Warhammer 40,000: Space Marine 2 arvostelussa

Välillä on mielenkiintoista sivusta seurata, kuinka lisenssit ja pelisarjat vaihtavat lennossa julkaisija-kehittäjäparia, eivätkä varmasti kaikki siitä aina edes ole tietoisia – jos sellainen ylipäätään kiinnostaa. Rallipelien virallinen WRC-tuote kuului pitkään ranskalaiselle Kylotonnille, kun EA lopulta nappasi sen itselleen. Sähköpostiini kolahti hiljattain pressitiedote MXGP 24 -pelistä, jonka pärinöistä ei enää jatkossa vastaa italialainen Milestone vaan uusi julkaisija Nacon, joka osti myös pieneksi kutistuneelta Atari-yhtiöltä (entinen Infogrames) hiljattain uusimman osansa saaneen Test Drive -pelisarjan oikeudet.

Tämänkertaisessa arvostelussa oleva Warhammer 40,000 Space Marine 2 on jatkoa vuonna 2011 julkaistulle Warhammer 40,000 Space Marine -pelille – ja voisi kuvitella, että kehittäjä ja julkaisija tai edes jompikumpi näistä olisi ruorissa pysynyt samana, mutta ei. Vaikka jatko-osa on eräällä tapaa ”suoraa jatkoa” ykköselle, ei uutta toimintaa ole kehittänyt Warhammer 40K: Dawn of War -peleistä vastannut Relic Entertainment eikä julkaisijakaan ole enää Sega. Saber Interactive on ottanut kehitysvastuun ja jo useita vuosia Warhammer 40k-lisenssiä muutoinkin hallussaan pitänyt Focus Entertainment toimii Space Marine 2:n julkaisijana.

Syytä lisenssinhaltijan vaihtumiseen oli vaikea löytää, mutta tähän saattaa ehkä liittyä se, että Games Workshop on tarkka vahtikoira. Jopa niinkin tarkka, että kakkosen kehittänyt Saber sai matkan varrella suunnitella hahmojen nilkkapanssarit uusiksi, kun ne eivät olleet tarpeeksi autenttisia.

Originaali Space Marine -peli oli 3rd person -kuvakulmasta kuvattua rymistelyä sekä räiskimistä. Pelaajan ohjastamana tavallista ihmissotilaista geneettisesti paranneltujen avaruusmariinien ultramariini-jaostoon kuulunut luutnantti Titus pääsi jakamaan oikeutta ja lyijyä niin örkeille kuin kaaoksen joukoillekin Keisarin nimissä.

Kakkosen alkaessa on ehtinyt kulua hurjat pari sataa vuotta aikaa, kun jälleen kerran kovia miehiä isoissa panssareissa tarvitaan kovia kokeneen konkari-Tituksen alaisuuteen. Warhammer-loren faneille mainittakoon, että tarinan tapahtumat jakautuvat kolmelle planeetalle, joita ovat Avarax, Demerium ja Kadaku.

On pakko tässä vaiheessa mainita, että olen aina ollut Games Workshopin 80-luvun lopulla alkunsa saaneen Warhammer 40K -universumin ihailija, mutta kokemukseni sen parissa ovat silti olleet rajallisia, joten olen siis ollut lähinnä ”fani varjoissa.” Lautapeliin (Space Hulk) en ole vielä koskaan päässyt käsiksi, koska uusia versioita valmistetaan tarkoituksella aina rajallinen määrä, ne loppuvat kesken ja käytettynä ovatkin sitten melko kalliita. Universumiin kuuluvia videopelejäkin olen arvostellut vain kaksi, joista Space Hulk Tactics oli mieluisa ja Necromunda: Hired Gun oli näyttävä pettymys.

Ensimmäinen Space Marine jäi allekirjoittaneelta kokematta, mutta Warhammer 40,000 Space Marine 2 tuntuu pelimekaniikkansa ja fiiliksensä osalta paljolti Gears of War -pelisarjan peleiltä, mutta sellaiselta, jossa on omasta mielestäni paljon vahvempi tunnelma – sellainen jota voisi verisesti leikata pärisevällä ketjumiekalla.

