Peliarvostelu

The Last of Us Part II

Pelin nimi: The Last of Us Part II
Lajityyppi: Toimintapelit
Alusta: PlayStation 4
Kehittäjä: Naughty Dog
< >
Avaa pelin lisätiedot
User profile picture Teksti: Petteri Hemmilä, 18.6.2020 Arvioitu lukuaika: 5 minuuttia
Arvostelun The Last of Us Part II kansikuva

The Last of Us ei juuri esittelyjä kaipaa. PlayStation 3:n viimeiseksi mammuttieepokseksi jäänyt maailmanlopun road trip nousi uskottavien hahmojensa, käsikirjoituksensa sekä tummien teemojensa ansiosta arvostetuksi klassikoksi, jonka jatko-osaa on odotettu kuin kuuta nousevaa. Pelin tuottanut Naughty Dog on sittemmin vain vahvistanut asemiaan erinomaisesti kirjoitetulla Uncharted 4:llä sekä seuranneella Lost Legacy -spinoffilla. Tätä taustaa vasten tuntuisi vähättelevältä todeta The Last of Us:n jatko-osaan kohdistuvat odotukset “koviksi”, kun pitäisi puhua pikemminkin epärealistisista odotuksista. Liki kolmekymmentä pelituntia ja varsin ajatuksia herättävää tarinaa myöhemmin uskallan todeta The Last of Us Part II:n selviävän käsittämättömästä hypestään kunnialla – en ole varma, voiko sitä tituleerata vielä juhannuksen kynnyksellä jo vuoden peliksi, mutta on se ainakin yksi Naughty Dogin parhaimmista.

Part II on ensimmäisen The Last of Usin tavoin erittäin tarinavetoinen kokemus. Pelin keskeinen teema on koston ja väkivallan kierre. Noin viisi vuotta ykkösosan perään sijoittuva tarina lähettää Ellien sekä kumppaninsa Dinan veriselle ristiretkelle maailmanlopun Seattleen. Entisestä hipsteripääkaupungista kamppailevat luonnonvoimien ja sienizombien ohella kaksi ihmisryhmittymää: karismaattisen Isacin johtama puolisotilaallinen WLF sekä geneerinen maailmanlopun kultti, joka tuntuu enimmäkseen harmillisen mustalta läiskältä moraalin harmaasävyjen keskellä. Suoraviivainen kostoretki mutkistuu arvatenkin melkoiseksi kujanjuoksuksi, muttei pelkästään mutkikkaan ympäristönsä vuoksi, vaan siksi, että niin Ellie kuin pelaajakin pistetään kohtaamaan väkivallan seuraukset lähes joka käänteessä. The Last of Us Part II ei ole mikään hyvän mielen peli, vaan häpeilemättömän kantaaottava teos, joka ei säästele sen enempää henkisessä kuin fyysisessäkään väkivallassa.

Tarina on arvatenkin ensiluokkainen, mutta rytmittyy erikoisesti. Siinä missä ykkösosa käynnistyi napakasti Joelin tragedialla, käyttää kakkososa hyvän tovin alkupelistä lähinnä sivuhahmojen kanssa notkumiseen ja tapahtumien taustoittamiseen erilaisin interaktiivisin takaumin. Juonesta en halua (enkä saa) paljastaa liikoja, mutta verkkaiselle alkupuoliskolle on syynsä. Mitä lähemmäs loppua päästään, sitä terävämmäksi kerronnan kärki muuttuu. Olin ensimmäisen kolmanneksen melkoisen vakuuttunut, ettei Part II kohoa edeltäjänsä sfääreihin, mutta lopussa en ollut näkemyksistäni enää lainkaan yhtä varma.

Käsikirjoitus on keskimäärin todella laadukasta ja tämä pätee kaksin verroin päähahmoihin. Ellien motiivit ovat samaistuttavia, mutta keinot kyseenalaisia ja henkisen syöksykierteen seuraaminen raskasta. Erityisen epämukavaksi tarinan tekee se, ettei vastapuolellakaan häärää satunnainen valikoima videopelikarikatyyreja, vaanhuolella kuvattu selviytyjäjoukko omine vahvuuksine, inhimillsine heikkouksineen ja motiiveineen. Sivuhahmojen kohdalla meno on rahtusen epätasaisempaa: pelaajan matkakumppanit ovat Dinaa myöten sanavalmiita nuorukaisia, jotka kyllä puhuvat kuten luonnolliset ihmiset, mutta joiden repliikit voisi siirtää melkeinpä hahmolta toiselle ilman, että lopputulos merkittävästi kärsisi. Edes Ellien suhde Dinaan ei tunnu aivan yhtä lämpimältä ja merkitykselliseltä kuin ensimmäisen pelin isän ja ottotyttären välinen side. Mukaan mahtuu toisaalta useita esimerkkejä erinomaisesta hahmojen välisestä dynamiikasta, joista parhaat palat jätän ilmeisen spoilerivaaran vuoksi kuvaamatta.

