admin

IL-2 Sturmovik ? Birds of Prey on rehellinen, mutta suppeahko ja helppo lentokoneräiskintä. Sitä pelatessa tulee väkisinkin ikävä PC-pelaamisen kultakauden kevytlentelyjä, joissa oli usein kunnollinen tehtävärakenne ja joskus jopa juonikin. Ennen kaikkea niitä sai pelata toimivalla joystickilla, mikä mahdollisti myös hieman X-Wingiä monimutkaisemman lentomallin. Xbox-padin kanssa realismista tulee riippakivi ja helpoimmalla tasolla IL-2 on suorastaan aivoton. Jos haluaa helpon ja yksinkertaisen räiskintäkokemuksen, ei IL-2 Sturmovik siitä huonoimmasta päästä ole, mutta yhtään suuremmille odotuksille tarjoillaan pettymystä.

Halo 3: ODST on varmastikin monen Halo -pelisarjan innolla odottama julkaisu, mutta valitettavasti lopputulos ei ole kummoinen ainakaan yksinpelin osalta, vaikka kyseessä onkin varsin tuttua Halo-räiskimistä. Master Chief kuitenkin loistaa poissaolollaan ja hänet on tässä pelissä korvattu muutamalla persoonattomalla perussoltulla, joka ei yksinkertaisesti innosta riittävästi tarinankin ollessa jokseenkin olematon. Moninpeli sen sijaan on sitä tuttua Halo-laatua. Päädyinkin siksi antamaan pelille kaksi eri arvosanaa, toisen yksinpelistä ja toisen moninpelistä.

Colin McRae - Dirt 2 on uskollinen seuraaja edeltäjälleen, joka tekee kaiken hieman isäänsä paremmin. Parempi grafiikka, parantunut rallikisaaminen, sekä jälleen kerran tuhti uramoodi ovat muun muassa niitä seikkoja, jotka pelissä loistavat edukseeen.

Wet on Prince of Persiaa ja Max Paynea sekoitteleva akrobatiaräiskintä, joka lainaa tyylinsä 70-luvun räkäisiltä grindhouse-leffoilta ja näitä onnistuneesti tributoineelta Tarantinolta. Peli näyttää välianimaatioiden ohjausta ja grafiikkafiltereitä myöten kuluneelta filmiltä, mutta käsikirjoitus on ikävystyttävää kirosanojen ja muka-nokkeluuksien letkautusten virtaa. Loppujen lopuksihan grindhouse-leffojen viehätys perustuu tyylisuunnan tahattomaan komiikkaan, ja koska tahattomuutta on mahdoton toistaa tahallisesti, pitäisi se korvata aimo annoksella itseironiaa. En ole aivan varma, ovatko Wetin käsikirjoittajat ymmärtäneet tätä. Kaupanpäällisiksi itse peli on turhautumista, itsensä toistosta ja heppoisista kontrolleista koottu katastrofi, joka saa pääkopan verisuonet pullistumaan nopeammin, kuin markkinointikoordinaattori osaa sanoa ?Quentin T?. Wetistä löytyy myös joitakin kivoja juttuja, kuten oivallinen punk-soundtrack ja muutama hauskasti keksitty kiskoräiskintätaso, mutta muuta maininnan arvoista tästä tekeleestä saakin etsiä kissojen ja koirien kanssa. Jos on ihan pakko kiduttaa itseään 70-luvun toiminnalla, suosittelen puhaltamaan pölyt VHS-nauhurista ja iskemään tulille Charles Bronsonin Death Wishin.

Tales Of Monkey Islandin toinen episodi jatkaa tarinaa siitä mihin ensimmäinen jäi, mutta aivan samalle tasolle The Siege Of Spinner Cay ei kuitenkaan edeltäjänsä tavoin yllä. Muutama epälooginen puzzle, sekä jokseenkin hölmösti Monkey Islandin maailmaan istuva merikansa ja mystiset merieläimet rikkovat muuten varsin apinasaarimaista tunnelmaa.

Rock Band - The Beatles on sitä mitä nimikin kertoo; tuutin täydeltä The Beatleasia virtuaalibändittelyn muodossa. Muutamilla pelillisillä parannuksilla varustettu, nautninnollinen kokoelma hyviä kappaleita, jota latistaa oikeastaan vain se mikä muitakin bändeille omistettuja pelejä: Kappaleita saisi olla enemmän.

Batman - Arkham Asylum on ehkäpä paras Batman-peli koskaan ja jos ei muuten niin ainakin paras Batman-peli 2000-luvulla. Erinoimainen tunnelma, audiovisuaalinen toteutus, pelattavuus kuin sisällön riittävyyskin takaavat nautinnollisen kokemuksen kaikille lepakkomiehen ystäville. Kunpa vain ensi kerralla sitten pääsisimme jo Gotham Cityn keskustaan temmeltämään...

Velvet Assassin olisi voinut olla parempikin, pienellä viilauksella, mutta on kyseinen tekele ihan nautinnollinen tällaisenaankin. Tallennusmahdollisuus pilaa peliä eniten, sillä tunnelmaltaan ja audiovisuaaliselta olemukseltaan Assassin on kovaa kamaa, sillä käyttäähän peli sentään Nvidian PhysX -teknologiaa. Kontrollit ovat myös helppo oppia ja kaikki tarvittava kikkailu, kuten viheltäminen. Kokemuspisteiden kerääminen ja käyttäminen olisi kaivannut myös hieman lisähuomiota, sillä se on pikkaisen epäselvä. Harvemmin tulee vastaan peliä, joka on keskeneräiseltä vaikuttava, mutta kuitenkin saa oudolla tapaa mukaansa ja pitämään kiinnostusta yllä, edes jonkin aikaa.

Pain on vahvasti fysiikkapainotteinen räsynukenviskelypeli. Se on hieman liian kertakäyttöinen yksinpeliviihteeksi, mutta samalla turhan monimutkainen illanistujaisten leppoisaksi bilepeliksi. Se tosiasia, ettei peli päästä aloittamaan edes yksinpeliä ilman vartin mittaista tutoriaalia, tiivistää moninpelin ongelmat melko hyvin: oppimiskynnys on casual-gaming mittareilla yksinkertaisesti liian jyrkkä. Jos Painille antaa hetken aikaa, löytyy siitä myös viihdyttävä puolensa, enkä voi kiistää, ettenkö olisi upottanut ihan mieluisan tovin jos toisenkin perus-Paindemoniumin ja Fun With Explosivesin parissa. On vähän siinä ja siinä, voiko näillä meriiteillä oikeuttaa reilun kolmenkympin hintaa, mutta voisi visaansa huonomminkin vinguttaa.

Guitar Hero 5 on sarjan uusin, joka tuo mukaanaan joitain uudistuksia, joista ehkäpä merkittävin on nopean peliin liittymisen mahdollistava partymuotoinen pelaaminen, sekä mahdollisuus sekoitella instrumentteja miten haluaa. Muutoin GH -sarjan tuorein osa on melko yllätyksetön ja vailla uusia mullistuksia, sekä musiikkivalikoimaltaan jälleen kerran pääosin mainstream-musiikkia, joka ei varmasti miellytä ainakaan niitä, jotka eivät liiemmin mainstreamista perusta. Mikäli peliä voisi sen musiikkivalikoimansa vuoksi sakottaa, olisi allekirjoittanut napsaissut lopullisesta pistemäärästä puolikkaan tähden pois.