Isot miehet jykevissä panssareissa murisevat ja ampuvat sekä sahaavat brutaalein efektein vihollisparvia verimössöksi ja paloiksi, jokaisen juoksuaskeleen tömisyttäessä tannerta heidän allaan. Gearsissa ammuttiin poikki ja pinoon runsaspäisiä Locust-joukkoja ja Space Marine 2:ssa selkäänsä saavat pääasiassa näyttävät tyranid-petojen teräväkyntiset ja pitkäkieliset parvet. Gearsista löytyi moottorisaha-ase, lancer, ja Space Marinessa ketjusaha on lähitaistelumiekassa. Space Marinessa on arkkitehtuuriin viljelty toistuvana elementtinä rataksen sisään upotettuja pääkallotunnuksia, joka kas vain on myös Gearsin juttuja. Epic Gamesin pelit ovatkin varmasti ottaneet suurta inspiraatiota Games Workshopin lautapeleistä aikoinaan, mutta voisi myös sanoa, että Space Marine ja etenkin arvostelussa oleva jatko-osa ammentaa pelattavuutensa Gears of War -pelien pohjalta.

Pelaajan mukaan mahtuu yksi isompi ja pienempi tykki, lähitaisteluase sekä räjähteitä. Uusia aseita pääsee silloin tällöin kokeilemaan esille laitetuista asetelineistä uutta tuliluikkua nappaamalla. Pyreblaster-liekinheitin oli yksi suosikkejani. Tarina kaiken tekemisen taustalla ei nyt kovin kummoinen välttämättä ole – Keisarin asialla ollaan (tarvittaessa uhrautumassa) ja loputon sota ihmiskunnan ja muiden ikävien osapuolien välillä ei ota loppuakseen, olivatpa vastassa sitten tyranidit tai ajoittain pelissä kohdattavat magiaan nojaavat, pettureihin kuuluvat kaaoksen joukot.

Väistelynappi löytyy, mutta kovaksikeitetty ultramariini ei mitään Gears of Warin kaltaista suojautumismekaniikkaa kaipaa, kun päälle hyppiviä vihollisia voidaan suoraan torjua L1-nappulalla R1-nappulan viuhuttaessa ketjusahaa tai vaikkapa järeämpää lähitaistelulekaa. Peli puske ruudulle näyttävää visuaalisuutta jopa performance-moodin tasaisella 60fps-liikkeellä ja valtaisat tyranid-parvet ovat kerrassaan vaikuttava näkymä kerta toisensa jälkeen. Niin paljon vihollisia on harvoin totuttu ruudulla yhtäaikaisesti näkemään.

Pelaajan rinnalla noin 12 tuntia kestävässä kampanjassa häärii pari uskollista tekoälyjamppaa, jotka osaavat hommansa ihan kiitettävästi ja putsaavat luontoa pelaajan ohella ihan kiitettävällä tehokkuudella. Lisää vaikeutta kampanjaan voidaan laittaa vaikeustasoa nostamalla, mutta ajoittaisia ärsyttäviä vaikeuspiikkejä löytyi, jos esimerkiksi päättää pelata hard-tasolla. Tekoälykavereista on myös se hyöty, että Gears-pelien tapaan ne osaavat elvyttää kaatuneen pelaajan. Haavojen pikapaikkaamista varten voidaan reiteen läiskiä vähän lääkintälaukkua ja mittarista kadonneet panssarinpalat voidaan palauttaa uusimmista Doom-peleistä tutulla tavalla vihollisia teloittamalla R3-nappulaa klikkaamalla, silloin kun vihut hehkuvat turpiin saamisen jälkeen hetken aikaa punaisena.