The Last of Us Part II:n toinen teema on moninaisuus. Tarinasta löytyy poikkeuksellisen vaihteleva otanta etnisyyksiä, sukupuolia sekä uskonnollisia ja seksuaalisia suuntautumisia. Homma hoidetaan paria pientä poikkeusta lukuun ottamatta kunnialla; esimerkiksi Dinan ja Ellien parisuhde istuu tarinaan luontevasti, eikä huomattavan nais- ja vähemmistövetoinen hahmokaarti tuntunut lainkaan itsetarkoitukselliselta, vaikkei se ollut varmaan myöskään sattumaa. Toisaalta kun aasialaistaustainen kultisti viittaa liekinheittimeen “lohikäärmeaseena”, ei voi olla miettimättä, onkohan Naughty Dogin diversiteettimuistio tavoittanut myös alemman kerroksen apukäsikirjoittajat. Erilaisuuden huomiointi ottaa Part II:ssa myös varsin konkreettisia muotoja, sillä peli on poikkeuksellisen saavutettava: mukaan on mahtunut muun muassa sisäänrakennettu ruudunlukija, hahmoja ja avainesineitä korostava suuren kontrastin tila sekä varsin kattavat vaikeustasoasetukset, joilla kokemuksen voi säätää juuri itselleen sopivaksi.

Pelinä The Last of Us Part II talloo hyvin samanlaisia polkuja kuin edeltäjänsä. Kyseessä on siis eräänlainen selviytymiskauhupelin ja räiskinnän hybridi, jossa hiivitään, taistellaan sekä etsitään epätoivoisesti selviytymistarvikkeita. Hommaa piristetään toisinaan Uncharted-henkisillä, elokuvamaisilla toimintakohtauksilla, mutta todellinen pihvi piilee ympäristöjen tutkimisessa sekä varovaisuutta ja taktiikkaa vaativissa taisteluissa. Ellie saa vastaansa paikallisten WLF-soturien ja kulttilaisten ohella tuttuja loissienizombeja aina aggressiivisista juoksijoista naksutuksillaan kaikuluotaaviin “clickereihin”. Tilaisuuttaan odottavat ”stalkerit” vedetään kaapista aina kun tarvitaan kauhupelitunnelmaa ja paikallisena uutuutena tulevat tankkimaiset “shamblerit”, jotka ovat paitsi pahuksen kestäviä, suhauttavat myöskin kuollessaan ison pilven vahingollisia itiöitä. Peli rohkaisee suojien takana hiipparointiin ja zombilaumojen harventamiseen, sillä varusteet ovat jatkuvasti kortilla ja kuolemaan riittää toisinaan yksikin riittävän paha purema.

Väkivallan lohduttomuus hiipii tarinasta pelipuolelle etenkin ihmisvastustajia vastaan taisteltaessa. Ellie aloittaa useimmat tilanteet altavastaajan asemassa, eli erilaiset sissitaktiikat, räjähdeansojen virittelyt ja selkäänpuukotukset tulevat tutuiksi myös WLF-veijarien kanssa. Viholliset ovat riittävän älykkäitä saartaakseen pelaajaa nurkkaan, mutta riittävän tomppeleita hukatakseen heinikkoon syöksyvän sankarittaren lähes silmänräpäyksessä – toisin sanoen, juuri sopivalla tasolla saadakseen pelaajan tuntemaan itsensä kekseliääksi. Peli tekee parhaansa syyllistääkseen pelaajaa silmittömästä väkivallasta: viholliset kutsuvat toisiaan nimillä ja järkyttyvät, kun pusikosta lennähtävä nuoli lävistää kaverin tai rakkaan jäljityskoiran. Kamppailun jälkiä ei myöskään peitellä; kotitekoinen räjähdeansa muovaa eloisista ihmisistä jalattomia torsoja, iljettävästi läsähtävät pääosumat jättävät kallosta jäljelle vain rippeet ja taisteluun liittyy ylipäätään paljon enemmän kärsimystä ja amatööriväkivaltaa, kuin mitä peleissä on keskimäärin totuttu näkemään. Viesti on selvä: tappaminen ei ole kivaa saati sankarillista, eikä sen pidäkään tuntua hyvältä. Ottakaa oppia, sotapelit.

