The Chronicles Of Riddick - Escape From Butcher Bay arvostelussa
The Chronicles Of Riddick on erinomainen toimintapeli, joka sekoittaa onnistuneesti keskenään toimintaa ja hiiviskelyä. Tunnelmallinen pelattavuus ja toteutukseltaan toimiva paketti takaavat nautinnollisen pelikokemuksen tämän kestoltaan hieman lyhyen pelin parissa. Yksi tämän vuoden parhaita pelejä ja samalla yksi Xboxin parhaista toimintapläjäyksistä. Tätä ei kannata jättää väliin.
Lisenssipelit ovat, kuten tiedämme yleisesti ottaen katsottuna saaneet sen maineen, että ne ovat aina poikkeuksetta kamalaa roskaa. Tämä maine ei ole tullut tällaisille peleille syyttä, sillä 90 prosentissa tapauksista tämänkaltainen tuomio on aivan täysin kohdallaan. Viimevuosina lisenssipeli=roskaa kaavassa on tosin esiintynyt muutamia poikkeamia. Yksi tällainen poikkeama on jälleen kerran syntynyt: Saanko esitellä teille nyt pelin The Chronicles Of Riddick – Escape From Butcher Bay. Tämä kyseinen peli perustuu The Chronicles Of Riddick nimiseen(Suomessa Riddickin aikakirja), elokuvateattereissa tätä kirjoittaessani jo pyörivään scifitoimintapätkään. Pääosaa näyttelee tämän hetken kuumin toimintasankari Vin Diesel, Richard B. Riddickin roolissa.
The Chronicles Of Riddick elokuva on niin sanottu esi-osa vuonna 2000 ilmestyneelle Pitch Black(Pimeän Uhka)elokuvalle, joka valottaa enemmän Riddickin tarinaa Pitch Blackin nähneille. Riddick on paatunut kylmäverinen murhaaja ja Chronicles Of Riddickissä kyseinen heppu joutuu koko galaksin kovimpaan ja pahamaineisimpaan vankilaan nimeltä Butcher Bay. Koska pelin nimessä esiintyy sana ‘escape’ ja Riddick on itsepäinen muskelikasa on sanomattakin selvää, ettei vankilassa pahemmin laskeskella aikaa vapautumispäivään. Tätä kirjoittaessani en ole elokuvaa vielä nähnyt, enkä siten osaa sanoa kuinka tiiviisti pelin tarina seuraa esikuvaansa.
Peliversion on kehittänyt ruotsalainen Starbreeze, jonka aiempaa käsialaa on muun muassa keskinkertainen toimintapeli Knights Of The Temple(sai arvostelussamme kolme tähteä). Läheisesti työtä Starbreezen kanssa on tehnyt videopelifanaatikoksi itsensä laskevan herra Dieselin oma pelistudio Tigon Studios, joka luultavasti ainakin hieman on vaikuttanut siihen, ettei pelistä ole muodostunut sitä perinteistä lisenssijöötiä.
Varsinainen peli joka tapauksessa alkaa siitä, kun Riddick saapuu vankilaan. Pelin alussa kommunikoidaan jonkin verran muiden vankien kanssa niin puhumalla kuin tappelemallakin sekä suoritetaan muutamia alitehtäviä muutamien vankien laskuun varsinaisen pakoreitin selvittämisen ohella. Itselläni tuli jo pelin ensimetreillä tunne kuin olisin pelannut Deus Ex: Insivisible War peliä mikä ei ollut ollenkaan paha asia, sillä vaikka Insible War ei ollutkaan täydellinen peli niin siitä löytyi ainakin tunnelmaa roppakaupalla ja niin on myös asianlaita The Chronicles Of Riddickin kohdalla. Eli toisin sanoen pelissä on jatkuvasti läsnä sellainen vahva mukana olemisen tunne.
Huippuunsa peli pääsee, kun Riddick aloittaa pakenemisensa vankilasta. Pelaaja matkaa vankilan halki aina syvällä pohjalla sijaitseviin kaivoksiin ja takaisin ylös. Matkan varrella tiedossa on suoraa toimintaa kuin hiiviskelyäkin. Hiiviskely on melkein kuin pelaisi Splinter Cell peliä first personista. Parhaiten hiiviskely luonnistuu, kun pelaaja hiippailee varjoissa ja yleisesti ottaen käyttää pimeitä paikkoja hyväkseen. Jos jokin käytävä on liian valaistu voi valot tarpeen tullen rikkoa, jos mukana on ase. Koska Riddickillä ei ole mukanaan taskulamppua tai pimeänäkölaseja, on erittäin hyvä että heppu saa pelin kuluesssa itselleen silmät, joiden avulla tämä näkee pimeässä aivan kuten Pitch Black elokuvan nähneet jo tietävätkin. Elokuvassahan Riddick joutui pitämään lasejaan kirkkaissa paikoissa nähdäkseen ja pystyi vastapainoksi olemaan ilman lasejaan pilkkopimeissä paikoissa.
