Japanilaisen selviytymiskauhun kruunujalokivi, Silent Hill, on ollut jo pitkään muutoksen tarpeessa. Siinä missä samoista lähtökohdista ponkaissut Resident Evil on kehittynyt vuosien mittaan näyttäväksi pakokauhuräiskinnäksi – melkeinpä toimintapeliksi – on Silent Hill pitänyt kynsin ja hampain kiinni kankeista kontrolleistaan, staattisesta pelimaailmastaan sekä hitaasta temmostaan. Ilman japanilaisen Team Silentin loihtimaa käsinkosketeltavan painostavaa tunnelmaa, olisi sarja ollut pulassa jo aikoja sitten. Silent Hill – Homecomingin myötä sarjan kehitysvastuu on siirtynyt puolituntemattoman amerikkalaisen Double Helix Gamesin niskoille. Ulkoistus rapakon taakse olisi voinut hyvässä lykyssä tarkoittaa sarjan täydellistä uudistumista, mutta Double Helix on lähtenyt liikkeelle varovaisin ottein, tyytyen toistamaan vanhoja temppuja vain pintapuolisin muutoksin.
Tällä kertaa tarinan keskiössä häärää tuore sotaveteraani, Alex Shepard, jonka kotiinpaluu Shepard’s Glenin pikkukylään muuttuu painajaismaiseksi kamppailuksi elämästä ja kuolemasta. Tarina pärähtää liikkeelle hyvin Silent Hill -henkisellä uniepisodilla, jossa Alex yrittää tavoittaa vastahakoista pikkuveljeään, Joshia, ruosteen, veren ja korroosion tahrimassa sairaalassa. Unen ulkopuolinen todellisuus ei ole sen parempi paikka, vaan sumuinen ja lahonnut Shepard’s Glen on eristäytynyt kyläpahanen, jossa elää vain muutama outo tyyppi ja loputon määrä varjoissa vaeltelevia hirviöitä. Kotoakin löytyy vain katatonian partaalla tyhjyyteen tuijottava äiti, eikä Alexin nuoremmasta veljestä tai isästä näy jälkeäkään. Huolestunut Alex lähtee jäljittämään pikkuveljeään kylän sumuisille kaduille ja tulee samalla sotkeutuneeksi mysteeriin, joka kalisuttelee luurankoja niin Shepard’s Glenin, Silent Hillin kuin Alexin oman perheenkin komeroissa.
Juoni on Silent Hillien mittapuulla aika tavanomainen esitys. Se tekee hienon ensivaikutelman, mutta etenee hitaasti ja poukkoillen, kuin juopunut täi tervassa. Juonen tapahtumat kulkevat roadmovie-henkisesti omalla painollaan ja Alexin ainoa tehtävä on olla se epäonninen tyyppi aina väärään aikaan väärässä paikassa. Osa Shepard’s Glenin mystisistä tapahtumista selitetään pelin loppupuolella, mutta juonen tärkein funktio tuntuu suurimman osan ajasta olevan osoittaa pelaaja oikeaan suuntaan ja polttaa tämän aivolohkoon maksimaalinen määrä häiriintyneitä audiovisuaalisia elementtejä.
Pelillisesti Homecoming on kehittynyt sarjan edellisistä osista niin vähän, että se voisi olla hyvin PS2-peli. Sumuisen Shepard’s Glenin ja sen helvetillisten rinnakkaismaailmojen tutkiminen on lineaarinen prosessi, jossa pelaaja etenee tilasta toiseen, naksutellen peukalo hellänä hotspotteja ja kaikkea mikä näyttää mukaan poimittavalta. Aiempien osien riesat, kuten lukittujen ovien loputon klikkailu ja onttouttaan kumiseva maailma ovat tiukasti läsnä, mutta taistelut ovat sentään jouhevoituneet. Ketterä Alex osaa tehdä väistöjä ja jopa lyhyitä muutaman iskun lyöntisarjoja. Tämä on johtanut välillisesti siihen, että päälle käyviä kammotuksia on mukana entistä enemmän ja ne ovat aiempaa aggressiivisempia.
