Francen viehätystä haittaavan, vaikka karkean 3D-grafiikan olisi korvannut puhtaasti tekstipohjaisella esityksellä. Itse asiassa, peli saattaisi vaikuttaa näin jopa piirun verran ammattimaisemmalta.
Haluaisin kovin mielelläni löytää hyvää sanottavaa Le Tour de Francesta, mutta en rehellisyyden nimissä keksi mitään. Paitsi ehkä musiikit. Nekin tosin kulutetaan puhki kierrättämällä samoja biisejä ensin valikoissa ja hetimiten pelin taustalla. Ensifiilis hieman Airin hengessä tehdystä elektropopista on kuitenkin positiivinen. Samaa ei voi sanoa muusta äänimaailmasta, joka koostuu managerin ja tiimikaverien välisestä radioliikenteestä sekä nopeasti hermoon käyvistä yleisön huudoista. ?Woo, woo, yeaa!?, ?Come on, come on!? -huudot kaikuvat korvissani varmaan hautaan saakka.
Le Tour de France 2012 on epäonnistunut yritys kääntää ammattipyöräilyä koko kansan digiviihteeksi. Pelin monimutkaisuus antaa viitteitä siitä, että tekijät ovat sisäistäneet aihealueessaan, mutta valitettavasti raaka oppimiskynnys ja amatöörimäinen toteutus kielivät kyvyttömyydestä ymmärtää videopelaamisen perusteita. Peliviihteenä Le Tour de France 2012 on puolen tähden arvoinen. Toinen puolikas tulee siitä, että se ylipäätään toimii.