Pelissä Riddickin kyky nähdä pimeässä on toteutettu siten, että oikeaa tattia klikkaamalla pelaaja voi laittaa päälle “pimeänäön” ja kirkkaisiin paikkoihin tultaessa klikkaamalla tattia uudelleen saa pimeänäön pois päältä. Riddickin pimeänäkö on erittäin hyödyllinen ominaisuus pimeitä käytäviä ja viemäreitä kolutessa ja siinä samalla myös varsin hieno visuaalinen efekti. Kaverin pimeänäkö antaa myös etulyöntiaseman pimeissä paikoissa, sillä Riddickiä etsivät vartijat eivät yleensä kanna mukanaan mitään valoja eivätkä siten näe Riddickiä pimeässä ellei tämä tavalla tai toisella “huomauta” olemassaolostaan.
The Chronicles Of Riddick on siitä harvinaisempi toimintapeli, ettei varsinaisia luotilasseja saa käyttöönsä niin kovin usein pelin aikana. Ympäriinsä lojuvissa rynnäkköivääreissäkin kun on monasti käytössä DNA-tunnistus ja väärän henkilön mentyä koskemaan tällaiseen aseeseen ei tule mitään muuta kuin sähköisku näpeille. Onneksi Riddick on hiiviskelyn ja yllättämisen mestari, eikä tarvitse välttämättä tuliaseita selvitäkseen kiperistä tilanteista. Käyttöönsä voikin saada erilaisia lähitaisteluaseita, kuten ruuvimeisselin, terän, nyrkkiraudan ja esimerkiksi putkenpätkän, joilla sohia viholliset hengiltä.
Riddick on myös näppärä kaveri käsistään ja vihollisille voi myös jakaa vasenta ja oikeaa nyrkkiä. Iskujen jakeleminen onnistuu varsin näppärästi ensin valitsemalla Y:llä aseistukseksi nyrkit ja sen jälkeen oikeaa liipaisinta tiuhaan tahtiin painelemalla ja vasenta tattia eri suuntiin liikuttelemalla. Pelin loputkin kontrollit ovat yhtä käytännölliset: Vasemmalla tatilla liikutaan, oikealla käännetään näkövinkkeliä, A:lla hypätään, X:llä avataan ovia, otetaan tavaroita jne, oikealla ja vasemmalla liipaisimella ammutaan/lyödään. Vasenta tattia klikkaamalla Riddick menee kyykkyyn ja samalla hiiviskelymoodiin.
Hiiviskelymoodia käyttämällä pelaaja ei pidä ollenkaan ääntä ja esimerkiksi aseistetun vartijan taakse hiipiminen on helppoa. Tämän jälkeen pahaa aavistamattomalta vartijalta voi naksauttaa niskat nurin painamalla vasenta liipaisinta ja sen jälkeen naputtamalla X-nappulaa tiuhaan tahtiin. Niskat voi naksauttaa myös painamalla yksinkertaisesti kerran oikeaa liipaisinta. Eroa näillä kahdella taktiikalla on se, että nopeampi keino pitää enemmän ääntä kun taas hitaammalla keinolla varmistetaan ettei kaveri rimpuile itseään irti. Pari muuta hienoa ja samalla mainitsemisen arvoista keinoa päästää vartijoista ilmat pihalle on joko tiputtautua ilmasta tämän päälle, tai sitten kääntää aseella osoittavan vartijan aseen piippu tämän itsensä leuan alle ja painaa väkisin liipaisimesta.
Tappamisen jälkeen on hyvä siivota jälkensä, sillä partioimassa olevat muut vartijat huomaavat tapetut kaverinsa ja alkavat etsimään syyllistä. Klikkaamalla vasenta tattia ja painamalla X-nappulaa kuolleen vartijan vieressä voi pelaaja raahata kuolleet ruumiit pimentoon, josta vartijat eivät niitä näe. Tekoälyllisesti peli ei ehkä ole sitä kaikkein terävintä kärkeä, mutta kyllä pelin tekoäly varsin kelvollisen vastuksen siitä huolimatta antoi ainakin normaali vaikeustasolla pelatessa.
