Kotitalouden yhteistä budjettia suunnitellessa, yli 650e maksavan pelilaitteen hankinta voi olla hieman hankalasti perusteltavissa puhtaasti järkeen vetoavin argumentein. Mikäli pelaamista pidetään näin yleensä älyttömänä touhuna, löytyy kysymykseen tuskin helppoa sopuratkaisua koskaan, mutta jos mittarina käytetään julkaisupelien laatua, saattaa Virtua Fighter 5 jo yksinään johtaa Pleikkarin hankintaa tukevaan ostopäätökseen. Kyseessä on siis mitä loistavin jatko-osa perinteikkäälle mättöpelisarjalle, sekä yksi tämän hetken parhaimmista syistä omistaa PS3.
Vaikka mehustelu uudesta konsolisukupolvesta käykin kuumana, ei Virtua Fighter 5:n voi hyvällä tahdollakaan sanoa edustavan mitään uutta ja innovatiivista, vaan kyseessä on lähinnä karamellin kaunis, teräväpiirrolla höystetty lisä jo käsitteeksi muodostuneeseen tappelupelisarjaan. Tekijät ovat pysyneet siististi lestissään ja olennaisimmat muutokset grafiikan ohella näyttäytyvätkin pääosin uusina liikkeinä sekä parina uutena hahmona. Seitsentoistapäiseen hahmokaartiin lisänsä tuovat ketterä ja pienikokoinen Eileen, joka lienee yksi helpoiten pelattavista Virtua Fighter-hahmoista miesmuistiin sekä vapaapainijan maneerein uhoaan purkava lihaskimppu El Blaze.
Parista uutuushahmosta huolimatta vanhat VF-konkarit lienevät kuin kotonaan Virtua Fighter 5:n parissa, mutta me Tekkenin helppouteen tottuneet amatöörit pääsemme opettelemaan nöyryyttä virtuataistelijan suhteellisen jyrkän oppimiskynnyksen kanssa: nappeja satunnaisesti rämpyttämällä saa lähinnä turpaansa ja erilliseen nappulaan tungetun torjunnan tuppaa muistamaan vasta maassa makoillessaan. Pitkät illat helpoimman tason tekoälyä vastaan opettavat ettei menestys Virtua Fighterissa ole niinkään kiinni reflekseistä, vaan liikkeiden osaamisesta sekä järkevästä ja monipuolisesta käytöstä. Kunhan ajatuksesta saa kiinni ja jättää turhan hätäilyn muiden tappelupelien harteille, palkitsee Virtua Fighter 5 suorastaan häkellyttävän taktisilla, näyttävillä ja ennen kaikkea jännittävillä taisteluilla. Virtua Fightereita on joskus luonnehdittu sanoin “ajattelevan ihmisen tappelupeli”, enkä tuon ilmaisun ilmeisestä ristiriitaisuudesta huolimatta osaisi asiaa tiivistää paremmin.
Niin palkitsevaa kuin uuden oppiminen onkin, ei VF 5:n jyrkkä oppimiskynnys ole kaikkein viehättävin ominaisuus kun peliä pelaa kevyenä illanviettopelinä amatööriseurassa. Mikäli porukkaan eksyy yksikin peliä hieman enemmän harjoitellut taistelija, kääntyvät ottelut liian helposti uusien tulokkaiden kannalta armottomiksi ja lievästi turhauttaviksi turpakuureiksi. Vaakakuppeja voi toki tasoittaa hahmojen kestävyyttä säätämällä, mutta jostain syystä tämä toiminto on piiloitettu omaan valikkoonsa, kauas hahmonvalintaruudusta jossa sen järkevin sijainti ehdottomasti olisi. Epätoivoon ei toki silti kannata heittäytyä, koska kaksinpelinä pelattu ottelu Virtua Fighter 5:sta on jopa turhauttavana turpakeikkanakin yksi hauskimmista asioista jota vaatteet päällään voi yleensäkin tehdä.