Taistelun lisääntyminen ei ole hyvä juttu. Kevyenkin kastin epäsikiöt verottavat yleensä siivun Alexin terveyspalkista, eikä parannusjuomia tai muita varusteita yksinkertaisesti jaella tasapainoisessa suhteessa taistelujen määrään. Itselleni tästä seurasi jo keskimmäisellä vaikeustasolla ongelmia: henkihieverissä tehtyä tallennusta seurasi pitkä, lähes parinkymmenen vihulaisen mittainen hack’n’slash -episodi, vailla ensimmäistäkään parantumismahdollisuutta. Kyseessä oli ainut tallennukseni ja olin käytännössä kypsä aloittamaan pelin alusta helpoimmalla vaikeustasolla, kunnes sain lopulta venkoiltua itseni pahimman yli tekoälyn bugeja hyväksikäyttäen. Päällimmäinen fiilis ei kokemuksen jäljiltä ollut jännittyneisyys tai pelko, vaan jotain muuta lähes yhtä primitiivistä.
Homecomingin mörkövalikoima on hieman amerikkalaistunut sanan negatiivisessa merkityksessä. Ykkösosan legendaariset mutanttihoitsut ja tokan Silent Hillin kuumottava pyramiidipää ovat mukana vanhoja faneja kauhistuttamassa, mutta uusista tulokkaista iso osa muistuttaa ulkoasultaan ja toiminnaltaan b-luokan scifileffan avaruusolioita. Liian moni öttiäinen haaskaa energiaansa kirkumiseen, mikä on hieman huvittavaa, muttei laisinkaan pelottavaa. Inhimillisyydet olisi pitänyt siivota suosiolla pois, sillä pelaajalle tulee väkisinkin fiilis että tässä taistellaan jonkin sortin eläimiä tai muita puoliälyllisiä otuksia vastaan. Ei auta vaikka korvaa jättiläishämähäkin jalat miekoilla ja ripustaa sen hanurista roikkumaan pään, se tuntuu yhä pelkältä hämähäkiltä jonka hanurista roikkuu pää. Kun vastassa pitäisi olla painajaismaisia, ihmismielen synkimmistä varjoista kaivettuja hirvityksiä, tuntuu kapisten wannabe-alienien kanssa painiminen väkisinkin hieman lattealta. Onneksi palettia tasapainottaa myös jokunen aidosti pelottava kummajainen.
Vaikka hirviödesign ja taistelujen runsaus potkii peliä hetkittäin nilkoille, on Double Helix onnistunut kaappaamaan Silent Hillien kuumottavan tunnelman kiitettävästi. Pelottavaa ei ole se mitä pelaaja näkee, vaan se, mitä pelaaja ei näe. Alex tarpoo useimmiten pimeydessä tai sankassa sumussa ja kokemusta vahvistetaan äänimaailmalla, joka on riittävän vainoharhainen että se voisi olla nauhoitettu suoraan skitsofreenikon kallosta. Pelko syntyy siellä missä sen pitääkin, eli pelaajan päässä. Pulssia pompautetaan muutaman kerran myös perinteisillä säikytystempuilla, mutta näistä katoaa teho kun pelaaja oppii etenemään riittävän varuillaan.
Tunnelmointi on monen osan summa, mutta iso siivu kiitoksista lankeaa pelin äänimaailmalle, joka kruunataan alkuperäisen Silent Hill -säveltäjän, Akira Yamaokan kauniilla musiikeilla. Visuaalinen estetiikka kumpuaa puolestaan enemmän pelin lohduttomasta maailmasta, kuin grafiikan teknisestä toteutuksesta. Sheperd’s Glen ja Silent Hill edustavat hieman perinteisempää “maailmanlopun autiokylä” -tyyppiä, jota näkee käytettävän pelien ympäristöinä laajemminkin, mutta kun mennään Alexin pääkopasta löytyvään teollisuushelvettiin, ollaan aidosti tuoreella ja ahdistavalla alueella. Puhtaasti teknisenä suorituksena Homecoming eroaa yllättävän vähän PS2-edeltäjistään. Kirjoitettuna tämä kuulostaa toki hieman pahalta, mutta aiemmat Silent Hillit olivat aikaansa edellä, enkä siis tarkoita ettäkö kyseessä olisi erityisen ruma peli.