Taistelut ovat usein massiivisen maukkaita, jonka jälkeen sitten huilaillaan ja jutustellaan hetki jos toinenkin ja kuljeksitaan pelimaailman arkkitehtuurin lävitse, joka Warhammer 40k-universumissa tarkoittaa loputtomia temppeleitä, teollista metallia ja harmaata betonia sekä kynttilöin koristeltuja synkkiä sisätiloja (kuka ne kaikki on muka sytyttänyt?) pääkalloteemoin, joka varmasti saisi Marcus Fenixin tuntemaan olonsa kotoisaksi. Yksinpelikampanja saattaisi olla pituudeltaan vielä vähä nopeamminkin kahlattu, mikäli pelissä ei olisi niin paljon hitaissa hisseissä seisoskelua ja isojen, hitaasti avautuvien ovien läpi kulkemista. Aina tehtävien päätteeksi – jotka sentään ovat ihan mukavan pituisia – hypätään lentoaluksen kyytiin ja palataan tukikohtaan hetkeksi murahtelemaan kapteenin pakeille tai näyttöpäätteiden eteen takomaan nyrkkiä rintapanssariin veljeskuntaa ylistettäessä.

Kehittäjä-julkaisija -kaksikon vaihtumisen myötä myös Tituksen originaali, Hollywoodin keskitason tähtiin kuuluva ääninäyttelijä Mark Strong on jäänyt pois. Tilalle on tuotu nuorempi (ja halvempi?) Vikings-sarjan Rollo, eli Clive Standen, mutta uusi mies hoitaa hommansa mielestäni varsin mallikkaasti ja ultramariinien dialogi on hauskalla tapaa koreaa ja jaloa, kuin asialla olisivat kaukaisen tulevaisuuden ritarit kuninkaineen. Yleinen äänimaailma täyttyy hetkessä muhkeista aseäänistä räjähdyksistä, sekä repeytyvän lihan pitämästä metelistä. Pelaajan suorittamat teloitukset ovat samaan aikaan näyttäviä ja brutaalin verisiä.

Kampanja ei ole sinänsä mikään maata järisyttävä kokemus, mutta sen parissa viihtyy alusta loppuun, koska toiminta on konstailematonta ja sujuvaa ja aseissa on munaa niin äänien kuin tehokin osalta ja hienon silauksen antaa maukkaat ja aseesta riippuen erilaisen tuntuiset haptiset palautteet. Gears-pelien tapaan tekoälykavereita ei voi korvata paikallisella co-op -sohvailulla (joka olisi ollut valtavan hieno juttu!) mutta ystävälistalta löytyviä pelinomistajia voi värvätä mukaan. Todennäköisin vaihtoehto co-opille monelle on kuitenkin varmasti erillinen operations-pelitila, jonka kuudesta tehtävästä vain yksi on aluksi auki. Loput viisi aukeavat kampanjan läpäisyllä.

Operationsin tehtäville on tarjolla neljä vaikeustasoa ja kaikista saa oman XP:nsä, eli kaikilla tasoilla pelaamaan kannustetaan. Vaikeustasoista hankalin antaa totta kai haastavimman vihollisen, mutta myös vain yhden elvytyskerran. Operaatiot perustuvat ainakin osittain yksinpelikampanjan karttoihin, kuitenkaan tuntumatta saman kertaamiselta. Co-opin aikana suoritetaan yleensä muutama yksinkertainen tehtävätavoite ja lopuksi hypätään kopterin kyytiin.

Operaatioiden läpäisystä palkitaan XP:llä, joka nostaa hahmon tasoa ja tasonnousu tuottaa taitopisteitä, joita voi ripotella erilaisten osa-alueiden ylle vain operations-tilassa. Kahden muun ihmispelaajan kanssa pelattava co-op on toimivaa ja jo helpoimmallakin vaikeustasolla ihan sopivan haastavaa – ei mikään läpihuutojuttu, mikäli pelaajat eivät tee tiukasti yhdessä hommia. Operaatio vaikeutuu, mitä lähemmäksi tehtävän loppua kuljetaan ja jatkuvat vihollisaallot pistävät helposti pään pyörälle, eivätkä tosipaikassa ammuksetkaan meinaa aina ihan riittää. Kaverit voidaan elvyttää takaisin taistelukuntoon, mutta mikäli kaikki kaatuvat, on tehtävä ohitse. On todellinen nautinto selvitä haastavasta ja nurkkaan ahdistavasta tyranidien vihollisaallosta ehjin nahoin.