Pelimoodeissa ei suuria yllätyksiä nähdä. Taistelutaitojaan pääsee harjoittelemaan ihan silkkaa treeniä varten tehdyssä Dojo-moodissa, ystäviä tai tekoälyä vastaan pelattavissa arcade- ja VS-moodeissa taikka “Quest” -nimeä kantavassa uramoodissa. Muiden pelimuotojen keskittyessä suoraan itse asiaan, pyrkii Quest-mode tuomaan pelille yksinpeliarvoa näennäisen tavoitteellisella uramoodilla, jossa pelaaja pääsee luotsaamaan hahmoaan läpi eri tasoisten turnausten ja harjoitusotteluiden, keräten samalla mainetta ja virtuaalimammonaa. Maineen ollessa lähinnä itseisarvoista, voi rahaa polttaa tonneittain ostelemalla hahmolleen vaatteita, aurinkolaseja ja kaikkea muuta mukavan näköistä, mutta tosiasiassa varsin tarpeetonta rojua. Tällainen barbismi on kuitenkin lopulta melko yhdentekevää, uramoodin todellisen koukun piillessä siinä kun pelaaja huomaa omien taitojensa hiljalleen karttuvan tunnollisen harjoittelun tuloksena. Haastetta vaikeimpien turnausten voittamiseen öytyy kaltaisilleni amatööreille helposti viikokausiksi.
Mielenkiintoisena yksityiskohtana, VF5:n uramoodi ei rakennu jonkun täysin hatusta reväistyn mielikuvitusturnauksen, tai muunkaan puolivillaisen tarinantyngän ympärille, vaan pelaaja edustaa tosiasiassa pelihallista toiseen kiertävää Virtua Fighter 5 pelaajaa. Idea toimii kuin sveitsiläinen kello, tuoden Virtua Fighterin askeleen verran lähemmäksi reaalimaailman urheilulajeja ja mikä parasta, loitommaksi kornista japanilaisesta taistelupelifantasiasta. Ajatus on yksinkertaisuudessaan suorastaan nerokas ja näin jälkikäteen sitä voi ainoastaan ihmetellä, miksei yksikään tämän suorastaan surkuhupaisista taustatarinoistaan kuuluisan genren edustaja ole tätä aiemmin keksinyt.
Graafisesti Virtua Fighter 5 on juuri niin kaunis, kuin ruutukaappaukset jo antavatkin ymmärtää. Itse hahmojen mallinnus ja animointi hakee yksityiskohtaisuudessa vertaistaan, eivätkä taustatkaan paria haukansilmillä erottuvaa kauneusvirhettä lukuun ottamatta jätä kamalasti toivomisen varaa. Koko lystin pyöriessä vieläpä sulavasti jopa perus-teräväpiirtoa kovemmalla 1080p FullHD-tarkkuudella, sopii Virtua Fighter 5 kuin nenä päähän tuhansien eurojen FullHD-televisioiden esittelypeliksi. Äänipuolella ei mitään standardi-tappelupeleistä poikkeavaa kuulla, joskin musiikit ovat laadullisesti pykälän verran Tekkeniä neutraalimmalla tasolla.
Kaikkiaan, Virtua Fighter 5 on hieman yllätyksetön, mutta onnistunut kokonaisuus joka tuskin jättää kylmäksi ketään edes vähäsen taistelupeleistä innostuvaa. Jos nyt puoliväkisin pitäisi joihinkin asioihin takertua, niin verkkopelin puuttuminen (etenkin kun Quest-moodi sitä suorastaan kerjäisi) sekä liiallinen vanhoihin kaavoihin kangistumiinen lienevät eniten narinaa aiheuttavia asioita. Ajaton ja hiljalleen aukeava pelattavuus yhdistettynä viimeisen päälle hiottuihin tuotantoarvoihin ovat kuitenkin ne asiat jotka tässä vaakakupissa eniten painavat ja jos niillä ei leukaansa saa loksautettua edes vähää, voi syytä siihen etsiä peilin äärellä.
