Severed arvostelussa

On olemassa koko joukko asioita, joita en olisi odottanut näkeväni pelimarkkinoilla enää vuonna 2016. Listan kärkisijoja pitelevät muun muassa PlayStation Vitan yksinoikeuspelit ja Dungeon Master -kloonit. Kehutulla Guacamelee!:llä indie-nosteeseen kohonnut DrinkBox Studios näki epätodennäköisyyksissä sen sijaan toimintaroolipelin mentävän markkinaraon. Mukaan ripaus Fruit Ninjaa ja voilà – syntyi hillittömän omaperäinen moderni luolastorymistely nimeltään Severed.

Severed käynnistyy synkkänä, kuin vapun jälkeinen maanantai. Nuori Sasha herää raunioituneesta kodin kaltaisesta paikasta ja näkee peilistä toisen kätensä puuttuvan. Demoni kuiskuttaa korvaan, että ainoa tie pois tästä helvetistä on etsiä kadonneet perheenjäsenet ja tuoda heidät takaisin kotiin. Eipä siis muuta, kuin nokka kohti hirviöiden ja ansojen täyttämään neonväristä fantasiamaailmaa. Kukapa tietää – ehkä isä, äiti ja pikkuveli ovat vielä yksinä kappaleina, kun se niskaan hönkivä demonikin kuulosti niin toiveikkaalta.

Tarina ei hukkaa aikaa turhalle selittelylle. Lyhykäisiksi dialoginpätkiksi sekä välianimaatioiksi puettu juoni on juuri sopivan synkeä ja tulkinnanvarainen jäädäkseen pyörimään mieleen pelin jälkeenkin. Mitä Sashan perheelle oikeastaan tapahtuikaan? Mikä on tämä maailma ja sen tarkoitus? Vihjeitä viljellään siellä täällä, mutta lopullinen vastaus on kaivettava ihan omasta mielikuvituksestaan. Tunnelmaa voisi leikata veitsellä ja jos omaa sietokykyä synkistelyyn, ei tarina jätä kylmäksi. Varoitettakoon kuitenkin, että miedosta ikärajasuosituksestaan huolimatta, Severed ei todellakaan ole perheen pienimpien viihdettä.

Pelinä Severed nojaa varsin ennen kaikkea yhtäaikaisesti yksinkertaiseen ja monipuoliseen taistelumekaniikkaansa. Sasha kohtaa aika ajoin erilaisia mörköjä, joita pistetään paloiksi Fruit Ninjan hengessä, liu?uttelemalla sormea pitkin kosketusnäyttöä. Sivallus herkkään paikkaan tekee vahinkoa, pitkä pyyhkäisy vähän enemmän, mutta suojauksiin iskeminen pysäyttää yrityksen urilleen. Viholliset eivät ole helppoja uhreja, vaan liikkuvat ja iskevät takaisin todella lujaa. Vahingolta voi välttyä joko vetämällä vihulaista niin kovaa pataan, ettei se saa lyöntivuoroa, tai sipaista hyvin ajoitettu ja oikeassa kulmassa lähtevä vastalyönti. Kun mukaan sekoitellaan erilaisia maagisia boosteja ja hirviöitä alkaa parveilla niin edessä, takana kuin sivullakin, muuttuu touhu todella hektiseksi. Lyöntejä ja torjuntoja pitää jaella nopealla tahdilla ja oikeassa järjestyksessä tai henki lähtee armotta. Homma vaatii taitoa ja uhkuu adrenaliinia, mutta on vähän siinä ja siinä, miten konsepti sopii esimerkiksi julkisissa liikennevälineissä pelaamiseen – kun meno äityi oikein tiiviiksi, tuppasi koko pelikone irtoamaan räpylästä.

Toinen kivasti rakentuva juttu on pelin taitosysteemi. Jos taistelu menee nappiin, annetaan pelaajalle lyhyt mahdollisuus sivaltaa vastukseltaan raajoja irti. Käsiä, siipiä ja lonkeroita käytetään valuuttana, jolla ostellaan uusia parannuksia Sashan taitopuuhun. Taidot ovat itsessään aika geneerisiä aina vaurion lisäyksestä erilaisten ajastettujen boostien pitkittämiseen, mutta parannuksia on riittävän vähän ja ne ovat riittävän merkittäviä tuntuakseen palkitsevilta. Myös vihollisten sekä ympäristöjen suunnittelussa laatu jyrää määrän. Varsin tervehdyttävä piirre aikana, jolloin pelien markkinointi tuntuu nojaavan ennen kaikkea suuriin lukuihin.

Severedin maailma on tunnelmallinen ja kiehtova, mutta kenties kuitenkin vähän turhan staattinen. Ympäristöt rakentuvat retroroolipelien hengessä lähinnä suorista käytävistä sekä 90 asteen kulmista, eikä sieltä löydy oikeastaan muuta kuin vihollisia, vipuja ja satunnaisia aarteita. Silloin tällöin pelaajaa kiusoitellaan pienimuotoisella ongelmanratkaisulla, mutta ei millään sellaisella, mistä ei selviäisi hätätapauksessa yrityksellä ja erehdyksellä. Sashan taitojen karttuessa myös vanhoista, jo tutkituista, kartoista aukeaa uusia salareittejä, mutta pelkkien lisäraajojen houkutus ei riittänyt eksyttämään ainakaan minua suorimmalta mahdolliselta juonipolulta.

Visuaalisesti Severed on hyvin omalaatuinen sekoitus kirkkaita värejä, kulmikkaita muotoja ja liu’utettuja sävyjä. Tyylistä joko pitää tai ei. Tylsäksi sitä ei kuitenkaan voi sanoa. Kaikki eivät niin ristiriidoista perusta, mutta itse kallistuin fanittamaan pirteän visuaalisen tyylin ja synkän sisällön välistä kontrastia. Toinen asia, josta pidin kovasti on Severedin ääniraita. Etenkin alun synkeän kaunis, mutta samaan aikaan raukea pianokappale, “Home”, sekä luolastojen taustalla kilkattavat, hieman vainoharhaiset, kellomelodiat herättelivät aivojeni mielihyväkeskusta. Pisteitä heruu myös tunnistettavista teemoista, jotka toistuvat hieman eri muodossa läpi koko pelin.

Severed ei ole kokemuksena erityisen pitkä – sen vetää läpi noin kuudessa tunnissa, eikä uudelleenpeluuarvoa ole nimeksikään. Valehtelisin jos väittäisin, ettei ympäristöjen staattisuus herättänyt haukotuksia, mutta tosiasia on myös se, etten pystynyt laskemaan Vitaa käsistäni ennen kuin ruudulla rullasivat lopputekstit. Pienestä hikoilusta ja etusormikrampeista huolimatta taistelumekaniikka vei mennessään ja tarina jäi pyörimään mieleen vielä jälkikäteenkin. Vitan yksinoikeuspelinä, Severed, tulee jäämään epäilemättä aika marginaaliin. Se on sääli, sillä kyseessä on pohjimmiltaan hyvin suunniteltu, tunnelmallinen ja ainutlaatuinen – pelaamisen arvoinen – teos.