Pelin ympäristöt ovat ottaneet konsolisukupolven myötä aimo harppauksen kohti avointa. The Last of Us Part II ei ole varsinaisesti vähemmän lineaarinen teos kuin edeltäjänsä, mutta putki on leveämpi ja sisältää enemmän sivupolkuja. Luonnon valtaama Seattle on täynnä hylättyjä kahviloita, puoteja, kolikkopelihalleja ynnä muita menneen maailman jäänteitä, jotka tarjoavat kiehtovien puitteiden ohella tutkittavaa. Uteliasta pelaajaa palkitaan ylimääräisillä ammuksilla, aseiden paranteluun tarvittavilla varaosilla sekä erilaisilla tarveaineilla, jotka muuttuvat kätevästi polttopulloiksi, lääkepakkauksiksi ja jopa kotitekoisiksi äänenvaimentimiksi. Tasosuunnittelu on onnistunutta paitsi visuaalisesti, myöskin toiminnallisesti: vihollisia kohdataan verrattain komplekseissa ympäristöissä, jotka tarjoavat rutkasti mahdollisuuksia hiiviskelyyn, harhautuksiin ja muuhun harkittuun taktikointiin. Pienet uniikit käänteet, kuten sotiminen polviin saakka ulottuvassa tulvavedessä, tasapainoilu pilvenpiirtäjien väliin rakennetuilla silloilla tai metrotunnelissa väijyvien clickerin usuttaminen WLF-sotilaiden niskaan pitävät kokemuksen tuoreena koko 30-tuntisen eepoksen loppuun saakka.

Pelin audiovisuaalisesta ulosannista voisi sanoa montakin kaunista lausetta. Näyttelijöiden mallinnus on tarkkaa ja hahmoanimointia voi ihastella aina kasvojen pieniä lihaksia myöten. Isoimman elämyksen itselleni tarjosi upea miljöö rapistuvine kaupunkiarkkitehtuureineen, kaduilla virtaavine koskineen ja keskeltä romahtaneine hotelleineen. Siirtymä metsittyneeltä kadulta raunioiden pimeyteen muuttaa tunnelman saumattomasti post-apokalyptisesta luontoretkestä Resident Evil -henkiseksi painajaiseksi, eikä pelaajaa kiusata suoranaisilla lataustauoillakaan kuin harvoin. Myös äänipuoli on vedetty arvatenkin viimeisen päälle aina, olipa kyse sitten ääninäyttelystä, taistelun äänistä tai rauhattomasti vaeltavista zombeista.

Naughty Dog on taikonut miljoonabudjetillaan yhden koko konsolisukupolven teknisesti sekä elokuvalliselta kerronnaltaan pätevimmistä teoksista. Part II:n vahvuudet ovat ennen kaikkea tarinassa, kerronnassa ja vakavissa teemoissa. Se on myös pelillisiltä ansioiltaan varsin pätevä, joskaan ei aivan yhtä vallankumouksellinen. On olemassa epäilemättä koko joukko pelaajia, jotka pitävät lineaarista leffamaisuutta The Last of Us Part II:n heikkoutena, ja olisikin kieltämättä falskia väittää kokemuksen pysyvän kovin tuoreena enää toista pelikertaa. Paradoksaalista on myös se, että peli käsittelee väkivaltaa ja tappamista korostamalla pelaajahahmon onnettomien valintojen seurauksia, muttei anna pelaajalle ensimmäistäkään mahdollisuutta valita toisin. Elokuvamaisella kerronnalla on rajoitteensa.

Ajatuksia herättävänä tarinana ja provokatiivisena spektaakkelina The Last of Us Part II on kuitenkin vertaansa vailla. Naughty Dogia parhaimmillaan.

Yhteenveto

Lähes virheetön

Hyvää

  • - Erinomainen ohjaus, tarina ja käsikirjoitus
  • - Käsittelee haastavia teemoja kypsästi
  • - Väkivalta on uskottavaa ja epämiellyttävää
  • - Tasosuunnittelu upeaa visuaalisesti ja pelillisesti
  • - Huikean yksityiskohtaiset ympäristöt
  • - Taisteluissa onnistunut suhde toimintaa ja taktikointia

Huonoa

  • - Tarina lähtee liikkeelle turhankin hitaasti
  • - Kerronta nojaa melkein täysin elokuvan keinoihin, eikä hyödynnä pelillisyyttä
  • - Väistämättä vähän kertakäyttöinen