Neljäksi peräkkäin julkaistavaksi pikkupeliksi pilkottu Resident Evil: Revelations 2 on ollut tähän mennessä Capcomin paras yritys irtautua mammuttisarjansa evolutionäärisestä umpikujasta. Episodinivaskan kaksi ensimmäistä osaa eivät olleet rakenteeltaan ja mekaniikoiltaan täydellisiä, mutta sopivan mystinen tarina ja paluu selviytymiskauhuun tuntui raikkaalta vaihtelulta Resident Evil 6:n pöhöttyneeseen toimintaan. Loppupuolisko jatkaa periaatteessa samoilla linjoilla, joskin kauhu on kevyempää ja tarina muuttuu silkaksi hölynpölyksi. Kaari tuo mieleen alkuperäisen Resident Evilin ja oikeastaan hyvä niin.
Resident Evil: Revelations 2 pysähtyi puolivälissään cliffhangeriin, jossa Barry ja Natalia kohtasivat tarinan oletetun pääpahiksen, Alexin, eivätkä Claire ja Moirakaan jääneet kauaksi. Painopiste siirtyy loppua kohden mysteerin rakentelusta mysteerin selittelyyn, mikä on perinteisesti ollut Resident Evil -pelien heikoin lenkki. Näin myös Revelations 2:ssa, joka turvautuu klassiseen “mielipuolinen pahis, jolla loputtomasti rahaa ja resursseja” -korttiin toivoen, että selittämättä jääneet asiat hukkuisivat jollain tapaa taustametelin sekaan. Lopputuloksena en oikeastaan vieläkään tiedä, miksi Claire ja Moira kaapattiin saarelle, mutta väliäkös pienistä. Viimeinen episodi on omistettu lähes yksinomaan Natalialle ja Barrylle, eikä se oikeastaan tuo vääjäämätöntä lopputaistelua kummempaa lisämaustetta tarinaan.
Siinä missä korni ja epäjohdonmukainen tarina lienee lähinnä tahaton nyökkäys perinteisten Resident Evilien suuntaan, on ympäristöjen suunnittelusta tahattomuus kaukana. Kolmas osa käynnistyy hieman ikävystyttävissä merkeissä, raahaten pelaajaa läpi elintarviketehtaan ja iänikuisten viemäritasojen, mutta juuri ennen viimeistä osaa iskee peli tribuuttivaihdetta silmään. Maisemat vaihtuvat futuristisesta laboratorioista, Resident Evil 5:n Afrikkaa muistuttavaan avolouhokseen ja lopussa häämöttää jopa perinteinen kauhujen kartano. Traditionaaliset miljööt ovat pelisarjan veteraanin silmissä varsin tervetulleita, mutta paluun tekee niin ikään vähemmän ikävöity sokkelomainen tasosuunnittelu sekä varsin 90-lukulainen pelaajan juoksuttelu erinäisten avainten perässä. Vaikka retroilu yleisesti ottaen onkin ihan suotavaa, kannattaisi jotkut asiat kenties jättää suosiolla menneisyyteen.
Pelimekaanisesti kolmas ja neljäs episodi kulkevat ensimmäisten osien viitoittamaa tietä, mutta vähän erilaisin painotuksin. Clairen ja Moiran matka jatkuu pääosin silkkana selviytymiskauhuna, joskin mahdollisuuksia hiiviskelyyn on vähemmän, ongelmanratkontaa enemmän ja adrenaliinia pumpataan kelloa vastaan käytävillä pakokohtauksilla. Barryn ja Natalian meno äityy lähes räiskinnäksi, kunnes viimeisen osion klaustrofobiset lähitaistelut sekä myrkkykaasun täyttämät kaivostunnelit palauttavat peliin kakkosepisodin kutkuttavan pakokauhun. Vaikka Resident Evil: Revelations 2 osuu pelattavuudeltaan harvemmin puhtaaseen kymppiin, virkistää vaihtelu riittävästi pitääkseen pelin pinnalla loppuun asti. Paketoidun Revelations 2:n ostajille on tarjolla myös kaksi bonusepisodia, joista selvästi toimivammaksi osoittautui Moiran selviytymistarina, The Struggle. Kyseessä on lyhyisiin tasoihin pilkottu oheisjakso, jossa muun muassa metsästellään ruokaa sekä taistellaan aaltoina rynnistäviä hirviölaumoja vastaan. Natalian ympärillä pyörivä Little Miss on taasen turhauttavan epäreilu hiiviskelyepisodi, jossa äkkikuolemat ja ylimaallinen näkökyky aiheuttavat harmaita hiuksia. Kummastakaan ei ollut vetämään vertoja rehdin kolikkopelimäiselle räiskintämoodille, Raidille, jonka pariin upottaa helposti tunnin jos toisenkin.
Neljä pääepisodia läpäisseenä ja pitkiä sessioita lisäsisällön kanssa puuhastelleena uskaltaisin näyttää Resident Evil: Revelations 2:lle varovaisesti peukkua. Faneja on selvästi kuunneltu ja kokonaisuus huokuu enemmän alkuperäisen Resident Evilin henkeä kuin yksikään sarjan peli vuosiin. Kannattaa ehkä silti vähän pohtia omaa faniusastettaan ja kuinka paljon posketonta tarinaa sekä 90-lukulaista pelisuunnittelua on retroilun nimissä valmis kestämään. En ole ihan varma, innostuisinko enää toistamiseen täysin samanlaisesta pelikokemuksesta, mutta on tämä selvästi Resident Evil 6:n pompöösiä elokuvaimitaatiota parempaa tavaraa.