Perinteisempää PvP-moninpelipaukuttelua tarjoaa eternal war -nettiosio, joka jakautuu kolmeen moodiin: seize ground, capture and control sekä annihilation. Ensimmäisessä vallataan A, B ja C-alueita yhtäaikaisesti oman tiimin haltuun Battlefield-sarjan conquestin tyyliin, jotta saadaan pistehanat käyntiin. Capture and control on melkein sama, mutta alueita on vain yksi ja sen paikka vaihtelee. Annihilation on perustason tiimideathmatchia, mutta Space Marine 2:n Warhammer 40k-teema saa senkin tuntumaan mukavan tuoreelta ja kartat ovat sopivan kompakteja maukkaaseen tulitaisteluun.

Erilaisia tarjolla olevia hahmoluokkiakin on kuusi, joilla on asevalikoiman ohella eroa kolmionappulalla aktivoitavan erikoistaitonsa ohella. Perussolttu on varustettu yksinpelikampanjassakin vierailevalla rakettirepulla, jonka avulla voi jakaa oikeutta ilmasta käsinkin hetken aikaa tai jysäyttää metallikengillä kirjaimellisesti vihollisen niskaan. Näkymättömyyshäiveellä varustettu tarkka-ampuja on oikean pelaajan käsissä tehokas, vanguard on varustettu viholliseenkin kiinnittyvällä tarttumakoukulla, bulwark edustaa tukijoukkoja ja kun sellaisella pelaava pystyttää lipun lattiaan, palautuu tiimikavereiden panssari hiljalleen takaisin.

Yksi hahmoluokista on “skannerimies”, jonka erikoiskyky paljastaa kätevästi vihollisen sijainnit ja heavy-hahmo on arvatenkin kestävyydellä ja isolla minigunilla varustettu tankkimainen suojaaja. Eternal warissa pelataan maksimissaan kuuden hengen tiimeissä eikä samaa hahmoa voi olla kahdella pelaajalla, joten jokaisen rooli on tärkeä. Kustomointia voi harrastaa erillisessä hahmovalikossa ja toisin kuin monissa nykypeleissä, erilaiset panssarin palaset, väritykset ja uudet kypärät ovat kaikki avattavissa pelaamalla. Maksullista DLC:täkin löytyy, mutta pelkästään erilaisia pelaamalla avattavia panssarivärityksiä on tarjolla toistakymmentä ja tämä jos mikä on hienoa ja kannustaa pelaamaan enemmän ja enemmän – etenkin kun kyseessä on 3rd person ammuskelu, jossa oman hahmonsa voi jatkuvasti nähdä.

Vaikka Space Marine 2:n näyttävä ja sulavasti pyörivä grafiikka sekä upeat ultramariinien panssarit on iso osa autenttista fiilistä tuottavaa kokemusta ja entisestään nostattavat kuumetta ostaa Space Hulk -lautapeli (jota ei mistään kuitenkaan saa!), niin raskaiden tappokoneiden rymisevät askeleet ovat myös melkein kuin musiikkia korville.

Kaikkia eternal warin pelimoodeja tosin yhdistää yksi asia: matchmaking ei aina jaa porukkaa tasaisesti ja joskus vastapuolen joukkue saattaakin koostua kokeneemmista, kun taas oma kuutoskopla onkin alle kymppitason pelaajia täynnä. Turpiin tulee helposti matsi toisensa jälkeen, etenkin jos operationsin tapaan joukkue ei osaa pelata tiukasti yhteen ja hyödyntää erikoistaitojaan joukkuetta tukevalla tavalla. Turpiin saaminen ei kuitenkaan haittaa, koska meno on maukasta ja tekemällä oppii. Kun voittoja viimein alkaa tulla, on fiilis katossa ja yhteys netin veljeskuntaan syvenee.

Loppusanat

Warhammer 40,000 Space Marine 2 on lineaarisen raikas, vahvalla tunnelmalla höystetty verisen brutaalinen toimintatuulahdus lukuisten topattujen open world -pelien aikakaudella. Lyhyehkön yksinpelikampanjan rinnalle tarjoillaan koukuttavaa nettimoninpeliä co-opin kera. Keisari on tyytyväinen.