Mikko Kosonen

Sam & Max Season 1 on kuuden episodin mittainen kokoelma esimerkillisen viihdyttävää osoita ja klikkaa -seikkailua. Perinteinen, valitettavasti hieman ajan hampaan nakertama, pelityyppi iskee luultavasti kovempaa alan veteraaneihin, kuin uusiin tulokkaisiin, mutta jos aivonsa saa viritettyä anarkistisen sarjakuvahuumorin taajuudelle, irtoaa Sam & Maxista roppakaupalla hyviä nauruja kenelle tahansa. Valitettavasti Wii-versio tekninen toteutus on heikkoa ja peli kärsii ylettömästä latailusta sekä muista häiritsevistä pikkuvioista. Yleensä en jaksa märehtiä liikaa teknisten murheiden ympärillä, mutta tällä kertaa laadunvalvonta on pettänyt niin täysin, ettei edes kokonaisen tähden vähentäminen tunnu kohtuuttomalta. Sam & Max Season 1 on siis hauska ja suositeltava seikkailupeli, mutta jos valinnanvaraa on, suosittelen pitäytymään jossain muussa kuin Wii-julkaisussa.

Geometry Wars - Galaxies on uuden polven konsoleilla jyränneen retroräiskintäboomin viimeisin tulokas, joka pomppaa riippuvuutta aiheuttavalla pelattavuudellaan suoraan koko genren parhaimmistoon. Teknisesti pätevä toteutus, viimeistellyt kontrollit ja ennen kaikkea hauska sekä lähes loputtomasti uudelleenpeluuarvoa sisällään pitävä pelattavuus tekevät GW - Galaxiesista hankinnan arvoisen kenelle tahansa hyvän räiskintäpelin ystävälle. Suosittelen lämpimästi!

Kudosta vaan kaikille.

The Golden Compass on hyvin tyypillinen yritys tehdä peliä, hyvin tyypillisestä ison rahan Hollywood-elokuvasta. Käytän yrityksestä mieluusti nimitystä "interaktiivinen juonitiivistelmä", sillä peliksi tämän b-tuotteen kutsuminen on irvokasta; seuraamiskelvottomaksi silvotun ja raiskatun juonitiivistelmän ympärille on koottu iso kasa konsolipelikliseitä aina kolmannen persoonan vihollispieksennästä turhanpäiväisiin minipeleihin, vailla minkäänlaista ymmärrystä siitä mikä oikeasti on hauskaa ja mikä ei. Kun paketti päällystetään viimeistelemättömyydellä ja kanteen lätkäistään täysihintaisen pelin hintalappu, ei The Golden Compassin kanssa voi päätyä kuin yhteen lopputulemaan: kierrä kaukaa.

Manhunt 2 on kömpelö ja alkeellinen toimintaseikkailu, jonka nimeä kukaan tuskin muistaisi, ellei sen julkaisusta olisi tehty niin suurta numeroa. Se ei raa'asta maineestaan huolimatta sisällä mitään, mitä ei keskiverrossa K-18 leffassa voisi näyttää, mutta pelin huomiohakuinen suhtautuminen väkivaltaan osoittaa tekijätiimiltä niin suurta harkintakyvyn puutetta, etten voi olla tuntematta pientä vahingoniloa sen kohtaamista julkaisuvaikeuksista. Ilman väkivaltaa, käteen jää tunnelmallinen, mutta erittäin turhauttava ja kaavamainen hiippailuräiskintä. Viimeistäänkin siinä vaiheessa, kun peli heittää räiskintävaihteen silmään, tulee se paljastaneeksi myös suurimman salaisuutensa; Manhunt 2:a ei olekaan tarkoitettu sadisteille, vaan masokisteille!

Clive Barker's Jericho ei onnistu nousemaan samalle tasolle kauhutunnelmansa kanssa kuin aikoinaan julkaistu Clive Barker's Undying. Sen sijaan Jericho on lattealla tunnelmalla ja typerillä hahmoilla varustettu ponneton räiskintäpeli, joka ei myöskään tuo mukanaaan mitään uutta räiskintägenreen.. Poislukien erittäin ärsyttävät reaktio-testit. Pettymys isolla P:llä.

Aina kaikki eivät tajua katsoa nenäänsä pidemmälle ja tekevät elämässään typeriä ratkaisuja. Activisionin kohdalla tämä typeryys kaikessa yksinkertaisuudessaan oli saattaa Soldier Of Fortune: Payback ylipäätänsä päivänvaloon. On takaisinmaksun aika ja Sof: Payback tuskin pystyy maksamaan Activisionille viemiään rahoja takaisin...

Kaikki toisesta maailmansodasta tuntuu jo olevan koettu, eikä "WaW" muuta asioita paljoakaan. Moninpelissä on pieniä kivoja uutuuksia, kuten tankit ja paljon hehkutettu liekinheitin, mutta yksinpeli ei ole mikään erikoinen kokemus. Se on liian lyhyt, ja vaikeustasot eivät ole tasapainossa. Muutama kiva kenttä siitä kuitenkin löytyy. Uusi pelimuoto co-op sen sijaan on hieno lisäys pelisarjaan. Mikäli on toinen maailmansota jäänyt jostain kumman syystä kokematta aiemmin, on Call of Duty: World at War viihtyisä peli, mutta joka on lopulta kuitenkin vain Modern Warfare, jonka päälle on laitettu uudet kuoret ja uudet tehtävät. Mikäli suosii modernia sotaa, kannattaa pysytellä aiemmassa versiossa ja odotella mieluummin Infinity Wardin seuraavaa Call of Duty -peliä.

Crysis on avoin, scifi-henkinen räiskintä, joka on säväyttävän viimeistelty niin pelilliseltä- kuin tekniseltäkin toteutukseltaan. Leuat ovat loksahtaa sijoiltaan joka kerta, kun kranaatti repii korealaisrakenteisen pelti-vanerihökkelin lohduttomaksi romuläjäksi, tai kun pelaajaa tiheästä viidakosta jahtaava helikopteri silppuaa palmuja keskeltä kahtia konekiväärillään. Meininki on tiivistä kuin toimintaelokuvassa konsanaan, eikä edes loppua kohden Rambosta Independence Dayksi kääntyvä juoni onnistu tunnelmaa romuttamaan. Täydellinen päätös täydelliselle räiskintävuodelle.

BlackSite on ehkäpä yksi tämän vuoden huonoimmista peleistä, saatika sitten räiskintäpeleistä. Pelistä on vaikea löytää oikeastaan mitään positiivista sanottavaa, vaikka ne muutamat hetket pelin parissa välillä hyviltä tuntuvatkin. Jos pelillä olisi ollut moninpelaajia, olisi arvosana mahdollisesti noussut kahteen ja puoleen tähteen, tai siitä jopa ylöspäinkin... Pelin saama arvosana onkin käytännössä arvosana oikeastaan sen vain yksinpeliosiolle.