Heti pelin alussa tulee huomanneeksi sen vahvan elokuvamaisen tunnelman. Sellainen on eittämättä tarkoituksellakin haluttu pelin tunnelmaksi luoda ja se sopii peliin kuin nakutettu. Taustalla soi painostavatunnelmainen musiikki, joka nopeuttaa tahtiaan kun toiminta alkaa ja taas rauhoittuu kun toiminta lakkaa. Äänipuolella tulee niin ikään heti alkuun huomanneeksi pelin vahvan kielen käytön, joka tukee hienosti pelin raakaa väkivaltaisuutta. On hatunnoston arvoinen asia, että Vivendi Universal Games ei ole lähtenyt harrastamaan itsesensuuria pelinsä kanssa siinä pelossa, että ikäraja nousisi liian korkeaksi. Toisaalta pelissä oli allekirjoittaneen mielestä enemmän kiroilua ja pahempaa visuaalista väkivaltaa kuin yhdessäkään GTA-pelissä ja silti pelille on onnistuttu saamaan ikärajaksi vain 16 vuotta.
Äänipuolella musiikin lisäksi ovat muutkin äänitehosteet kohdallaan aina muhkeita aseiden ääniä ja ääninäyttelyä myöten. Pelin ääninäyttely on erittäin ammattitaitoista ja sitä onkin siksi juuri ilo kuunnella, koska jokainen ääninäyttelijä on onnistunut luomaan omalle hahmollleen ainutlaatuisen persoonan. Pelin yhtenä myyntivalttina on toki se fakta, että Riddickiä näyttelevä Vin Diesel on ikuistettu peliin viimeistä yksityiskohtaa myöten. Niinpä pelin aikana pelaaja saakin kuunnella Vin Dieselin vähäsanaista, mutta osuvaa dialogia miehen möreän bassoäänen saattelemana.
Vin Diesel ei pelkästään kuullosta itseltään pelissä, vaan myös näyttää ihka oikealta esikuvaltaan. On vain pienoinen harmi, että koska noin 98 prosenttia peliajasta pelataan first person kuvakulmasta, ei machotappajaa pääse ihastelemaan kuin esimerkiksi pelin välianimaatioissa ja muissa pelillisissä kohdissa joissa kuvakulma siirtyy automaattisesti first personista 3rd personiin.
Dieselin mallintaminen peliin ei jää pelin ainoaksi graafiseksi jipoksi, sillä peli on samalla yksi Xboxin tämän hetken näyttävimpiä pelejä. Peli päihittää graafisuudellaan esimerkiksi Deus Ex: Invisble Warin ja tästä huolimatta peli pyörii erittäin sulavasti eivätkä kenttien väliset latausajatkaan ole mitenkään pitkiä. The Chronicles Of Riddickin näyttävyyden ja sulavan ruudunpäivityksen salaisuutena on graafinen efekti, jota Starbreezee kutsuu nimellä “normal mapping”. Tämä mahdollistaa tekstuurit, jotka näyttävät aivan siltä, kuin niissä olisi käytössä bump mapping eli kohokuviointi, vaikka todellisuudessa ne ovat vain kaksiuloitteisia tekstuureja joiden päälle on laitettu eräänlainen valaistus.
Kaiken kaikkiaan The Chronicles Of Riddickin oikeastaan ainoiksi miinuspuoliksi koituukin sen pituus. Erittäin addiktiivinen yksinpeli nimittäin pitää koukussaan hamaan loppuun asti ja jos peliä pelaa aamusta iltaan niinkuin allekirjoittanut niin peli on pelattu lävitse parissa päivässä. Ja koska mitään moninpelimuotoja pelistä ei löydy on selvää, ettei hupi pelin parissa ole niin kovin pitkäikäistä. Toki pelaaja voi pelata pelin kolmella eri vaikeustasolla lävitse ja kerätä kaikki pelin kenttiin piilotetut tupakka-askit jotka avaavat lukittuja ekstroja, vaikka itse kyllä löysinkin ne kaikki jo ensimmäisellä pelaamiskerralla. Allekirjoittanut jääkin toivomaan, että peli myisi hyvin ja poikisi yhtä laadukkaita jatko-osia.
